Plejadilaisten näkökulmia ylösnousemukseen, osa 4
Mytriaa ja Mytreä kanavoinut Suzanne Lie ( suzanneliephd.blogspot.com)
15.7.2012
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
TÄSSÄ JA NYT
Minä, Mytria, olen tullut takaisin tietoisuuteesi, koska sanoit: "Jos haluamme tietää, miksi he eivät auta meitä riittävästi tai milloin he auttavat meitä, meidän täytyy vain nostaa tietoisuuttamme riittävästi kysyäksemme heiltä." Siksi olen palannut sydämeesi ja mieleesi jatkamaan tarinaamme ylösnousemuksesta.
On sopivaa, että jatkamme tarinaamme, kun olet omassa luontoetsinnässäsi. Siitä on kulunut "aikaa", kun viimeksi kommunikoimme kanssasi. Teidän täytyi integroida se, mitä olimme kertoneet teille ylösnousemuksestamme, jotta se parhaiten aktivoisi omaa ylösnousemustanne. Aivan kuten olet ollut "poissa" luotamme, jatkamme tarinamme sen jälkeen, kun olin ollut poissa Mytren luota yli kymmeneksi vuodeksi laskettavan ajan.
Ensin tartun kysymykseen "meidän auttamisesta". Mekin etsimme niiden apua, jotka olivat jo ylösnousseet, aivan kuten te nyt. Itse asiassa tarinamme jäi siihen, kun Mytre etsi apua Arcturuslaisilta. Etsiessään apua toisilta hän sai apua sisältään.
Korkeampien todellisuustaajuuksien järjestämä tilanne oli, että hänen oli taisteltava tiensä saadakseen apua Arcturuslaisilta. Sitten hänen oli mentävä syvälle itseensä pelastaakseen tuon tehtävän sekä jäljellä olevien joukkuetovereidensa hengen. Tässä prosessissa Mytre kykeni palauttamaan mielensä luontaisen aineen hallintakyvyn.
Mytre ei tiennyt, että hänellä oli tuo kyky, mutta hän pystyi palauttamaan tämän taidon, kun se oli elintärkeää hänen tehtävänsä loppuunsaattamiselle. Teitäkin, rakkaat Gaian jäsenet, kutsutaan kurkottamaan sisäänne ja kutsumaan tuntemattomia, luontaisia kykyjänne. Mutta Mytre kertoo teille enemmän omasta prosessistaan, kun saan loppuun oman tarinani ITSEN löytämisestä.
Silloin kun minut erotettiin Mytrestä kaoottisella paluuhetkellämme kylään, olin väliaikaisesti urhea. Minun oli vapautettava hänet korkeammalle tehtävälleen, synnytettävä tyttäremme ja hyväksyttävä uutena äitinä oleminen - yksin - kaikki samana kohtalokkaana päivänä. Minun oli myös hyväksyttävä se tosiasia, että minun olisi elettävä jokainen päivä ilman Mytreä, jumalaista täydentäjääni.
Onneksi me kolme - Mytre, minä ja tyttäremme, Alycia - tapasimme joka yö astraalikehossamme. "Astraalihalaus" ei ole kuitenkaan sama asia kuin fyysinen syleily. Ensin yölliset vierailut riittivät, mutta lopulta ne vain lisäsivät Mytren kaipaamisen tuskaa. Nämä yölliset tapaamiset olivat ainoa kontakti, mikä Alycialla oli koskaan ollut isäänsä, joten se oli normaalia hänelle. Toisaalta, joskus se sai minut kaipaamaan Mytreä vielä enemmän.
Monien tällaisten tapaamisvuosien jälkeen aloin antaa Alycian mennä yksin, käyttäen tekosyynä, että minun oli saatava syvää unta tuona yönä. Vähitellen liityin Mytren ja Alycyian seuraan vähemmän ja vähemmän. Minun oli luotava oma elämäni. En voinut enää pitää kiinni jostain, mikä ei ollut osa fyysistä todellisuuttani.
En tiennyt, milloin päätin, että näkisin hänet vielä kerran ja sitten minun olisi lopetettava yölliset tapaamisemme. Lopulta tuo yö tuli. Tietysti Alycia tiesi, että hänelle oli hyvä olla liittymättä seuraamme tuona yönä, koska hän tiesi aina, mitä mielessäni oli. Itse asiassa hän osasi lukea kaikkien mieltä, sydäntä ja auraa koko ajan.
