RUOKAKERHO, OSA 4

Kirjoittanut Sue Davis (dreamsofnewearth.com)
9.11.2015
Suomennettu Luxoniassa

Torstai (jatkuu)

Illallinen oli juhla-ateria. Oli niin paljon juhlittavaa. Amy ja Katie valmistivat kolmea erilaista dippiä vihannestarjottimien kanssa, herra Phipps ja Stew tekivät pähkinämureketta paistettujen perunoiden kera, yrtitettyjä ja paistettuja vihanneksia, sokerihernepapuja ja vahvasti maustettua tomaattikastiketta, ja Erica ja Fred tekivät pavlova kakkua Hassanin hedelmien kanssa, tarjottuna jäätelön kera, jonka Zac oli palauttanut.

Aterian päätteeksi sekä tekijät että syöjät olivat niin hyvällä tuulella, että herra Robertson sai houkuteltua heidät yhteislauluun. Tarvitaan hyvin erityiset olosuhteet, että englantilaiset saadaan vapautumaan tällä tavalla - esimerkiksi jalkapallo-ottelu tai musiikkifestivaalin viimeisen illan puistokonsertti - mutta nämä olosuhteet kyllä kelpasivat. Laulut olivat pääasiassa kristillisiä, mutta se ei haitannut ketään ja he lauloivat innolla kuin maaottelussa.

Erica ja Fred palasivat talolle myöhään - väsyneinä mutta riemuissaan - suunnitellen innolla avaavansa television ja katsovansa viimeiset uutiset Paljastuksesta, vain löytääkseen Lilyn lysähtäneenä katsomaan elokuvaa, syöden pähkinöitä ja suklaata ja juoden kolaa.

Erican mieliala romahti.

"Hei Erica," sanoi Lily hajamielisesti, katsomatta kohti ja otti kulauksen kolapullosta.

"Pääsit siis takaisin."

"Joo, Careyn äiti antoi kyydin."

"Careyn äiti?"

"Me päädyimme heille. Heillä on kolme pakastinta ja tarpeeksi ruokaa vaikka piiritystä varten."

Aivan, ajatteli Erica, lyönpä vetoa, että hän antoi kyydin läpi kaupungin päästäkseen sinusta eroon.

"Mehän voisimme mennä meille katsomaan uutisia," ehdotti Fred.

Miesääni sai Lilyn pään kääntymään pikavauhtia ja hänen koko käytöksensä muuttui.

"Hei, Fred! Heiii!!" hän kujersi, nousi istumaan kunnolla, kaarsi selkäänsä ja kallisti päätään viehättävästi toiselle puolelle.

"Hei Lily."

"Miten sinulla menee? Paina puuta ja istu alas. Ota suklaata. Ota dieettikolaa."

Erican mieliala putosi entistä alemmaksi. Lily tunsi Fredin! Kuinka hyvin hän tunsi hänet? Tämä oli kauheaa.

"Kiitos Lily, mutta minun täytyy mennä," sanoi Fred ja kääntyen Erican puoleen lisäsi, "Mitä jos piipahtaisit myöhemmin? Sytytän tulet sillä aikaa."

Sitten hän lähti ja Erican itsetunto alkoi varovaisesti taas kohota.

"Vai sillä lailla!" sanoi Lily. "Fred Wenderby. Ollaanpas sitä nyt korkealle kurkottamassa!"

"Mitä tuolla tarkoitat?"

"No hänhän on koko korttelin suurin saalis. Miten ihmeessä sinä olet häneen tutustunut?"

"Ai, hän on vain auttanut ruokakerhossa."

"Niin niin, ruokakerho. Näin siitä telkkarissa. Miten siihen voi liittyä?"

Oliko hän ruuan vai Fredin perässä? ihmetteli Erica. Kuinka vain, ei Lilyä voinut sivuuttaa, vaikka hän kuinka halusi.

"Viet vain kaiken ruokasi kirkon salille huomenaamulla ja he antavat sinulle jäsenkortin."

"Minkä ruuan?"

"Säilykepurkit ja murot kaapista, hedelmät tuosta kulhosta, suklaan, pähkinät."

"Suklaan! Ne eivät saa suklaata. Ja sitäpaitsi, sinä et ole antanut heille kaikkea omaa ruokaasi."

