Shaumbra-syke
IMPULSSI VAI INSPIRAATIO

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Helmikuu 2026 – Shaumbra New Sentience Magazine
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Useimmiten pidän impulsseistani. Olipa kyse sitten jonkun auttamisesta, työpäivän venyttämisestä tehtävän saamiseksi loppuun, napakan ja terävän kommentin heittämisestä, tai parhaan neuvon tarjoamisesta pyytämättä, nuo impulssit pitävät minut liikkeessä. Se tarkoittaa myös, että olen usein kiireinen, säntäilen ja väistämättä toivon, että käytettävissä olisi jokin kosminen ”kumoa”-nappula. Opin tämän kaavan jo varhain (jolloin ”toimettomat kädet olivat paholaisen verstas” ja kiire merkitsi arvoa), ja se palveli minua jonkin aikaa. Entä nyt? Ei niinkään.

Äitini tuli hiljattain kyläilemään. En ollut nähnyt häntä vähään aikaan, ja vain kahden päivän varoitusajalla oli tehtävä paljon pikaisia valmisteluja. Vierashuone oli remontin keskellä, joten peitin paljaat seinät väliaikaisesti ja tein huoneesta asuttavan, jopa viihtyisän. Kun siivosin huonetta, laitoin esille vähän taideteoksia ja kävin mielessäni läpi äitiystävällistä kauppalistaa, huomasin toistuvasti miettiväni: ”Onko tämä oikein? Tätäkö hän haluaa? Mitä jos hän ei pidä siitä?” Oli paljon tekemistä lyhyessä ajassa – täydellinen tilanne nojautua tasaiseen impulssivirtaan, jotta kaikki tulisi juuri oikein.  Todellisuudessa stressasin ja teeskentelin, että se oli rakkautta.

Säntäillessäni ja mumistessani jatkuvaa kysymysten ja epäilyjen virtaa, yhtäkkiä tipahti ajatus jostain viisaasta, ja isompi osani sanoi sen ääneen: ”Hänen äitiytensä on tehty. Se oli, mitä oli. Nyt on aika tehdä se itsellesi.”

Pedatessani sänkyä jähmetyin kesken kulman taittamisen, sisäistämään tuota oivallusta. Tuo toteamus oli ilmeinen fakta, mutta se ei ollut aiemmin juolahtanut tietoisesti mieleen koko minulle. Kaikki nuo sisäiset tytöt – taaperosta teiniin – yrittivät edelleen saada kaiken oikein ja toivoivat hyväksyntää, jota ei koskaan tulisi, ainakaan häneltä. Kyse ei ole siitä, että hän oli huono äiti – hän teki parhaansa. Kyse on siitä, ettei kukaan vanhempi ole täydellinen, ja nyt minun tehtäväni on olla äiti itselleni.

Silmänräpäyksessä se muutti kaiken.

Sen sijaan, että vierailu olisi ollut haastava, vaikeiden keskustelujen ja tunteet laukaisevien muistojen kera, nautin itse asiassa ajasta äitini kanssa. Silloinkin kun tuli esiin aiheita, joista olimme täysin eri mieltä, pystyin säilyttämään myötätunnon ja läsnäolon – kunhan muistin, kuka oli vastuussa tunteistani! Kun jokin osa sisälläni kiihtyi, minä vedin syvään henkeä ja annoin sille oman tunnustukseni ja hyväksyntäni, sen sijaan että seurasin vanhaa impulssia etsiä sitä jostain muualta. Ja jotenkin se riitti. Ei tarvittu muuta – kun noudatin inspiraatiota hengittää, niin mikä tahansa osa olikin ärsyyntynyt, se rauhoittui välittömästi ja perääntyi.

Jossain kohtaa noiden äitini 11 vierailupäivän aikana, aloin tunnistaa ero impulssin ja inspiraation välillä. Tavanomaisissa impulsseissa oli aina kyse jonkin tekemisestä – reagoiden, miellyttäen jotakuta, saaden hyväksyntää tai vahvistusta jne. – kun taas inspiraation pehmeys tulee esiin viisautena, kärsivällisyytenä, läsnäolona ja myötätuntona.

