RUOKAKERHO, OSA 1

Kirjoittanut Sue Davis (dreamsofnewearth.com)
29.10.2015
Suomennettu Luxoniassa

Tämä on neliosainen tarina, joka tapahtuu vanhan ja uuden Maan välisenä siirtymäaikana - johon olemme juuri siirtymässä.

Vanhan talousjärjestelmän romahduksen ja uuden syntymän välinen aika oli vain yhdeksän päivää. Yhdeksän päivää ei ole pitkä aika ja joissain maailman osissa ihmiset jatkoivat enemmän tai vähemmän tavalliseen tapaan, siirtyen vaihtokauppaan ja keskinäiseen apuun kun rahaa ei ollut käytettävissä.

Mutta lännessä oli sekaannusta, paniikkia ja kauhua. Mitä oli tapahtunut säästöille? Katkaistaisiinko sähköt jos suoraveloitukset eivät menneet perille? Kuinka asuntolaina maksettaisi? Jos sitä ei makseta, kuinka kauan kestäisi ennenkuin ulosottomiehet tulisivat ja veisivät kaiken?

Ja kaikkein välittömin huolenaihe, miten voi ostaa ruokaa?

Yhdeksän päivää ei ehkä ole pitkä aika, mutta se tuntui hiivatin paljon pidemmältä kuin se oli. Sillä kaikki oli muuttunut ja kun kaikki muuttuu, aika tuntuu pysähtyvän. Ja sitäpaitsi, kukaan ei tiennyt, että se kestäisi vain yhdeksän päivää.

Eri yhteisöt hoitivat tilanteen eri tavoin, vaihtelevalla menestyksellä. Näin tapahtui keskustan kaupunginosassa nimeltä Sneed.

***

Perjantai

Katsoessaan peiliin tuona perjantai-iltana Ericasta tuntui, että oli tullut aika tunnustaa itselleen, että hän oli lihava. Hän oli ollut potra vauva ja pulska teininä, mutta painon kertyminen oli jatkunut ja nyt oli pakko tunnustaa, oikea sana oli 'lihava'. Ja hän tiesi mitä tulisi seuraavaksi. Tuo kamala sana 'liikalihava' kyykki aivan hänen tulevaisuutensa horisontin takana, 'kliinisen' ja 'sairaalloisen' piileskellessä puskissa hieman kauempana.

Hänen äitinsä oli sanonut, että hän oli kaunis, mutta kaikki äidithän olivat puolueellisia. Äiti oli myös sanonut, että laihat naiset eivät vetäneet kaikkia miehiä puoleensa - että jotkut miehet pitivät enemmän runsaammista ja kurvikkaimmista muodoista, kuten Erican. Mutta hän ei uskonut sitä. Yksikään mies ei katsoisi häntä nykymuodossaan. Rubensin aikaan hän ehkä olisi ollut sensaatio, mutta muodit muuttuvat ja nyt, jos et ollut hoikka, olit näkymätön. Kummallista, mitä isommaksi tuli, sen huomaamattomammaksi muuttui.

Ja päinvastoin. Hänen asuintoverinsa Lily oli juuri sopiva esimerkki. Hän oli niin luiseva, että häntä ei ollut paljon katsottavaksi. Kuitenkin päät kääntyivät kun hän kulki ohi ja vastauksena hän liioitteli notkeiden lanteittensa keinuntaa ja heitteli vaaleita kiharoitaan saadakseen ne liehumaan ja kiiltämään.

"Mitä olet tekemässä Erica?" hän sanoi, samalla kun avasi kylpyhuoneen oven ja tuli sisään.

"Voisitko koputtaa Lily? Pitääkö aina muistuttaa!"

"Ai niin, anteeksi. Voisitko lainata vähän käteistä? Carey pyysi käymään ja pitää päästä toiselle puolen kaupunkia."

