HARMONIAN OIVALTAMINEN

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Joulukuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
 
Haluan jakaa tarinan, tai oikeastaan kaksi tarinaa, jotka muodostuvat osittain unesta ja osittain "tosielämästä". Ensimmäinen tarina on harmoniasta, erityisesti harmoniasta itsen kanssa, ja siitä, miten se voi vaikuttaa syvästi ihmiskokemukseen. Sanoin hiljattain näkemiin äärimäisen rakkaalle ystävälle, joka muutti toiseen osaan maata. Noin viimeisen vuoden aikana meistä tuli hyvin läheisiä, ja vaikka ystävyys jatkuu, olen käynyt läpi voimakkaan surujakson, juhlien siinä rinnalla hänen uutta vapauttaan. Näissä jäähyväisissä on ollut useita tasoja – vaihdellen surusta, että menetän hänen fyysisen läsnäolonsa elämässäni, siihen katkeransuloiseen tunteeseen, että irrottaudun entisen enkeliperheeni harvinaislaatuisesta jäsenestä. Joinain päivinä kipu vyöryy edelleen lävitseni aaltoina. Kuitenkin ihmiskokemukseni voi vaihtua sydänsurukarikkoon murskautumisesta energiatyrskyillä kiitämiseen – riippuen siitä, mihin päätän kohdistaa huomioni, tai paremmin sanottuna riippuen siitä, valitsenko harmonian vai riitasoinnun. Yritän selittää.
 
Kuvittele sinfoniaorkesteri, joka koostuu sadoista muusikoista instrumentteineen sekä suuresta kuorosta. Kuvittele, että jokainen näistä muusikoista on elänyt henkilökohtaista elämäänsä ja käsitellyt monia erilaisia tilanteita. He ovat saattaneet syntyä toimimattomaan tai terveeseen perheeseen, he ovat voineet menestyä tai kamppailla koulussa ja he ovat päässeet murrosiän läpi aikuisuuteen vaihtelevan intohimo-, rakkaus- ja traumamäärän kera. Jossain matkan varrella he valitsivat jonkin instrumentin, harjoittelivat päivä toisensa jälkeen ja tekivät kenties naapurit hulluksi tai melkein luovuttivat, mutta he saavuttivat lopulta tavoittelemansa paikan tuossa orkesterissa. He ovat edelleen omissa elämissään ja soittavat ja harjoittelevat yksin, kunnes tulee se suuri päivä ja on aika kokoontua suurta esitystä varten.
 
Kuvittele nyt kaikkia näitä muusikoita aspekteina. He tekevät omia juttujaan, elävät ainutlaatuisia tarinoitaan ja tekevät musiikkia omalla tavallaan, kunnes heidät lopulta kutsutaan yhteen. Myös otettuaan paikkansa orkesterissa, on vielä vähän kaoottista, kun he harjoittelevat vaikeita kohtia ja virittävät instrumenttejaan.
 
Sitten maestro astuu näyttämölle, mestari joka saa kaikkien huomion. Kaikkien entisten solistien on aika integroitua yhteiseen kokonaisuuteen sitä eeppistä produktiota varten, johon heitä on valmisteltu koko olemassaolonsa ajan. Taikuuden on aika alkaa – on aika kokea sielua koskettavin, sydäntä raastavin, intohimoa sytyttävin ja valtaansa ottavin musiikkikokemus, josta olet koskaan uneksinut. Riippumatta kaikesta, mitä on tapahtunut aiemmin, nyt soittajien kesken vallitsee täydellinen harmonia, kun mestari tuo heidät yhteen sielun aidossa laulussa.
 
Muistatko, miten Adamus on sanonut, että energia on pelkästään kommunikointia, sielusi laulua? Liitin sen aina ennen yksittäiseen ihmisääneeni, joka laulaa jotain melodiaa – ihan kivaa, mutta tylsää – ja minulta meni täysin ohi todellinen kuva. Sisälläni on itse asiassa giganttinen sinfoniaorkesteri ja kuoro! Ja nyt kun suurin osa soittajista on kutsuttu yhteen ja integroitu ykseyteeni soittamaan lauluani, tuo musiikki on tämän maailman ulkopuolelta.
 