Kun ilmestyin tapaamaan Mytreä ilman Alyciaa, hän tiesi välittömästi miksi. "En voi enää teeskennellä, että tämä riittää minulle", sanoin, ennen kuin minulta meni hermot. "Odotan sinua ikuisesti, mutta minun täytyy löytää taas ITSENI. Kun minulle syntyi niin vahva side sinuun ja sitten synnytin lapsemme, näytin kadottaneeni osan itseäni. Meditoinneissani on ollut kyse siitä, miten odottaa sinua. Olen tehnyt kaikkea sinä mielessäni. Kiellän itseltäni syvät ystävyyssuhteet, kun pystyn ajattelemaan vain sinua …"
Hyvin lyhyen hetken tunsin hänen fyysiset käsivartensa ympärilläni, mutta pystyin vain nyyhkyttämään. Halusin enemmän! Tämä ei riittänyt! Minun oli löydettävä sisältäni jotain, mikä oli yhtä tärkeää kuin hänen kanssaan oleminen.
Tunne hänen käsivarsistaan ympärilläni hävisi. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi pettyneenä: "Olen tehnyt vuosia töitä ilmentääkseni muodon kanssasi, mutta olen odottanut liian pitkään. Olen menettänyt sinut."
"Ei, ei", itkin. "Et ole menettänyt minua. Et koskaan menetä minua. Ongelmana on, että olen kadottanut ITSENI."
"Ymmärrän", oli kaikki, mitä hän sanoi, kun hänen astraalikehonsa hävisi näkyvistäni. Tiesin, ettei hän halunnut näyttää minulle, miten paljon olin loukannut häntä. Tiesin hänen ymmärtävän, mutta olin silti vihainen ja loukkaantunut. "Hyvä", ajattelin. "Voin käyttää tämän vihan hänestä irtipäästämiseen."
Alycia tapasi edelleen Mytren joka yö, muttei kertonut mitään heidän tapaamisistaan. Olin erittäin onnellinen heidän tapaamisistaan. Alycia ansaitsi saada yksityistä aikaa isänsä kanssa ja Mytre ansaitsi katsoa Alycian muuttumista ja kasvamista. Itse asiassa Alycia kasvoi paljon normaalia nopeammin. Hän oli vasta noin 10-vuotias, mutta melkein aikuinen. Tiesin tämän johtuvan siitä, että hän oli myös Alcyonen Elohimin ilmentymismuoto.
Olin surullinen, kun Alycia ei tarvinnut minua enää samalla tavalla, mutta tiesin myös, että minun oli aika lakata piiloutumasta omalta voimaltani. Muistin, miten kauan sitten olin kyennyt yhdistymään Äidin kanssa syvästi ja intiimisti. Näytin kuitenkin kadottaneen tuon voiman, kun minusta tuli itsestäni äiti. Mitä minun oli tarkoitus tehdä? Kuka minun oli tarkoitus olla?
Ajattelin tuota kohtalokasta päivää, kun palasimme kyläämme, menetin Mytren, Alycia syntyi ja kadotin ITSENI. Pystyisinkö jotenkin jäljittämään tuon päivän? Missä ja miten kadotin syvän yhteyteni Äitiin? Silloin kuulin sisäisen äänen ensimmäistä kertaa tuon päivän jälkeen.
"Löydät vastauksesi kohdustani", kuulin Äidin sanovan. Mutta sitten ääni hiljeni. Ensimmäinen viestini oli löytää Äidin kohtu.
Päivien ajan tein kaikki velvollisuuteni toistaen: "Äidin kohtu. Missä on Äidin kohtu?" Sitten yhtenä aamuna heräsin vastauksen kanssa. Äidin kohtu oli se Pyhä kallio, minkä sisään olin jotenkin astunut tuona päivänä, kun tapasin hänet Elohim Alcyonen muodossa. Minun oli palattava sinne. Minun oli palattava nyt.
Pakkasin taas kerran kevyen repun ja hiivin varhaiseen aamunkoittoon. Tällä kertaa vain ilmoitin Alycialle, joka ymmärsi täysin, mitä minun täytyi tehdä. Siitä oli monta vuotta, kun Mytre ja minä olimme lähteneet luolastamme tuon Pyhän kallion luota. Kylässämme ja elämäntavassamme oli tapahtunut monia muutoksia sen jälkeen. Tiesimme kaikki, että Arcturuslaiset olivat antaneet meille väliaikaisen suojan vihollisiltamme. Tiesimme kuitenkin myös, että meidän olisi osallistuttava aktiivisesti siihen ylösnousemukseen, mistä he olivat puhuneet.