Lily kävi aina ulkona perjantai-iltaisin, mutta käyttäytyi aina kuin se olisi täysin odottamatonta, eikä milloinkaan vaivautunut hankkimaan käteistä etukäteen, oletettavasti koska hän käytti mieluumin Erican rahaa.

Erica ei halunnut lainata Lilylle yhtään käteistä sillä a) kesti kauan ennenkuin hän maksoi takaisin ja b) hän oli ottanut sitä vain sen verran kuin juuri nyt tarvitsi. Mutta Lilyn odotus siitä, että maailma toimittaisi hänelle kaiken, mitä hän tarvitsi oli niin voimakas - kuin jonkinlaista magiaa - että se imaisi Erican toteuttamaan sen ja ennenkuin huomasikaan hän oli jakamassa kaksikymppisiä samalla kun osa hänestä kiljui ja kysyi mitä hittoa hän oli tekemässä.

Mutta sellainen oli Lily - mietti Erica jälkeenpäin - imi energiaa ympäriltään ja paisui siitä kuin pieni punkki. Hänen se kuuluisi lihava olla, ei minun.

"Mutta suostuit siihen," hänen henkioppaansa huomauttivat. "Ei sinun olisi tarvinnut lainata. Olisit voinut sanoa 'ei'."

Joskus henkioppaat kävivät todella hänen hermoilleen. Eikä helpottanut yhtään, että ne olivat oikeassa. "Hyvä on, tiedän kyllä, ei tarvitse kertoa. Tein sen taas. Alistuin ja annoin hänen kävellä ylitseni. Itsevarmuuden puutetta. Itserakkauden puutetta. Tiedän, tiedän. Yritän paremmalla onnella seuraavalla kerralla."

Lauantai

Joten sen vuoksi Erica päätyi pankkiautomaatille seuraavana aamuna. Vain huomatakseen, että se ei toiminut. Eikä seuraavakaan toiminut. Eikä sitä seuraava. Kun hän seisoi ihmettelemässä sitä hämmentyneenä, ohikulkeva nuorimies sanoi, "Mikään niistä ei toimi."

"Ihan totta? Kiitos. Anteeksi" sanoi Erica, varmistaen kaikki vaihtoehdot.

Okei, täytyy hakea marketin kassalta.

Niinpä hän meni Säästömarkettiin. Mutta siellä oli täysi hulina päällä, pitkät jonot, äänekästä kinaa kassoilla ja useita naisia kyynelissä.

Rätinä keskeytti taustamusiikin ja laulava ääni ilmoitti, "Säästömarket pyytää anteeksi asiakkailtaan, mutta meistä riippumattomista olosuhteista johtuen voimme vastaanottaa vain käteistä tänä aamuna. Mikäli teillä ei ole käteistä, pyydämme jättämään ostoskärrynne käytävälle yksi. Pyydämme anteeksi mahdollista häiriötä."

Mitä he tarkoittivat, mahdollista häiriötä? mietti Erica. Niinkuin olisi erittäin epätodennäköistä, että asiakkaille saattaisi olla vaivaa siitä, etteivät he saisi mitään syödäkseen sillä viikolla.

Kaikki tuntuivat olevan samaa mieltä, sillä yleinen mutina nousi meteliksi. Muuan mies ryntäsi kassan ohi täyden ostoskärryn kanssa kohti uloskäyntiä ja moni muu seurasi. Vartijat pysäyttivät heidät ja syntyi tappelu. Lisää ihmisiä yritti livahtaa ohi täysine kärryineen kun vartijoilla oli muuta tekemistä, ja toiset katsoivat ihmeissään kuinka nopeasti käyttäytymisnormit saattoivat heittää häränpyllyä.

Erica palautti korinsa pinoon. Parempi lähteä pois ennenkuin poliisit tulevat ja pidättävät kaikki kuulusteluja varten. Tai armeija kyynelkaasun ja vesitykin kanssa.

