MYTRIA JA ARCTURUSLAISET, OSA 3
Kanavoinut Suzanne Lie ( suzanneliephd.blogspot.com)
29.8.2012
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Osa 1: Palautumiskammio
Osa 2: Ajatusten hallitseminen ja tunteilla havaitseminen
Osa 3: Onko se todellista?
Syötyäni tutun ruuan miehistötovereideni kanssa, riisuuduimme ja uimme järvessä. Sitten makasimme lämpimällä kalliolla ja puhuimme "ei-mistään". Kerroimme vitsejä, nauroimme ja lopulta nukahdimme lämpimälle kalliolle. Kun heräsin, aurinko oli alhaalla horisontissa ja ystäväni olivat poissa.
Yhtäkkiä minut valtasi syvä suru, mitä en ollut kyennyt tuntemaan jättäessäni rakkaan perheeni. Olin nyt yksin, joten saatoin itkeä kuin vauva, ja tein sen. Kun itkin, kuvat olemisesta Äidin maalla Mytrian kanssa, nauramisesta ja rakastelemisesta hänen kanssaan täyttivät sydämeni.
Hitaasti oivalsin, että nuo kuvat olivat voimakkaampia kuin surun tunne ja aloin keskittyä kuvien tunteeseen. Kun sallin syvän ystävyyden, rakkauden ja hauskanpidon tunteen täyttää kehoni, aloin ymmärtää, mitä Arcturuslainen tarkoitti "tunteilla havaitsemisella".
Silloin kun tunteeni oli suru, saatoin havaita vain, että olin yksin kalliolla, mikä oli kerran ollut täynnä rakkautta. Kuitenkin antaessani surulleni äänen, havaintoni alkoivat muuttua. Sieluni silmin näin sen, mitä muistin. Rakkauden tunteen täyttäessä kehoni katsoin kohti laskevaa aurinkoa ja näin ITSENI.
En osaa selittää, miten näin itseni, kun näin sen autuuden tunteen kera. Olin käsittänyt yksinäisyyteni ja syvän suruni ja korvannut sen rakkauden tunteella toista kohtaan. Sitten kun tunsin rakkautta toista kohtaan, pystyin rakastamaan ITSEÄNI. ITSELLÄ tarkoitan sitä itseä, mikä on yhtä sen ITSEN kanssa, mikä on yhtä/ykseyttä.
Tuolloin se kuulosti huonolta lauseelta, mutta vähitellen aloin ymmärtää sen merkityksen. Loin hologrammin ajatuksillani, aivan kuten Arcturslainen sanoi minun tekevän. Kutsuin ystäviäni ja annoin elämän ystävälle, joka oli kuollut. Oleskelin heidän kanssaan aurinkoisena päivänä, koska minun tarvitsi tuntea olevani "normaali" mies, joka rentoutuu kavereidensa kanssa. Lopulta nukahdin, koska en enää pystynyt uskomaan fantasiaan, jonka olin luonut.
Harhakuvani kadottua minun oli kohdattava totuuteni. Pelko ja suru tulivat nopeasti ja rakkaus ja onnellisuus hitaalla mutta kestävällä tavalla. Kun sallin tunteideni puhua minulle, pystyin näkemään totuuden ympärilläni. Paljolti omaksi yllätyksekseni tuohon totuuteen sisältyi tosiasia, ettei surua ollut vain perheeni vuoksi.
Surin myös kaiken sen menettämistä, mitä olin pitänyt totena, rehellisenä ja todellisena. Nyt kun käsitin, että todellinen maailmani oli harhaa, saatoin havaita vain totuuden. Tuon lopullisen oivalluksen myötä järvi hävisi, kallio hävisi, puut hävisivät ja auringonlasku paljastui "holosviitin" oveksi.
Tiesin, että kulkeminen tuon oven läpi oli sen tunnustamista, että kaikki mitä olin koskaan tiennyt, tehnyt, omistanut ja kokenut, oli harhaa. Oven takana oli todellinen ITSENI. Kyllä, tietysti tämä ITSE oli sisälläni, mutta ovesta kulkiessani oppisin, miten muistaa, kuka oikeasti olin.
Tuijotin latteaa ovea tyhjällä seinällä hyvin pitkän aikaa. Tiesin, ettei minulla ollut enää vaihtoehtoa. Kun olin kuljettanut pientä alustamme mielelläni, kaikki muuttui, koska minä muutuin. Sitten kun lähdin palautumiskammiosta, aloin olla oma totuuteni, mikä kauhistutti minua.
Nousin seisomaan ja kävelin ovea kohti. Pää pystyssä kävelin ovesta ja seurasin odottavaa Arcturuslaista, joka tervehti minua avoimin sydämin. Mitään sanoja ei tarvittu, sillä nyt pystyin lukemaan sen mieltä.
Kun Arcturuslainen ystäväni (niillä ei ole nimiä tavalla, mihin olin tottunut) johdatti minua käytävää pitkin, hän alkoi leijua korkeammalla ja korkeammalla lattian yllä. Tiedän, että hän kannusti minua tekemään saman, mutta epäilykseni olivat äänekkäämpiä kuin usko ITSEENI.
