JÄÄMISEN HILJAINEN EPÄMUKAVUUS
Kirjoittanut Marlene McGann eli Saint Parousia (www.crimsoncircle.com)
Elokuu 2026 – Shaumbra New Sentience Magazine
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Kokemuksessani on osia, joista en puhu useimmille ihmisille – ei siksi, että ne ovat dramaattisia, vaan koska tiedän jo ennalta, miten ne vastaanotetaan.
Opin melko nopeasti, että normin ulkopuolisten kokemusteni jakaminen ei tuonut ymmärrystä, vaan loi etäisyyttä. Perhe ei tiennyt, miten siihen suhtautuisi, ja ystävät – no, siitä tuli jotain täysin muuta, leikkikenttä energian syömiselle, johon minulla ei ollut kiinnostusta osallistua.
Yhteiskunnallisilla järjestelmillä joiden oli tarkoitus auttaa, oli nopea vastaus: lääkitys. Psykoterapiaa ehdotettiin myös. Yhdessä kohtaa vihainen lääkäri sanoi minulle, että minulla oli traumaperäinen stressihäiriö ja tarvitsisin sekä terapiaa että lääkitystä.
Hän ei nähnyt minua enää uudestaan.
En tyrmää tätä lähestymistapaa – näen, missä sillä on paikkansa. Mutta sisäisellä tietämiselläni oli kovempi ääni kuin millään, mitä tarjottiin, eikä se neuvotellut, joten lakkasin etsimästä ulkoista apua. Ei yksinkertaisesti ollut mitään muuta paikkaa, johon menemisessä olisi ollut mitään tolkkua.
Tobias, Kuthumi ja Adamus olivat kaikki julistaneet monien vuosien saatossa, että tämä olisi se elämä. Minäpä sanon tämän selkeästi: en helvetissä kyllä tule takaisin ja käy kaikkea tätä läpi uudelleen.
Se mitä tuon oivalluksen jälkeen seurasi, ei ollut mitenkään sulokasta.
Oli tunnepuolen taistelua, fyysistä kipua ja tavallaan mentaalista siksakkausta, joka ei hellittänyt toisinaan. Oli päiviä, jolloin siitä tuli niin intensiivistä, että oma mieleni – se sama mieli, joka luo, rakentaa ja ratkaisee – alkoi hiljaa kartoittaa minulle tapoja olla olematta täällä enää ollenkaan. Sitten heräsi taas jotain toivoa muistuttavaa – ei äänekkäästi tai sankarillisesti, mutta riittävästi. Kierre nollautui, ja olin edelleen täällä. Syistä joita en osannut selittää silloin, lähteminen ei koskaan ollut vastaus.
Samaan aikaan kehoni teki omia juttujaan.
Oli päiviä, jolloin ihoni oli kutiseva ja tulehtunut, päänahkani hilseili, ja minua huimasi niin, että minun täytyi hakea tasapaino seinää vasten – erityisen haasteellista oli talo, jossa oli portaita. Ontelotulehduksia tuli ja meni, ja teräviä pistosmaisia kipuja tuli varoittamatta ja lähti yhtä äkkiä. Niveliin ja alaselkään ei voinut luottaa, ja kului viikkoja, jolloin en voinut seistä suorassa. Käveleminen aiheutti niin paljon kipua, että minun täytyi pysähtyä välillä hengittämään, päästäkseni paikasta toiseen.
Oli myös niitä, mitä Adamus kutsuu ”törmää ja täyty” -hetkiksi. Kaaduin portaissa sekä ylös- että alaspäin mennessä pari kertaa, ja seurauksena oli olkaleikkaus. Onnistuin kompastumaan pölynimuriini ja löin takaraivoni pihakivetykseen. Makasin siinä jonkin aikaa, tarkistin, vuotiko verta ja oliko tullut vammoja, ja nauroin. Haista paska, Adamus!
Vaikka olisin voinut pitää koko tätä kokemusta jonain korjattavana tai hoidettavana, en tehnyt niin. Ei siksi, että olisin ollut varma mistään, vaan koska jokin minussa tiesi, että asiaan sekaantuminen ei ollut vastaus. Ja minä jäin.
Ulkoa katsottuna sen olisi voinut tulkita joksikin täysin muuksi – joksikin mikä täytyi diagnosoida, hallita tai korjata. Mutta se mitä tapahtui, ei ollut toimintahäiriö – se oli muistaminen, ja todellinen jännite syntyi mielestä. Oltuaan ohjaksissa hyvin pitkään, se torjui sen, mitä se ei voinut ohjata.