Tuo kaikki ei tietenkään tapahdu kerralla. Mutta tätä sinfoniaa esitetään jonkin aikaa, joten ei ole kiirettä. Laulaako joku ääni epävireessä ja roikkuu edelleen kiinni omassa pelko- ja kauhulaulussaan? Onko vielä joku muusikko, joka uskoo kyvyttömyyteensä soittaa mitään arvokasta? Sillä ei ole merkitystä, koska maestro ei vain kutsu häntä näyttämölle, ennen kuin hän on valmis yhtymään oikeaan lauluun. Minun ei tarvitse yrittää olla harmoniassa itseni tai kenenkään muun kanssa. Maestro on jo astunut näyttämölleni ja tuo harmonia tapahtuu jo. Minun täytyy vain vetää henkeä, kuunnella ja katsella, kun koko todellisuusmaisemani alkaa muuttua.
 
Toisin sanoen, minä voin valita – eli ihmishavaintoni ja ihmistietoisuuteni – mihin kiinnitän huomioni. Voin fokusoitua riitasointuisiin, yhteensopimattomiin ääniin, jotka edelleen protestoivat kadulla, tai voin vetää syvään henkeä ja uppoutua hienoihin sisäisiin harmonioihin. Kumpikaan valinta ei ole oikein tai väärin, mutta kumpikin antaa huomattavan erilaisen kokemuksen samasta tapahtumasta.
 
Mitä tulee ihmistuskaani menetyksestä, niin jos lähden sisäisestä konserttisalistani ja fokusoidun noihin riitasointuisiin aspekteihin, jotka roikkuvat kiinni vielä vanhoissa tarinoissaan, sattuu aina vain enemmän. Jos kuitenkin vedän henkeä ja tunnen tuota harmoniaa, kuulen orkesterini tulevan lempeäksi taustahuminaksi, samalla kun haikeat ja itkuvirttä laulavat äänet huuhtoutuvat sydämeni läpi, ja sitten teemasta tulee vielä suloisempi, kun elämänmelodia jatkuu. Kaipaan ystävääni kamalasti, mutta myös tuossa menetyksessä on ihastuttavaa harmoniaa – surulliset ja kaipaavat soinnut lisäävät sieluni laulun rikkautta ja syvyyttä. Ja viime aikoina tuo laulu on todella saanut huomioni.
 
Olen ottanut päivän aikana hetkiä virittyä tuohon musiikkiin, joka soi nyt aina sisäisessä auditoriossani. Joskus se on eloisaa innostuksesta tai kimittää kiireestä, ja sitten syvemmät soinnut tulevat esiin, kun uppoudun tyynempään tilaan. Joskus lyömäsoittimet tuntuvat kuin ajavan minua kirjaimellisesti tietä pitkin, ja toisilla kerroilla pikkolot sopivat linnunlauluun ulkona. On rauhan, melankolian, odotuksen, uupumuksen, intohimon ja henkeäsalpaavan kauneuden ääniä, jotka kaikki soivat sisäisen harmonian aaltoillessa.
 
Kun ilta tulee, viipyilen rauhoittavassa tuutulaulumusiikissa, joka on sävelletty täydellisesti keräämään päivän langat ja ohjaamaan minut untenmaille. Aamulla käytän muutaman hetken virittyäkseni jälleen. Musiikki joka edelleen kaikuu unien ja uniajan seikkailujen jäänteitä, saa nopeasti vauhtia ja alkaa tuoda mukaan päiväni sointuja, kaikki maestron myötätuntoisessa ohjauksessa.
 
On hyödyllistä huomata tässä, että oman sisäisen harmonian tiedostaminen tekee paljon helpommaksi havaita, mikä on poissa harmoniasta. Saattaa olla pieniä aspektibändejä, jotka esittävät vanhoja homeisia hittejään synkissä sisäisissä salakapakoissasi, tai vaeltavia katusoittajia, jotka etsivät huomioita todellisuusmaisemasi kadunkulmissa. Ne voivat kiljua kovempaa kuin ikinä ja yrittää tarttua valokeilasi viimeisiin häivähdyksiin pelkohuudoillaan oman elämäsi tai maailman tilasta. Mutta mitä vähemmän annat huomiota näille ärsyttäville äänille, sitä nopeammin ne luopuvat noista vanhoista lauluista ja löytävät tiensä omalle tuolilleen luomisorkesterissasi.
 