Tuon ajatuksen myötä Arcturuslainen kääntyi ympäri ja tuijotti minua kasvoihin. Vähitellen pieni kultainen valo kasvoi sisälläni. Itse asiassa se tuntui ikään kuin lempeästi nousevan sisäisen epäilykseni kynnyksen yläpuolelle.
Tiedän, ettei tuossa lauseessa ole tolkkua, mutta epäilyni ei ollut ääretöntä. Se oli voimakasta siinä osassani, missä oli edelleen pelkoa, osassani missä oli pimeyttä. Kuitenkin tämä kultainen pallo nousi tuon pelon yläpuolelle ja täytti minut valolla.
Kyllä, tietysti tämä oli se aurinko, mikä paljasti oven ulos "holosviitistäni" ja ITSEENI. Arcturuslainen luki kuvallista mieltäni ja puhui minulle kuvalla, mikä oli voimakkaampi kuin sanat. Saatoin tuntea kyynelten vierivän kasvojani pitkin, mutta ne olivat ilon kyyneliä. Heitin pääni taaksepäin ja avasin sydämeni kasvavalle ilolle sisälläni.
Nostin käsivarteni ylös ja luovutin sydämeni … mille? En tiennyt, mutta antautuminen tuntui upealta. Suljin silmäni ja antautuminen muuttui autuudeksi ja autuus täydelliseksi hiljaisuudeksi, täydelliseksi tyyneydeksi ja leijumisen tunteeksi.
Ja sitten Arcturuslainen sanoi: "Avaa silmäsi."
En halunnut avata silmiäni. Olin huolissani siitä, että nähdessäni ulkopuolisen maailman kadottaisin nämä ihmeelliset ja parantavat aistimukset.
"Avaa silmäsi nyt", kuulin kiireisyyden tunteen kera. Haluttomasti avasin silmäni ja näin käytävän katon muutaman sentin päässä nenästäni.
Säikähdin niin, että menetin keskittymiseni ja aloin pudota.
"PYSÄHDY!"
Suureksi yllätyksekseni putoamiseni lakkasi Arcturuslaisen tiukoista sanoista. Pidin tuon komennon tunnetta mielessäni, kun toistin "pysähdy!", kunnes pystyin laskemaan jalkani maahan.
Tuntien ylpeyttä sekoittuneena nolostumiseen katsoin Arcturuslaista silmiin.
"Nyt on aika aloittaa oppituntisi", sanoi Arcturuslainen mielessään.
-----------
Kanavoinut Suzanne Lie ( suzanneliephd.blogspot.com)
29.8.2012
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Osa 1: Palautumiskammio
Osa 2: Ajatusten hallitseminen ja tunteilla havaitseminen
Osa 3: Onko se todellista?
Syötyäni tutun ruuan miehistötovereideni kanssa, riisuuduimme ja uimme järvessä. Sitten makasimme lämpimällä kalliolla ja puhuimme "ei-mistään". Kerroimme vitsejä, nauroimme ja lopulta nukahdimme lämpimälle kalliolle. Kun heräsin, aurinko oli alhaalla horisontissa ja ystäväni olivat poissa.
Yhtäkkiä minut valtasi syvä suru, mitä en ollut kyennyt tuntemaan jättäessäni rakkaan perheeni. Olin nyt yksin, joten saatoin itkeä kuin vauva, ja tein sen. Kun itkin, kuvat olemisesta Äidin maalla Mytrian kanssa, nauramisesta ja rakastelemisesta hänen kanssaan täyttivät sydämeni.
Hitaasti oivalsin, että nuo kuvat olivat voimakkaampia kuin surun tunne ja aloin keskittyä kuvien tunteeseen. Kun sallin syvän ystävyyden, rakkauden ja hauskanpidon tunteen täyttää kehoni, aloin ymmärtää, mitä Arcturuslainen tarkoitti "tunteilla havaitsemisella".
Silloin kun tunteeni oli suru, saatoin havaita vain, että olin yksin kalliolla, mikä oli kerran ollut täynnä rakkautta. Kuitenkin antaessani surulleni äänen, havaintoni alkoivat muuttua. Sieluni silmin näin sen, mitä muistin. Rakkauden tunteen täyttäessä kehoni katsoin kohti laskevaa aurinkoa ja näin ITSENI.
En osaa selittää, miten näin itseni, kun näin sen autuuden tunteen kera. Olin käsittänyt yksinäisyyteni ja syvän suruni ja korvannut sen rakkauden tunteella toista kohtaan. Sitten kun tunsin rakkautta toista kohtaan, pystyin rakastamaan ITSEÄNI. ITSELLÄ tarkoitan sitä itseä, mikä on yhtä sen ITSEN kanssa, mikä on yhtä/ykseyttä.