"En, koska olen ensimmäistä aaltoa. Kaikki minun ruokani on listattu tietokoneen taulukkoon käytettäväksi jos tarvitaan. Sinä olisit toista aaltoa, joten sinun täytyy antaa panoksesi etukäteen."

Erica meni keittiöön tarkistamaan jääkaapin. Se oli täynnä - salaatinlehtiä, tomaatteja, juustoa, munia, parsakaalia, kyljyksiä ja pekonia. Pakastelokerossa oli jäätelöä ja monta rasiaa marjoja.

"Ja voit tuoda myös kaiken jääkaapissa olevan tavaran," hän huusi.

"Nyt narraat!" huusi Lily takaisin, "He eivät saa niitä. Careyn äiti antoi ne minulle."

Erica kurkkasi oven takaa. "Aivan kuten haluat Lily - eihän sinun tarvitse liittyä. Ei se ole pakollista."

"Sehän on naurettavaa! Lyön vetoa, ettei kukaan tuonut parhaimpia ruokiaan."

"Yllättyisit. Eivät kaikki ole sellaisia kuin sinä, Lily."

"Ja mitä luulet tuolla tarkoittavasi?"

"Tarkoitan, että jotkut ihmiset ajattelevat muitakin kuin itseään."

"Roskaa. Kaikki tässä maailmassa pitävät vain omaa puoltaan ja jos eivät, he ovat idiootteja. Viidakon laki."

"Sellaisessako maailmassa haluat elää, Lily? Sillä minä en halua. Haluan elää maailmassa, missä pidämme huolta toisistamme."

"Sitten elät huuhaapilvimaailmassa. Ja simulle käy kehvelisti."

"Lily, oletko katsonut Paljastusohjelmia? Ymmärrätkö mitä maailmassa on tapahtumassa? Kaikki on muuttumassa. Siirrymme uuteen todellisuuteen. Ja voit olla osa sitä jos haluat."

"Saanko minä katsoa tätä elokuvaa vai en?"

"Hyvä on. Nähdään myöhemmin."

"Nähdään huomenna. Ruokakerholla."

"Vain jos tuot kaiken ruuan, Lily. Ei muuten."

"Miten niin 'ei muuten'?"

"Muuten et voi liittyä."

"Ja kuka sen estää?"

"Minä."

"Vai niin. Nyt riittää. Olen kyllästynyt pompotukseesi, lihava lehmä. Itse asiassa, minä häivyn täältä. Irtisanoudun tällä minuutilla. Soitan vanhemmilleni."

"Hyvä. Mutta olet velkaa neljän viikon vuokran, plus kolme kymppiä viime perjantailta, ja puolet sähkölaskusta."

Kun Lily marssi huoneeseensa Erica tunsi oppaiden hymyilevän. Hän oli pysynyt tiukkana Lilyn kanssa. Ensimmäistä kertaa ikinä!

Hän meni takaisin omaan huoneeseensa tarkastamaan sähköpostinsa ja kuuli Lilyn tuohtuneen äänen puhelimessa, sitten kolinan kun hän pakkasi kassinsa ja raahasi ne etuovelle, kolistellen tahallaan ovenpieliä ja huonekaluja mennessään.

Kestä, kestä, Erica sanoi itselleen. Jos tämä on hinta siitä, että hänestä pääsee eroon, on se sen arvoista. Tiedän, että en koskaan näe penniäkään rahoistani, mutta velka myös varmistaa sen, etten enää koskaan näe häntä. Ja sitä voi sanoa tulokseksi.

***

Puolitoista tuntia myöhemmin - kun Lilyn vanhemmat olivat hakeneet hänet - Erica viimein tekstasi Fredille kysyäkseen oliko jo liian myöhäistä tulla kylään. Ei lainkaan, hän vastasi. Tule vaan.

Rähinätalo olikin puhdas ja siisti sisältä, arinalla paloi tuli - ei lainkaan mitä Erica oli odottanut. Paljastusohjelmia pyöri jatkuvasti suurella televisioruudulla, ja pyörisi koko illan. Hän istuutui Fredin viereen sohvalle katselemaan.