Herra jumala, se on tapahtunut! hän ajatteli kun hän livahti nujakan ohi, saaden vain pienen mustelman huitovasta kyynärpäästä. Globaalin talousjärjestelmän romahdus! Ja Lilyllä on kaikki minun rahani. Ja Tomilla jemmarahat!

Muutaman vuoden ajan Erica oli uskollisesti pitänyt käteisjemmaa juuri tällaista tapausta varten. Mutta hän oli lainannut sen veljelleen Tomille, joka oli kurtannut autonsa, eikä hän ollut vielä maksanut takaisin. Ja tietenkin Lily oli häipynyt loppujen kanssa. Joten siitä ja tästä johtuen, hän oli aika käärmeissään universumille siitä, että talousromahdus oli ajoitettu niin huonosti. Ja oppaille, koska eivät olleet varoittaneet häntä. Ja itselleen, koska oli niin typerys, että lainasi kaikki rahansa ihmisille, jotka eivät sitä arvostaneet, eivätkä ehkä maksaisi takaisin kuitenkaan.

Ei rahaa ja jääkaappi oli melkein tyhjä. Mitä tehdä?

Antaisiko Hassan hänelle luottoa? Lasketko leikkiä? Hassanissa oli monta hyvää piirrettä, mutta anteliaisuus ei kuulunut niihin. Voisihan tuota silti yrittää.

Joten paikalliseen pikkukauppaan, jossa hän kävi säännöllisesti. Mutta ei hän vaivautunut edes kysymään, sillä siellä oli jo jono muita vakioasiakkaita haluamassa samaa ja Hassan pysyi lujana.

"Haluaisin kohteliaimmin huomauttaa tästä seinällä olevasta kyltistä," hän sanoi, "jossa sanotaan selvästi, ilman diskriminointia, että emme anna luottoa. En tiedä miten sen voi selkeämmin sanoa."

Okei, siis ei luottoa Hassanilta. Mitä tehdä?

Nyt tiedän! Yhteisön puutarha. Ainakin saan muutaman porkkanan ja vähän lehtikaalia.

Joten yhteisön puutarhaan, missä hän kävi toisinaan osallistumassa. Mutta hän ehti juuri näkemään kun kolme nuorta miestä poimi viimeiset vihannekset ja kuormasi ne keltaiseen pakettiautoon ja ajoi kovaa vauhtia tiehensä.

Asiat eivät näyttäneet hyvältä.

***

Kotona hän aukaisi television ja löysi peräkkäisiä ohjelmia jotka käsittelivät finanssiromahdusta ja sen vaikutuksia. Niissä tietysti näytettiin vain kriisin pahimpia puolia, mitä salaseuran hallitsema media aina teki, saadakseen aikaan lisää samaa. Tässä tapauksessa mellakoita, tuhopolttoja, ryöstelyä ja tappoja. Osan siitä he olivat järjestäneet itse, malliksi ihmisille. Joten hän laittoi sen taas kiinni.

Mitä tehdä? Hän ei halunnut laukata ympäriinsä kuin päätön kana. Siitä ei olisi kenellekään apua.

Pitäisi meditoida ja pyytää ohjausta. Niin hänen pitäisi tehdä. Se oli tärkeintä. Joten hän teki. Ja viesti jonka hän sai oppailtaan oli, periaatteessa, "Odota ja ole valmis toimimaan."

Ne eivät kuitenkaan sanoneet millaisesta toiminnasta oli kyse.

***

Ovikello soi. Erica avasi mitään miettimättä ja ajatteli sitten kuinka typerää - olisi pitänyt laittaa edes varmuusketju; siellä olisi voinut olla joukko riehuvia huligaaneja. Mutta siellä oli vain vanhempi leskirouva naapurista, itkien.

"Hei rouva Bindle. Hyvänen aika, mikä on hätänä?" Mutta siitä seurasi vain lisää kyyneleitä. "Mitä jos tulisitte sisään," sai aikaan positiivisemman reaktion ja "Haluaisitteko kupin teetä?" kuivasi kyyneleet taianomaisesti.