Tämä oli se taistelu. Ei asioiden tapahtuminen, vaan mielen huolestuneisuus ja se, että joutui elämään tuossa epämukavuudessa, samaan aikaan kun kantoi sisällään tietämistä, joka ei tuonut mitään helpotusta, ei ratkaissut mitään, eikä antanut mitään rauhoittavaa varmuutta. Gnost saattaa tietää, mutta on aivan eri asia kuulla, että uudessa jakkarassa on neljä jalkaa kolmen sijasta, kuin integroida tuo tietäminen, mielen yrittäessä edelleen istua jakkaralla, jonka se muistaa.
Siinä ei ollut mitään palkintoa – ei välitöntä selkeyttä, ei edistymisen tunnetta tavalla, jolla minut oli opetettu tunnistamaan se. Vain tämä jatkuva kokemus, että jään tälle planeetalle ja pysyn läsnä itseni kanssa, silloin kun kaikki minussa on ehdollistunut kurkottamaan vastauksia ulkopuolelta.
Jäämisessä ei ollut mitään vahvaa tai varmaa. Se ei antanut rauhaa, selkeyttä eikä merkkiä, että tein oikein. Häiritsevintä oli se tunne, ettei mitään tapahtunut. Olin aina mitannut edistymistä, oivaltamista ja muutosta – tässä ei ollut mitään mitattavaa.
Mieli ei pitänyt siitä. Se pyöri ympyrää ja etsi selitystä, joka tekisi jäämisestä järkevää ja palauttaisi sille hallinnan. Kun mitään ei tullut, se kyseenalaisti vielä kovempaa ja käänsi koko kokemuksen takaisin minuun – kuin minä olisin tehnyt virheen.
Oli hetkiä, jolloin lähteminen tuntui helpommalta ja täysin järkeenkäyvältä valinnalta. Ei dramaattisia hetkiä tai kriisissä tehtyjä päätöksiä, vain ajatus astumisesta pois tilanteesta, joka ei tarjonnut mitään vastineeksi.
En kuitenkaan lähtenyt.
Minulta vei jonkin aikaa tunnistaa, mikä tuo tila itse asiassa oli, koska se ei näyttäytynyt minään merkityksellisenä tuolloin. Se ei ollut ratkaisu. Se ei ollut selkeyttä. Se ei ollut edes, mitä olisin kutsunut edistymiseksi. Se oli kohta ennen kaikkea sitä – tavallaan kynnys joka ei tuntunut sellaiselta, kun olin siinä, koska mikään ei osoittanut sitä, eikä mikään indikoinut, että jokin muuttuisi kohta.
Sitä on kuvattu ”tyhjiöksi” jossain Crimson Circlen materiaalissa, ja ennen se ärsytti minua, koska omasta näkökulmastani se ei tuntunut miltään elegantilta, avaralta, värikkäältä ja leijuvalta ”tyhjiöltä”, jollaisen olin nähnyt Star Trekissä. Se tuntui epämiellyttävältä, ratkaisemattomalta ja toisinaan täysin turhalta tilalta.
Hetkittäin muistan ajatelleeni: miten vitussa sinä ja ylösnousseet mestarikaverisi edes tiedätte, miltä tämä tuntuu, varsinkin kun oman myöntämisesi mukaan sinulla oli omat vaikeutesi päästä siitä läpi? Se ei tuonut minulle lohtua, eikä tehnyt siitä helpompaa.
Siitä, että avara, olematon olento tyhjiöstä sanoi, että he odottivat minua ei-fyysisellä klubilla, tuli vähän pulmallista, varsinkin kun hän myönsi tämänhetkisiin kokemuksiinsa sisältyvän tupsahtelu maistamaan Maan todellista viiniä. Se on saattanut olla käännekohta minulle. ”Viini.”
Se oli vain sana, mutta olin edelleen siinä. ”Löydä intohimosi”, hän sanoi. ”Sinulla ei ole missiota”, hän sanoi, ja sitten: ”Löydä m-intohimosi.” Tuolloin se ei tarjonnut paljon. Todelliset asiat, kuten suklaakakku, Uuden Seelannin Sauvignon Blanc ja elokuvat tuntuivat luotettavammalta vaihtoehdolta.