Parhaillaan menevä ohjelma käsitteli edistynyttä tekniikkaa, mitä salaseura oli kehittänyt ihmiskunnan rahoilla ja pitänyt omassa käytössään. Poninhäntäinen tiedemiestyyppi selitti maaninen kiilto silmissään kuinka vapaaenergialaitteet toimivat. Nainen, joka näytti tulleen suoraan marttakerhosta selitti replikaattoreiden tiedettä ja esitteli sellaista syöttämällä hamppua toisesta päästä ja saaden paistetun päivällisen toisesta päästä. Ja nuori mies joka näytti kaksitoistavuotiaalta puhui antipainovoimatyöntövoimajärjestelmistä.

Erica ei saanut mistään niistä mitään tolkkua.

Ei etteikö hän ymmärtänyt uuden tekniikan tärkeyttä. Eikä hänellä yleensä ollut vaikeuksia seurata tiedettä. Eikä sekään, että hän oli valvonut kaksikymmentä tuntia ja hänen aivonsa olivat saaneet tarpeekseen.

Ongelmana oli täydellinen keskittymiskyvyn puute, sen takia, että hänen ajatuksensa ja aistinsa olivat paraikaa täysin keskittyneet Frediin ja hän oli liian tietoinen hänestä ollakseen tietoinen mistään muusta. Hänen leveistä harteistaan, siitä kuinka valo osui hänen kiharoihinsa niskassa, miten hän istui, miten hänen päänsä oli, miltä hänen shampoonsa tuoksui.

Ja hölmöintä oli, että Lilyn kiinnostus Frediin sai Erican vihdoin huomaamaan omat tunteensa! Kuinka ironista se olikaan.

Miksei hän ollut huomannut niitä aiemmin? Ja miksei hän ollut huomannut kuinka puoleensavetävä Fred oli? Tukahdutit sen, vastasi toinen osa häntä. Sillä oletit, että hän ei olisi kiinnostunut sinusta.

Entä jos olen väärässä? hän kysyi itseltään. Fred selvästi pitää minusta. En ole tuntenut häntä viikkoakaan ja olemme jo ystäviä. Hyviä ystäviä. Itse asiassa tuntuu kuin olisin tuntenut hänet jo vuosia. Ja tiedän, että voin luottaa häneen. Että hän on yksi parhaimmista ihmisistä mitä olen koskaan tavannut.

"Aikooko Lily liittyä ruokakerhoon?" Fred mutisi, ja Erican sydän vajosi. Lilyä Fred ajatteli, eikä häntä.

"Ei. Me riitelimme ja hän irtisanoutui ja lähti kotiin vanhempiensa luo."

"Ja jätti sinut maksamaan vuokran ja kaiken muun, oletan?"

Ja hänen sydämensä alkoi taas kohota. Ylös, alas, ylös, alas. Kuin hän olisi teini-ikäinen.

"En hämmästyisi yhtään."

"Joudutko siitä liemeen?"

"Joo, hieman."

"Voisivatko vanhempasi auttaa?"

"Minäkin olen orpo, Fred."

"Ai.. vai sillä lailla."

Ohjelma loppui ja uutislähetys alkoi. Toimittajan mukaan uutta globaalia talousjärjestelmää testattaisiin viikonloppuna ja se aloittaisi toiminnan maanantaina. Supermarketit, huoltoasemat ja pankit avautuisivat taas samana päivänä ja joukkoliikennekin alkaisi toimia.

Sillä aikaa, ja vähän myöhässä, supermarketit jotka olivat olleet kiinni kuusi päivää toimittaisivat huomenna ilmaista ruokaa monitoimitaloille kaikkialla maassa. (Luultavasti vanhentunutta, ajatteli Erica.)

Muutaman vuoden kuluessa, jatkoi toimittaja, replikaattorit korvaisivat supermarketit ja maatalouden, vapaaenergiatekniikka korvaisi bensiinin ja ilman rahaa toimiva yhteiskunta tekisi uudesta talousjärjestelmästä vanhanaikaisen.

Mutta muutosvaiheen pikakäynnistämiseksi valtavia rahamääriä virtaisi uuden järjestelmän läpi tarjoamaan ruokaa, vettä, terveydenhoitoa ja asuntoja kaikille tarvitseville, valmistamaan uuden teknologian tuotteita, puhdistamaan planeettaa ja vapauttamaan ihmiskunnan velkaorjuudesta, niin että ihmiset voisivat alkaa elää sellaista elämää kuin itse haluaisivat.