Mitä tutummaksi sisäinen harmoniasi tulee, sitä helpompaa on napata kiinni nuo riitasoinnut, kun niitä tupsahtaa esiin. Ja tämä tuo minut toiseen tarinaan, jonka uni laittoi liikkeelle. En ole pitänyt unipäiväkirjaa vuosiin, mutta aina silloin tällöin herään mielessäni jotain, mikä pysyy, kunnes kirjoitan sen. Tällä kertaa se oli "yksinkertainen" uni talostani, mutta tutkiessani sitä syvemmin, suuri määrä asioita loksahti kohdalleen.
 
Unessa minun täytyi muuttaa talostani johonkin uuteen paikkaan, ja mietin, miten ihmeessä saisin kaiken siivottua, järjestettyä ja pakattua ajoissa. Talo oli paljon sotkuisempi, kuin se on "reaalielämässä", ja minulla oli viikko saada tuo työ tehtyä. Huomasin myös, että lyhyt ja tukeva vanha nainen penkoi paikkoja yläkerrassa ilman lupaani, ja käskin häntä lähtemään välittömästi, ollen hyvin ärsyyntynyt tuosta häirinnästä. Se oli todella intensiivinen ja väsyttävä uni, ja sen teki vielä pahemmaksi, kun oivalsin, että universio nykyisestä kodistani oli osa sitä rönsyilevää asuinpaikkaani, joka on ollut unimaailmassani niin kauan, kuin muistan.  
 
Tämä vanha "uniasunto" on hyvin kummallinen. Se ilmestyi vuosikymmeniä sitten, ensin unina patikoinnista erämaan halki etsien sitä, ja sitten muuttuen kaikenlaisiksi tilanteiksi ja kokemuksiksi, joita siinä tapahtuu. Se on hökkelikaupunki, joka on tehty likaisista, ummehtuneista ja hajoavista röttelöistä, huoneista, kujista ja salakäytävistä, ja ne on kyhätty yhteen toistensa sisään ja päälle ja kaikki keikkuu hyvin metsäisellä vuorenrinteellä. Selvästikin se edustaa ihmiskokemuksiani maan päällä – saastan ja kurjuuden elämiä, muutamia rakkauden ja kauneuden saarekkeita ja kaikki on yhdistetty toisiinsa äärimmäisen hämmentävillä tavoilla. Koska kaikki tässä paikassa on täynnä turhautumista ja hämmennystä, kuvittele ärsytys siitä, että kaunis "nyt-kotini" on myös osa sitä!
 
"Reaalielämässä" olen usein ihmetellyt, miksi olen niin uupunut, silloin kun siihen ei ole mitään hyvää syytä. Varmaan teemme paljon asioita monilla tasoilla, mutta usein tuntuu siltä, että jokin näkymätön painolasti pitää minua maassa, kun haluan nousta korkeuksiin. Kirjoittaessani tätä unta oivalsin, että tämä hirveä slummi vuorenrinteellä on ollut se jatkuva ja kalvava sotku, joka on aina, aina vetänyt minut alas. En halua enää elää sillä tavalla, mielikuvituksessani tai muualla, mutta milloin ihmeessä pystyn siivoamaan sen?
 
Ja tuon kysymyksen myötä tuli oivallus. Mitä jos lähden vain pois? Mitä jos jätän sen haaskaeläimille/jätteidenkerääjille, annan luonnon ottaa valtaansa tuon paikan ja sallin kaiken tuon saastaisen ja jumiutuneen energian palata neutraaliksi?
 
Menneisyyteni – niin sotkuinen, sekava ja kiemurainen, kuin voin vain kuvitella – ei ole mitään sellaista, minkä voin koskaan raivata tai ratkaista. Olen lisännyt sitä elämä toisensa jälkeen – kasannut aspekteja ja roskaa, rakentanut lisää horjuvia uskomusjärjestelmiä ja salaisia syyllisyyskäytäviä kulkemaan kaikkien niiden välillä ja vannonut, että korjaan kaiken sen vielä joku päivä ja teen kaikesta kaunista. Yäk. Ei mikään ihme, että minua väsyttää koko ajan!!
 
Se on, kuin olisi pimeä ja romahtamaisillaan oleva vintti, johon kaikki "arvokkaat asiat" on varastoitu, ja se on jotenkin yhteydessä kammottavaan vanhaan kellariin, johon on heitetty vuosien roskat siinä toivossa, että jonain päivänä löytää aikaa saadakseen sen kaiken lajiteltua ja siivottua. Kuitenkin vuosi vuodelta tuo sotku tulee syvemmäksi ja vastenmielisemmäksi, ja se vetää jatkuvasti alaspäin. Se ei yksinkertaisesti ole mikään tapa elää, eikä se ole ehdottomasti harmoniassa! Voisin kuluttaa kokonaisen uuden elämän tuon sotkun järjestämiseen – tietysti lisäten sitä samalla – tai voin vain lähteä pois.
 