Kun hän oli päässyt istumaan teekuppinsa kanssa (tehty toiseksi viimeisellä teepussilla ja viimeisellä maitotipalla) rouva Bindle kevensi mielensä. Hän selitti - ja siinä meni jonkinverran aikaa - että hän ei saanut rahaa pankkiautomaatilta, marketit olivat kiinni, Hassan ei antanut luottoa, maito oli lopussa, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Erica hillitsi ärtymyksensä siitä, että rouva Bindle tuntui luulevan, että hän oli ainoa ihminen maailmassa, jolla oli tälläisiä ongelmia, ja kuunteli niin sympaattisena kuin pystyi.

Ennenkuin selonteko oli päättynyt, ovikello soi taas, tällä kertaa neiti Pluck oli ovenpielessä kyynelissä. Erica saattoi hänet sisälle, istutti vastapäätä rouva Bindleä kera kupin mustaa teetä ja antoi heidän vaihtaa kertomuksia.

"Piipahdin teillä, mutta kukaan ei vastannut, joten oletin ..." sanoi rouva Bindle.

"... että olin ulkona," jatkoi neiti Pluck. "Kyllä, mutta olin vain puutarhan toisessa päässä. Kävin myös teillä, mutta..."

"... olin varmaan automaatilla yrittämässä saada rahaa. Mutta mikään niistä..."

"...ei toimi, eihän? Ja marketissa kelpaa vain käteinen. Ja siellä oli varsinainen mellakka. Eikö se ole kauheaa?"

"Kauheaa," toisti rouva Bindle.

Ovikello soi taas kerran. Tällä kertaa Erica muisti varmuusketjun, mutta siellä oli vain herra Phipps joka asui vähän kauempana, ihmettelemässä oliko Erica kunnossa. Hän oli riidanhaluinen vanha äijänkäppänä, jolla kuitenkin oli pehmeä kohta Ericaa varten. Erica pyysi hänet sisään, tarjosi kupillista kuumaa vettä - josta hän kieltäytyi - ja sai hänet liittymään tukiryhmään.

Okei, entä nyt? Ihmisillä alkoi olla nälkä.

Hän meni tarkastamaan jääkaapin. Se oli melkein tyhjä, sen hän jo tiesi. Hän meni ruokakomeroon. Useimmissa läntisen maailman keittiöissä piileksi ruokakomeroiden ja kaappien kätköissä purkkeja ja paketteja ja pulloja tavaraa, joka ei koskaan näytä niin ruokahalua herättävältä, että sitä käytettäisi, joka vain lojuu paikallaan odottaen sitä etäistä mahdollisuutta, että joku tekee suursiivouksen ja heittää pois kaiken mikä on ohi parasta ennen päivämääräänsä. Joten siirtäen huolellisesti Lilyn tavarat sellaisenaan sivuun, hän tutki mitä oli jäljellä.

Nämä hän löysi:

Pullon sienikastiketta ja toisen anjoviskastiketta - molemmat avaamattomia; kahdeksan pientä purkkia paistettuja papuja; kaksi purkkia kahviherneitä; kaksi purkkia tomaatteja; purkilliset tonnikalaa, kiinanluumuja ja kookosmaitoa; kahvipurkkeja täynnä ikivanhoja linssejä ja halkaistuja herneitä; pussilliset ruskeaa riisiä, täysjyväjauhoja ja kaurahiutaleita; pullo auringonkukkaöljyä; kokonainen valkosipuli; kuihunut inkiväärinjuuri ja paljon vanhenevia mausteita.

Teoriassa siinä oli runsaasti ravitsevaa ruokaa, mutta Erica ei ollut kummoinenkaan kokki ja tarvitsi reseptin, kaikki ainekset ja hieman etukäteisharjoittelua tehdäkseen kunnon aterian.