"Alat sitten etsimään uutta kämppäkaveria?" kysyi Fred.

"Alan kyllä."

"Voisikoo jätkä kelvata?"

"Riippuu jätkästä."

"Voisinko minä?"

"Kyllä ... ehdottomasti."

Ja hän käänsi päätään katsoakseen Frediä. Hän katsoi yhä tv ruutua. Hämärässä huoneessa tulen valo lepatti hänen poskipäillään korostaen hänen alahuulensa kaarretta.

Nyt tai ei koskaan. Erican täytyi kysyä.

"Tunnet siis Lilyn?" hän kysyi.

"Joo, tunnen," hän nyökkäsi.

"Hyvinkin?"

"Tarpeeksi hyvin, että tiedän millainen hän on."

"Kävitkö ulkona hänen kanssaan?"

"En. Ei minun tyyppiäni. Liian laiha, kaiken muun lisäksi."

Ja hän käänsi päänsä katsoakseen Ericaa, kohdaten hänen katseensa ja vastaten siihen.

"Millainen on sinun tyyppisi, Fred?" sanoi Erica, tuntien lämmön nousevan kasvoilleen, mutta päättäen olla katsomatta toisaalle.

"Sinä olet, Erica."

"Olenko?"

"Tietysti olet. Sinähän olet suurenmoinen."

"Olen vai?" hän vastasi hieman typerästi, samalla kun punastus syveni.

"Olet kyllä," hän sanoi hymyillen, ja kuinka kaunis hymy hänellä oli.

"Siinä tapauksessa, voisitko suudella minua, kiitos?"

Ja kun hän suuteli (ja on sanottava, todella miellyttävästi), pieni mutta itsepintainen osa Ericaa ei voinut olla rekisteröimättä hämmästyttävää tosiasiaa, että hänen äitinsä oli kuitenkin ollut oikeassa.

***

Viikonloppu

Kirkolla juhlamieli jatkui koko viikonlopun. Ruokaa ei enää tarvinnut säästellä, sillä se kaikki piti käyttää sunnuntai-iltaan mennessä. Epätavallisen ystävällinen herra Phipps ei antanut lihan puutteen vaimentaa intoaan vaan antoi vapaan vallan mielikuvitukselleen. Tulokset olivat herkullisia ja muistettavia. Oli lisää laulua ja muuta ilonpitoa, ja kaikilla oli mahtavan mukavaa.

"Tiedätkö," sanoi rouva Bindle Ericalle, "luulenpa, että en ole koskaan nauttinut mistään viikosta enemmän ..."

"... kuin tästä viimeisestä," jatkoi neiti Pluck. "On ollut niin hauskaa. Ensin näytti, että kaikki oli hajoamassa, mutta ..."

"... se olikin liittymässä yhteen."

***

Sunnuntai-iltana Erica katsoi itseään peilistä ja ensimmäisen kerran elämässään näki, että hän oli kaunis. Johtuiko tämä siitä, että hän oli syönyt paremmin kuin yleensä viimeiset yhdeksän päivää, ei roskaruokaa eikä alkoholia, vai siitä, että näki itsensä Fredin silmin, vai siitä, että oli rakastunut, hän ei osannut sanoa. Mikä oli varmaa oli, että hän alkoi rakastaa itseään viimeinkin ja äreys oli haihtumassa kuin usva auringonpaisteessa.

Kaikki jatkoi muuttumista hurjaa vauhtia, maailmassa ja myös hänen omassa elämässään. Häntä oltiin hakemassa mukaan yhteen uusista projekteista Afrikassa. Siinä autettaisiin ruuantuotannon uudistamisessa alueilla, joita geenimuunnellut sadot tai kuivuus tai sodat olivat turmelleet ja väliaikaisesti toimitettaisiin ruokatarvikkeita niitä tarvitseville. Hän oli vakavasti harkitsemassa tarjousta, niinkuin Fredkin. He olivat molemmat kyllästyneitä työpaikkoihinsa ja halusivat tehdä sellaista työtä, jolla oli merkitystä. Ja jos he voisivat tehdä sitä yhdessä, sen parempi.

Kuka olisi ajatellut? hän virnisti itselleen. Tänään Sneed, huomenna koko maailma...