Puskeminen versus salliminen … kuulostaa tavallaan tutulta.

Eräs ystävä huomautti myöhemmin, että impulssi tuntuu kiireiseltä. Se haluaa toimittavan ”juuri nyt”. Sanomme, että lapsella voi olla ongelmia ”impulssin hallinnassa”, koska hän ei osaa käsitellä taipumustensa ja reaktioidensa kiireellisyyttä. Toisaalta taas inspiraatio on kärsivällinen, raukean kiireetön ja vaivaton. Se on kuin hengenvetäminen.

”Inspiroida” tarkoittaa kirjaimellisesti ”hengittää”. Inspiraatio ei koskaan säntää – se on lempeä, se odottaa, se virtaa sieluni jumalaisella ajoituksella. Ja tuohon taukoon – hengitykseen impulssin ja inspiraation välillä – asettuu taikuus. Viisaus tulee esiin. Läsnäolo laajenee. Mutta tämän muistaminen ei ole aina helppoa.

Tämä artikkeli on oiva esimerkki. Tämä aihe on inspiroinut minua siitä lähtien, kun äitini oli täällä useita viikkoja sitten, mutta kun on aika todella istua kirjoittamaan se, huomaa kaikkea muuta. On aina jokin impulssi – syödä välipalaa, katsoa Facebookia, lakaista lattia – kaikkea pysyäkseen liikkeessä, sen sijaan että asettuu aloilleen, pehmenee, vastaanottaa ja virtaa. Mutta kun lopulta vedän muutaman kerran syvään ja lempeästi henkeä – noita kirjaimellisia biologisia ”inspiraatioita”/sisäänhengityksiä (suom. huom. sanaleikkiä) – ja olen läsnä, kaikki avautuu. Ideat alkavat saada muodon. Sanat lakkaavat leikkimästä kuurupiiloa. Tyhjä sivu alkaa täyttyä.

Impulssit ovat meluisia, kiireisiä ja päällekäyviä. Ne eivät halua kuunnella – ne haluavat toimia. Ne etsivät helpotusta nyt, ei myöhemmin. Toisaalta taas inspiraatio on hiljainen, kärsivällinen ja salliva. Se ei tarvitse. Se ei huuda. Se tarjoaa keveyttä, ystävällisyyttä, omistajuutta ja ymmärrystä.

Impulssi vaatii välitöntä toimintaa. Inspiraatio hehkuu – on lempeä ja hiljaa saatavilla. Toiminta voi lopulta tapahtua osana luonnollista liikettä, kuin rintakehän laajentuminen hengityksen myötä, mutta se ei ole ensisijainen tarkoitus. Ulkoinen maailma on hyvä laukaisemaan impulssejamme, onpa kyse sitten raivosta tai imartelusta, sympatiasta tai sairaalloisesta lumoutumisesta. Valtava sisäinen maailma kukoistaa inspiraation lempeissä mainingeissa.

Impulssia motivoi tunne, inspiraatiota luottamus. Kun luotan, että kaikki on hyvin, se voi alentaa reagoinnin polttavaa kuumuutta. Ja ennen kaikkea, inspiraatio täytyy sallia.

–––––

Kun Adamus puhuu sallimisesta, on helppoa ajatella hänen kehottavan meitä ”olemaan tekemättä mitään”. Mutta minusta tuntuu, että se on kutsu siirtyä impulssista inspiraatioon. Liike – joka sisältää tekemisen – on aina mukana, koska ilman liikettä elämää ei olisi olemassa. Mutta silloin kun tekeminen syntyy luonnostaan inspiraatiosta, se on täysin erilaista, kuin yrittää hallita tuomitsevia, reagoivia ja tarvitsevia impulssejani.