Tuolloin se kuulosti huonolta lauseelta, mutta vähitellen aloin ymmärtää sen merkityksen. Loin hologrammin ajatuksillani, aivan kuten Arcturslainen sanoi minun tekevän. Kutsuin ystäviäni ja annoin elämän ystävälle, joka oli kuollut. Oleskelin heidän kanssaan aurinkoisena päivänä, koska minun tarvitsi tuntea olevani "normaali" mies, joka rentoutuu kavereidensa kanssa. Lopulta nukahdin, koska en enää pystynyt uskomaan fantasiaan, jonka olin luonut.
Harhakuvani kadottua minun oli kohdattava totuuteni. Pelko ja suru tulivat nopeasti ja rakkaus ja onnellisuus hitaalla mutta kestävällä tavalla. Kun sallin tunteideni puhua minulle, pystyin näkemään totuuden ympärilläni. Paljolti omaksi yllätyksekseni tuohon totuuteen sisältyi tosiasia, ettei surua ollut vain perheeni vuoksi.
Surin myös kaiken sen menettämistä, mitä olin pitänyt totena, rehellisenä ja todellisena. Nyt kun käsitin, että todellinen maailmani oli harhaa, saatoin havaita vain totuuden. Tuon lopullisen oivalluksen myötä järvi hävisi, kallio hävisi, puut hävisivät ja auringonlasku paljastui "holosviitin" oveksi.
Tiesin, että kulkeminen tuon oven läpi oli sen tunnustamista, että kaikki mitä olin koskaan tiennyt, tehnyt, omistanut ja kokenut, oli harhaa. Oven takana oli todellinen ITSENI. Kyllä, tietysti tämä ITSE oli sisälläni, mutta ovesta kulkiessani oppisin, miten muistaa, kuka oikeasti olin.
Tuijotin latteaa ovea tyhjällä seinällä hyvin pitkän aikaa. Tiesin, ettei minulla ollut enää vaihtoehtoa. Kun olin kuljettanut pientä alustamme mielelläni, kaikki muuttui, koska minä muutuin. Sitten kun lähdin palautumiskammiosta, aloin olla oma totuuteni, mikä kauhistutti minua.
Nousin seisomaan ja kävelin ovea kohti. Pää pystyssä kävelin ovesta ja seurasin odottavaa Arcturuslaista, joka tervehti minua avoimin sydämin. Mitään sanoja ei tarvittu, sillä nyt pystyin lukemaan sen mieltä.
Kun Arcturuslainen ystäväni (niillä ei ole nimiä tavalla, mihin olin tottunut) johdatti minua käytävää pitkin, hän alkoi leijua korkeammalla ja korkeammalla lattian yllä. Tiedän, että hän kannusti minua tekemään saman, mutta epäilykseni olivat äänekkäämpiä kuin usko ITSEENI.
Tuon ajatuksen myötä Arcturuslainen kääntyi ympäri ja tuijotti minua kasvoihin. Vähitellen pieni kultainen valo kasvoi sisälläni. Itse asiassa se tuntui ikään kuin lempeästi nousevan sisäisen epäilykseni kynnyksen yläpuolelle.
Tiedän, ettei tuossa lauseessa ole tolkkua, mutta epäilyni ei ollut ääretöntä. Se oli voimakasta siinä osassani, missä oli edelleen pelkoa, osassani missä oli pimeyttä. Kuitenkin tämä kultainen pallo nousi tuon pelon yläpuolelle ja täytti minut valolla.
Kyllä, tietysti tämä oli se aurinko, mikä paljasti oven ulos "holosviitistäni" ja ITSEENI. Arcturuslainen luki kuvallista mieltäni ja puhui minulle kuvalla, mikä oli voimakkaampi kuin sanat. Saatoin tuntea kyynelten vierivän kasvojani pitkin, mutta ne olivat ilon kyyneliä. Heitin pääni taaksepäin ja avasin sydämeni kasvavalle ilolle sisälläni.
Nostin käsivarteni ylös ja luovutin sydämeni … mille? En tiennyt, mutta antautuminen tuntui upealta. Suljin silmäni ja antautuminen muuttui autuudeksi ja autuus täydelliseksi hiljaisuudeksi, täydelliseksi tyyneydeksi ja leijumisen tunteeksi.
Ja sitten Arcturuslainen sanoi: "Avaa silmäsi."
En halunnut avata silmiäni. Olin huolissani siitä, että nähdessäni ulkopuolisen maailman kadottaisin nämä ihmeelliset ja parantavat aistimukset.
"Avaa silmäsi nyt", kuulin kiireisyyden tunteen kera. Haluttomasti avasin silmäni ja näin käytävän katon muutaman sentin päässä nenästäni.
Säikähdin niin, että menetin keskittymiseni ja aloin pudota.
"PYSÄHDY!"
Suureksi yllätyksekseni putoamiseni lakkasi Arcturuslaisen tiukoista sanoista. Pidin tuon komennon tunnetta mielessäni, kun toistin "pysähdy!", kunnes pystyin laskemaan jalkani maahan.
Tuntien ylpeyttä sekoittuneena nolostumiseen katsoin Arcturuslaista silmiin.
"Nyt on aika aloittaa oppituntisi", sanoi Arcturuslainen mielessään.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.