Kun olin elänyt kaikki nämä vuodet Violetissa temppelissä, se oli suojellut minua siltä pelolta ja hämmennykseltä, mikä oli aivan liian tavallista kylässä. Väkeni tarvitsi kuitenkin vastauksia ja nämä vastaukset voisivat tulla vain Äidiltä. Kävelin kaksi ja puoli päivää, ennen kuin löysin Pyhän kallion. Muutoksia oli tehty läheiseen maisemaan, mutta se näkymätön energiakilpi jonka sisään voisi astua vain kutsuttuna, suojasi Pyhää kalliota ja sitä ympäröivää aluetta.
Tunsin leijuvani, kun kuljin kilvestä läpi. Sitten minun oli kuljettava monien pensaiden läpi, ennen kuin pystyin löytämään sen tarkan paikan kalliosta, mikä oli kerran vienyt minut Äidin kohtuun. Löydettyäni kallion tutkin aluetta. Se oli autio ja hoitamaton. Siksi vietin suurimman osan jäljellä olevasta päivästä siivoten läheistä luolaani ja järjestellen väliaikaista kotiani. Tällä kertaa tiesin, mitä minun täytyi ottaa mukaan, joten työ sujui nopeasti.
Sitten kun luola oli täysin korjattu ja siitä tuli mukava koti, nousin taas tarkkailemaan luolaa. Silloin putosin lattialle nyyhkyttäen. Jokainen hetkeni täällä Mytren kanssa otti minusta vallan ja pakahduin surusta. Minun oli sallittava itseni tuntea tämä suru siitä, että olin lähettänyt hänet pois, ja tuntui hyvältä päästää siitä irti. Sitten kun en pystynyt enää itkemään, konttasin entiseen nukkumispaikkaamme, vedin itseni sikiöasentoon ja nukuin kuin vauva.
Heräsin uutena ihmisenä, pää selvänä ja päättäväisenä täyttämään kohtaloni. Menin ulos pienelle lammelle, mikä oli edelleen siellä, mutta kasvanut vähän umpeen. Sitten ajattelematta asiaa vietin suurimman osan aamusta kiskoen ylös kasveja, jotka olivat tunkeutuneet lampeen, ja puhdistaen näiden kasvien väliin kasvanutta sammalta.
Sitten tein taas kivitulisijani, siirsin oksia ja kiviä istuimeksi tulen ympärille ja siivosin alueelta tarpeettomat kivet ja kasvit. Kitkin myös sen alueen, mikä oli ollut pieni puutarhani ja kylvin siemeniä, mitä olin tuonut mukanani. Nyt oli aika puhdistaa polku Pyhälle kalliolle ja kiskoa irti tarpeettomat kasvit portaalista Äidin kohtuun.
Olin alkanut käsittää, että Pyhä kallio oli voimakas portaali, mutten ollut kertonut siitä kenellekään, edes parhaille ystävilleni temppelissä. Ensimmäinen vihkimykseni oli ollut, silloin kun minut opastettiin tälle alueelle. Toisen vihkimykseni - mikä oli nyt - tarkoitus oli suojella tätä pyhää tilaa. Tuo ajatus mielessä muistin yhtäkkiä sen, mitä Arcturuslainen oli kuiskannut sielulleni tuona ensimmäisenä iltana Äidin kohdussa. "Olet violetin tulen pitäjä."
Olin unohtanut tuon viestin, koska en tiennyt, mikä violetti tuli on. Kuitenkin suurin osa oppitunneistani temppelissä oli koskenut sitä muuntamisvoimaa, mikä violetissa tulessa on. Puhuimme usein tämän tulen myytistä, mutta kukaan ei tiennyt, mitä tai missä se oli, edes minä. Ajatukseni olivat olleet niin paljon Mytren kaipaamisessa, että suurin osa oppimastani oli mennyt alitajuiseen mieleen.
Nyt kun olin takaisin Äidin mailla, kaikki palapelin palat putosivat kohdalleen. Tiesin kuitenkin vain sen, mitä minun pitäisi tehdä nyt-hetkessä. Kun se oli tehty, tiesin taas, mitä oli tehtävä nyt. Olin samanlainen kuin monet siirtämäni kivet. Olin vain tässä ja nyt. Minusta tuo kokemus oli upea.
En voinut muistaa menneisyyttä ja tulevaisuus oli nyt. Olin unohtanut, mitä aiemmin oli tapahtunut - paitsi Mytreä, Alyciaa ja rakkaimpia ystäviäni - eikä minulla ollut tunnetta tulevaisuudesta. Vain rakkaus saattoi ohjata ajatuksiani ja ainoa tunteeni oli selkeys. En ollut koskaan ajatellut selkeyttä tunteena, mutta havaitsin sen olevan ainoa tunne, mikä minulla oli jäljellä, kun olin täysin keskittynyt tähän ja nyt.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.