"Sinulla siis on täällä vähän ruokaa,' sanoi ääni hänen takanaan ja hän hyppäsi. Se oli herra Phipps.

"Kyllä, niin juuri. Kun vain osaisin tehdä niistä jotakin."

"Yrittäisin mielelläni. Tarvittaisiin vielä vain muutama sipuli. Ja jotain vihreää mikäli mahdollista."

Herra Phipps oli kouluttautunut kokiksi nuoruudessaan, mutta ei ollut pitänyt ravintolakeittiön kiireestä ja stressistä ja oli sen sijaan perustanut ikkunanpesuliikkeen. Mutta hän piti yhä ruuanlaitosta ja erityisesti haasteesta kehittää ateria tyhjästä käyttäen vain sitä mitä sattui olemaan saatavilla.

Miten olisi, hän ehdotti, jos he yhdistäisivät resurssinsa?

He esittivät asian olohuoneen naisille, jotka voivat jo paremmin, kun olivat käyttäneet lopun teen ja saaneet asioita pois sydämeltään ja ajatus piristi heitä valtavasti.

"No minulla on kanoja," tunnusti rouva Bindle, "munia varten. Ei niistä kuitenkaan elantoa saa, koska ..."

"...se olisi liian sitovaa," selitti neiti Pluck. "Mutta yhdessä hyvän kuitulähteen kanssa, niinkuin..."

"...puutarhasi vihannekset..."

"...puutarhani vihannekset..."

"...ne olisivat hyvin ravitsevia," lopetti rouva Bindle.

"Entä liikkeesi kaapit? Ja jääkaapit ja pakastimet?" kysyi herra Phipps, rohkeammin kuin Erica olisi uskaltanut, ahne kiilto silmissään.

"No jos haluat lähteä penkomaan..." sanoi neiti Pluck.

"...ja katsomaan mitä löytyy..." jatkoi rouva Bindle.

"...olet enemmän kuin tervetullut," lopetti neiti Pluck.

Ja he hymyilivät hurmaavasti, samanaikaisesti, päät kallistettuna symmetrisesti kuin kaksi kirjatukea.

Lopputuloksena neljä naapurusta istui kaksi tuntia myöhemmin tonnikala-kurpitsamunakkaalla paistettujen perunoiden ja maustetun kaalin kera, jälkiruokana säilykelinssejä ja vaniljajäätelöä. Se tuntui juhla-aterialta.

Myöhemmin, tyytyväisten vatsojen hehkussa, Erica kertoi oman näkemyksensä Romahduksesta, oletuksestaan, että uusi ja reilumpi talousjärjestelmä nousisi pian tuhkasta ja mielipiteensä siitä, että kannatti kärsiä kriisi, jotta päästään eroon salaseurasta. Sitten hänen piti selittää, mikä salaseura oli ja hänen yleisönsä kuunteli kohteliaan ymmärtämättömänä kun se alkoi nukahdella.

Kun he olivat lähteneet Erica avasi uutislähetyksen. Kaikki pankit, huoltoasemat ja supermarketit olivat kiinni luukut ikkunoissa. Ja linja-autonkuljettajiin ja rautatiehenkilökuntaan kohdistuneen hyökkäyssarjan seurauksena joukkoliikenne oli keskeytetty. Loput uutisista käsittelivät mellakoita, tuhopolttoja, ryöstelyjä ja tappoja, joten hän sulki sen taas.

Millä hän pääsisi töihin maanantaina? hän ihmetteli. Matkaa oli viitisentoista kilometriä ja kävelyreitti veisi läpi usean mellakka-alueen. Mutta kun hän katsoi sähköpostinsa, siellä oli yksi töistä joka sanoi "Älä tule töihin."

Näytti siltä, että koko kaupunki oli vähitellen pysähtymässä. Ehkä koko maa. Ehkä koko maailma.