JOSKUS PARANTUMINEN NÄYTTÄÄ JULMALTA

Kirjoittanut Jenny Schiltz (www.jennyschiltz.com)
7.7.2026
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Hiljattain ollessani Mauilla huomasin katsovani erästä miestä meressä, ja hän kiinnitti välittömästi huomioni.

Hänen molemmat kyynärvartensa olivat kävelykeppien varassa, ja hän teki kaikkensa kestääkseen aaltojen voiman. Jokainen liike vaati uskomatonta ponnistelua. Hän sai itsensä puoliksi pystyyn, ja sitten uusi aalto vain paiskasi hänet takaisin alas. Hän aloitti uudestaan, ja uudestaan. Se oli julmaa.

Ensimmäinen vaistoni oli juosta auttamaan häntä. Sen sijaan kuulin Hengen sanovat hyvin hiljaa: ”Ei. Älä tee mitään, ja tarkkaile.” Niinpä tein sen.

Lähistöllä oli hänen kumppaninsa. Hän katseli jokaista yritystä. Hän oli riittävän lähellä auttaakseen, jos sitä tarvittaisiin, mutta hän ei koskaan mennyt pelastamaan miestään. Kun jatkoin katselua, minulle näytettiin jotain kaunista.

Henki jakoi kanssani, että mies oli saanut hiljattain toimintakykyä heikentävän aivohalvauksen ja käytti merta kuntoutumiseensa. Hän ei yrittänyt ainoastaan seistä meressä – hän rakensi uudestaan aivojaan. Hän käytti veden vastusta ja haastavaa tasapainottelua aaltojen ennustamatonta voimaa vastaan luodakseen uusia hermoratoja aivohalvauksen vahingoittamien alueiden ympärille. Minulle kerrottiin, että hänen sinnikkyytensä ja jääräpäisyytensä kiihdytti parantumista.

Jatkoin tarkkailua, kun ihmisiä meni jatkuvasti hänen kumppaninsa luokse tarjoamaan apua. Nainen kieltäytyi kohteliaasti joka kerta. Kun he kävelivät pois, kuulin kuiskauksia: ”Miten hän voi vain seistä siinä?” ”Tämä on vaarallista.” ”Miksei hän auta miestä?”

Jotkut kuulostivat intohimoisilta, toiset tuomitsevilta, mutta sen alla heillä kaikilla oli epämiellyttävä olo.

Lopulta mies selviytyi hitaasti pois tyrskyistä. Kumpikin kävelykeppi hiekkaan iskettynä hän raivasi tiensä rannan yli, portaat ylös, ulkosuihkuun ja lopulta heidän autoaan kohti.

Mikään siitä ei näyttänyt helpolta. Istuin siinä täysin haltioituneena. Monet ihmiset saattaisivat päättää, koettuaan jotain niin elämää mullistavaa, että heidän tarinansa oli loppu. He saattaisivat hyväksyä eteensä laitetut rajoitukset. Tämä mies oli tehnyt erilaisen päätöksen. Hän oli päättänyt, että niin kauan kun henki pihisi hänen kehossaan, hän jatkaisi sen uudelleenrakentamista.

Kun katselin häntä, oivalsin, että ihmisten oloa ei tehnyt epämukavaksi pelkästään se mahdollisuus, että hän voisi kaatua tai hukkua, vaan toisen ihmisen kamppailun näkeminen. Sisällämme on jotain, mikä haluaa meidän lopettavan kärsimyksen heti, kun näemme sitä – silottavan sitä, korjaavan sen ja tekevän siitä helpompaa.

Kerromme itsellemme auttavamme, mutta usein se mitä kaikki siinä oikeasti yrittivät korjata, oli oma epämukavuus. Kun he katselivat miehen kamppailevan pienenkin edistysaskeleen eteen, heidän täytyi olla epävarmuutensa kanssa ja luottaa prosessiin, jota he eivät voineet täysin ymmärtää, mikä tekee siitä vielä paljon vaikeampaa.