Inspiraatio kuiskaa, hyväksyy, odottaa ja sallii, ja kyllä, joskus toivon, että se olisi vähän äänekkäämpi. Noiden kuiskausten on helppoa hukkua, joko elämän meteliin tai niihin triggereihin, joita edelleen kannan. Mutta mitä enemmän odotan tuota hehkua, sitä vähemmän säntään myrskyyn. Mitä enemmän sallin sisäisen hengityksen, sitä tasaisemmaksi elämä tulee.

Silloinkin kun tilanne tuntuu kiihkeältä, inspiraatio on aina saatavilla. Jos en huomaa sitä vielä, minun täytyy vain rauhoittua, vetää henkeä kerran tai kolme, ja tehdä sisälle tilaa, jotta hiljainen ja pieni ääni nousee esiin melusta. Joskus ajattelen sitä kuin vastamelukuulokkeiden laittamisena päähän: minkään ei tarvitse muuttua ulkoisessa maailmassa, ennen kuin voin virittyä jumalaiseen inspiraatioon, itse Jumalan hengitykseen. Tuossa hengityksessä vedän huomioni pois metelistä ja avaudun suuremmalle kuvalle. Näinä päivinä tuo suurempi kuva ei ole vain ylellisyyttä – se on ehdoton välttämättömyys!

Minun tarvitsee tietää, ettei maailma ole romahtamassa, vaan itse asiassa se kehittyy ihmisen kasvamiseen liittyvällä kauniilla, myötätuntoisella ja sotkuisella tavalla. Tarvitsen kyvyn vetäytyä itseeni ja laittaa päälle hyväksynnän vastameluääniraita, kun katselen kanssaihmisteni yrittävän löytää tiensä kotiin. Se tekee valtavan eron omassa hyvinvoinnissani.

–––––

Kokeile sitä joskus! Sen sijaan, että yrittäisit riuhtaista elämän takaisin järjestykseen (todella jalo impulssi), vedä henkeä – inspiroi itseäsi, kirjaimellisesti (suom. huom. ”inspiroida” tarkoittaa myös ”hengittää sisään”) – laita päälle jokin sankarillinen ääniraita, sulje pois huutavat äänet ja katsele ihmiskunnan sydäntä riipaisevaa kompurointia rakkautta kohti. Sitähän kaikki lopulta etsivät – tietävät he sen tai eivät.

Olen edelleen ihminen, ja minulla on edelleen muutamia räjähdysherkkiä impulsseja. Mutta on tulossa helpommaksi hengittää ensin, astua takaisin Itseeni, ja kunnioittaa meitä kaikkia, kun navigoimme tätä rohkeaa matkaa. Olemme löytämässä tiemme kotiin, ja mitä useampi meistä tekee sen, tuosta kerran hädin tuskin erottuvasta polusta takaisin Itseen tulee hehkuva valtatie.

Metaphysic’s of the Merlinissä Jami puhui siitä, että oma uskomaton tulevaisuutemme alkaa saapua aiemmin, kuin odotamme. Ehkä tuo laukaiseva tapahtuma, jota hän ei osannut oikein kuvata, on pelkästään keikahduspiste – hetki jolloin valostamme tulee niin kirkasta, että se on viimeinkin mahdoton olla huomaamatta.

Siihen saakka, jatka hengittämistä, jatka läsnäolemista ja jatka tietämistä, että kaikki on hyvin. Pidä hauskaa impulssiesi kanssa – mutta luota noihin inspiraation hiljaisiin ja lempeisiin hehkuihin.

***

Crimson Circlen sisältöpäällikkönä Jean toteuttaa elinikäistä unelmaansa säteillä valoaan maailmassa. Oltuaan henkisellä matkalla lapsesta saakka, hän löysi Crimson Circlen 2002, tuli mukaan henkilökuntaan 2008, eikä ole katsonut koskaan taakseen. Hänen ensimmäinen kirjansa on nimeltään "Stories from My Last Lifetime". Häneen voi ottaa yhteyttä sähköpostilla.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.