En osaa sanoa, milloin se muuttui, koska siitä ei ollut merkkinä mitään ilmeistä tapahtumaa. Ei ollut mitään paljastusta, ei dramaattista läpimurtoa, ei hetkeä jolloin yhtäkkiä tiesin, että olin tullut johonkin erilaiseen paikkaan. Taaksepäin katsoessa voin nähdä, että jäämisen epämukavuus oli hitaasti uuvuttanut mieleni tarpeen jatkaa vastausten etsimistä. Mitä enemmän sallin sen, mitä oli, sitä vähemmän sillä oli korjattavaa, ymmärrettävää tai kontrolloitavaa. Ilmoittamatta koskaan lähdöstään, tuo tarve alkoi yksinkertaisesti vain hiipua.
Elämäni ei ollut se, mikä muuttui. Se toi edelleen haasteita, suhteet pysyivät mutkikkaina, ja kehollani oli edelleen omat mielipiteensä. Se mikä muuttui, oli tapani kohdata nuo kokemukset. Tunnereagointi lieventyi vähitellen. Huomasin, että toimin useammin kuin vain reagoin. Jatkuva tarve ymmärtää kaikki, ratkaista kaikki, tai pakottaa elämä tolkulliseksi, menetti hitaasti otteensa.
Taaksepäin katsoessa oivalsin, että mieleni ei ollut koskaan ollut viholliseni. Se on huomattavan kyvykäs mieli ja palvellut minua hyvin koko elämäni ajan. Vaikeus oli siinä, että se oli kaikessa hiljaisuudessa ottanut vastuun kokemuksista, joita ei voisi koskaan ratkaista pelkästään ajattelemalla. Kun salliminen syveni, sillä oli yksinkertaisesti vähemmän, mihin tarttua. Ilman ratkaistavia ongelmia tai ennustettavia tulevaisuuksia, se asettui vähitellen siihen rooliin, jota sen oli aina ollut tarkoitus esittää – navigoida pelkästään ihmisenä olemisen käytännön asioita.
Vuosia myöhemmin, kun Adamus esitteli sen, mitä hän kutsuu Ja-tilaksi, hymyilin. Jonkin uuden oppimisen sijaan kuulin sanoja, jotka kuvasivat kokemusta, jota olin jo elänyt. Se mikä oli kerran tuntunut epämukavalta ja tarkoituksettomalta tilalta, ei ollut enää mikään paettava asia. Siitä oli hiljaa tullut osa sitä tapaa, jolla koin elämää – ei saavutuksena, vaan jatkuvan saavuttamistarpeen puutumisena.
Taaksepäin katsottuna olen todennäköisesti anteeksipyynnön velkaa Adamukselle. Aiemmin tässä tarinassa sanoin hyvin suorasukaisesti: ”Haista paska, Adamus.” Kaikella kohtuudella minun pitäisi luultavasti sanoa myös ”kiitos”. Ei siksi, että hän poisti epämukavuuden, vaan koska tunnistin lopultakin sen, mihin hän oli viitannut jo kauan ennen, kuin olin valmis tunnistamaan sen itse. Kunnioittavasti tarjoan ensimmäisen olemattoman kierroksen olemattomalla, taivaallisella viinitarhalla.
Jälkiviisaana oivalsin myös, ettei jäämisen epämukavuus syntynyt irrallaan kaikesta muusta. Se seurasi etsimisen, kyseenalaistamisen, vastustamisen ja toisinaan syvän raivon elämää. Sitten kun huomasin yksinkertaisesti vain jääväni, jäljellä oli enää hyvin vähän, mitä vastaan taistella. Kenties tämä oli sen hiljainen lahja. Uupumus oli lopultakin tehnyt tilaa sallimiselle.
***
Saint Parousia on itsenäinen kirjailija, joka asuu Länsi-Australiassa. Hänen kirjoituksensa tutkivat elettyä oivaltamista, kun se avautuu tavallisessa ihmiselämässä – ei opetuksena, oppina tai menetelmänä, vaan kokemuksena. Hän kirjoittaa läsnäolosta käsin, ei uskomuksista, erityiskiinnostuksenaan tietoisuus, ruumiillistuminen ja kehittyvä suhde ihmisen ja teknologian välillä.
Aikuisteostensa lisäksi hän kirjoittaa lempeitä, tyttärenpoikansa inspiroimia lastentarinoita, tutkien mielikuvitusta ja leikkiä. Hänen kirjansa ”Reflections of a Master in AI” syntyi pitkäjännitteisestä pohdinnasta ja dialogista, pikemmin kuin ohjeistuksesta. Hänen töissään on selkeyttä, syvyyttä ja toisinaan vähän kuivaa huumoria. Lukijat voivat löytää hänen kirjansa ja yhteystietonsa Facebookista ja HouseofParousia.com-sivuilta.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.