Tämä sai minut ajattelemaan, miten usein omassa epämukavuudessamme hyppäämme pelastamaan tai auttamaan, ajatellen, että teemme hyvän asian heille, vaikka itse asiassa estämme jonkun prosessin. Se tuo mieleeni, miten monta kertaa Henki on vuosien saatossa sanonut: ”Lempeämmät oppitunnit tarkoittavat pidempiä oppitunteja.” Se on ollut kaunis asia muistaa äitinä ja terapeuttina.

Pohdin myös sitä tuomitsemista, jonka vaimo sai osakseen siitä, että salli puolisonsa osallistua intensiiviseen fyysiseen terapiaan. Miten usein emme hyppää auttamaan vain helpottaaksemme omaa epämukavuutta, vaan myös koska ajattelemme, mitä meidän pitäisi tehdä sen perusteella, miten yhteiskunta näkee meidät?

Sitten mietin tätä syvää ruumiillistumismatkaa, jolla olemme, ja sitä valtavaa epämukavuutta, jota olemme kokeneet. Miten usein olemme tehneet asioita lopettaaksemme epämukavuuden, koska tuomitsemme sen huonoksi tai joksikin, mikä pitää korjata? Sen sijaan, että olisimme vain tuossa prosessissa, voimme pysäyttää sen häiriötekijöillä, turruttamalla, jopa huolella ja pelolla. Astumme pois juuri siitä kokemuksesta, joka pyytää meitä pysymään läsnä ja viemään sen läpi.

Tämä saa aikaan kehän – pysäyttämisen ja aloittamisen kierteen, joka on uuvuttavaa ja usein lannistavaa. Yrityksessämme tehdä asioista lempeämpiä, itse asiassa saamme ne kestämään pidempään.

Yhtäkkiä tajusin, että tämä mies ei vahvistunut aalloista huolimatta. Aallot olivat osa hänen kuntoutustaan. Joka kerta kun ne horjuttivat hänen tasapainoaan, aivojen täytyi löytää uusi tapa toimia. Joka kerta kun hän taisteli itsensä takaisin pystyyn, uusia hermoratoja vahvistettiin. Kamppailu ei estänyt parantumista – se oli sen katalyytti.

Kasvu pyytää jotain hermostoltamme. Se pyytää meitä pysymään läsnä silloin, kun jokainen vaisto haluaa juosta – pysyä avoimena silloin, kun mieluummin sulkeutuisimme. Mikä tärkeämpää, se pyytää meitä sietämään epävarmuutta tarpeeksi kauan, että jotain uutta tulee esiin.

Olisi kiva ajatella, että parantuminen on rauhallista ja kaunista etenemistä alusta loppuun, mutta se ei ole. Joskus se on suorastaan julmaa ja rumaa. Sen täytyy venyttää kapasiteettiamme – rikkoa se kotelo, jonka sisällä hermostomme uskoo voivansa toimia turvallisesti.

Niinpä monilla meistä on epämukavaa tällä hetkellä. Vanhat identiteetit liukenevat, uskomukset kyseenalaistetaan, ja valoa osoitetaan pimeimpiin nurkkiimme. Suhteemme ovat haastavia – itsemme ja muiden kanssa. Hyvin moni asia tuntuu epävarmalta nyt, ja vaistomme on saada tuo epämukavuus loppumaan mahdollisimman nopeasti.

Kuitenkin tämä uskomattoman voimakas aika pyytää, että emme pakene tuota epämukavuutta. Se pyytää meitä tulemaan sitä suuremmaksi pysymällä läsnä sen kanssa ja luottamalla siihen, että sielumme opastaa meidät tämän prosessin läpi.

Se mikä tuntuu epämukavalta tänään, saattaa olla juuri se voima, joka laajentaa kykyämme kantaa enemmän valoa, totuutta, rakkautta ja todellista olemustamme.

Tuo mies meressä muistutti minulle, että parantuminen ei aina saavu mukavuuteen kiedottuna. Joskus se saapuu aaltoina, jotka paiskaavat meidät alas uudestaan ja uudestaan, kunnes huomaamme, että pystymme itse asiassa seisomaan jälleen.

Kyse ei ole siitä, että aallot tulevat lempeämmiksi – kyse on siitä, että aivomme luovat uusia hermoratoja vanhan ympärille.

Lähettäen teille kaikille paljon rakkautta,

Jenny

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.