Mutta odota, mitä jos noiden roskien joukossa on jotain hyödyllistä? Ei koskaan tiedä, milloin tarvitsee jotain tästä vanhasta roskasta. Näille vanhoille aarteille voi olla vielä käyttöä …
 
Ei! Siellä minne olen menossa, kaikki mitä tarvitsen, on vain siinä. Minun ei enää tarvitse olla palveluksessa ja ylläpitää tätä ikivanhaa slummia. Vaeltelevat jätteidenkerääjät voivat ottaa, mitä haluavat, energia palaa neutraaliin tilaansa ja minä otan mukaani vain viisauden, taidot ja muistot. Menneisyys oli täyttä – paljon kauneutta ja paljon surkeutta, paljon rakkautta ja paljon epätoivoa – mutta tehtäväni ei ole enää ylläpitää sitä. Lähden vain pois. Ja sen myötä olen vapaa.
 
Mielenkiintoista kyllä, tätä unta seurasi monta jatkounta: ajamista pois metsästä, satunnaisihmisiä jotka yrittivät lyöttäytyä mukaan (onnistumatta), vuorenrinteiden romahtamista, vesi huuhtomassa kaiken pois jne. Fyysisessä elämässä olen käynyt läpi laatikoittain vanhaa tavaraa, jota on pidetty vain siitä syystä, että "se on ollut minulla pitkään", ja olen antanut tai heittänyt sitä pois kasapäin. Oikea kellarini ja ullakkoni tyhjentyvät, ja tunnen valtavaa avoimuutta ja tilaa todelliselle harmonialle elämäni joka osassa.
 
On ollut PALJON tunnettavaa. Sitä ei noin vain käännetä ylösalaisin satoja elämiä hämmentämättä esiin jotain syviä juttuja, ja kaipaan edelleen kamalasti ystävääni. Mutta maailmassani on uutta pehmeyttä, sekä tuo musertava uupumus puuttuu oudosti. Ennen kaikkea on jatkuva ja lempeä tietoisuus harmoniasta. Olen tietoinen syvistä ja resonoivista melodioista, jotka nousevat, laskevat, laulavat ja virtaavat olemuksessani, ja tämä harmonia heijastuu enemmän ja enemmän ulkoiseen maailmaani. On ilmestynyt asioita, ihmisiä ja tilanteita, jotka eivät olisi koskaan löytäneet laskeutumispaikkaa tuossa keikkuvassa vanhassa ghetossa.
 
Enkä lohikäärme? Se on saattanut mahdollisesti sytyttää maastopalon tai kaksi tuolla kaukaisella vuorella. Ja se saa suurta iloa osoittaessaan viipyileviä rihmoja, jotka ovat vielä kiinni tuossa vanhassa kurjuudessa, tai se hengittää sorkat korvilla tulta, jos se saa minut kiinni huomion kiinnittämisestä johonkin parkuvaan aspektiin.
 
Uudessa "Master's Pausessa – I Am Free" (= mestarin tauko, olen vapaa) Adamus puhuu siitä, miten menneisyys on yksi mukana raahaamamme asia, joka pitää meidät loitolla vapaudesta. Henkilökohtainen vertauskuvani on vähän erilainen kuin hänen, mutta voin vahvistaa, että tämä syvä harmonia ja vapaus ovat paljon, paljon arvokkaampia minulle, kuin muutama vanha ja pölyinen tavara ja ikivanhat vastuut. Niistä irtipäästäminen on hyvin hämmentävää, jopa hermostuttavaa ensin, mutta mahtava harmonia ja ehdoton rakkaus täyttävät tuon tyhjiön nopeasti.
 
En tarvitse mitään menneisyydestä. Lähden vain pois, astun konserttisaliini ja nautiskelen sieluni suuresta sinfoniasta.
 
Mitä seuraavaksi tulee? No, äänen resonanssi voi rikkoa kristallilasin. Sielun ykseys luo universumeja. Ja sydämen harmonia? Kenties se sisältää rakkautta, joka voi sulattaa timantteja …
 
-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.