Kiri oli oppinut sanomaan nimensä. Rinkelienkeli kertoi Inkerille, että Kiri halusi käydä esittäytymässä vihreän talon isolle mustalle koiralle. Rinkelienkeli pystyi näkemään Kirinkin ajatukset. Niinpä koko konkkaronkka - Inkeri, Kiri ja Rinkelienkeli - lähti taas liikkeelle.

Inkeri toivoi, että Kiri oppisi pian lisää sanoja. Kun aamusta iltaan kuunteli vain: ”Kiri-hei-Kiri-hei-Kiri-Kiri-hei-hei”, se alkoi melko äkkiä kuulostaa vähän yksitoikkoiselta, mutta eihän niin pieni koira kaikkea ehtinyt kerralla oppia. Pissiminen ja kakkiminen alkoivat olla jo hallinnassa, ja kaikista muista huoneista oli jo poistettu sanomalehdet lattialta, paitsi Inkerin huoneesta ja eteisestä. Inkeri yritti opettaa Kiriä sanomaan ”pissi”, niin että kun Kiristä alkaisi tuntua, että nyt se tulee, se ehtisi varoittaa Inkeriä. Vielä Kiri ei sitä osannut sanoa, joten vahinkoja sattui.

Kerrankin Inkeri pysyi vain yhdellä puolella tietä. Häntä ei enää yhtään pelottanut iso musta koira. Ja kerrankin hän toivoi, että koira olisi pihalla. Niin olikin.

Kiri oli jo portilla ja työnsi pienen kuononsa portin sisäpuolelle. Iso musta koira tervehti sitä nuuhkaisemalla. Kiri haukahti ”Kiri!” niin isolla äänellä kuin pystyi ja oli hyvin ylpeä itsestään, vaikka samalla lirahtikin taas kerran! Isoa mustaa koiraa nauratti – vai oli pikkuinen oppinut sanomaan nimensä.

- Eikös sen nimeksi olisi kannattanut laittaa Liri?, se virnuili Inkerille ja Rinkelienkelille.

- No, niin olisikin!, hämmästeli Inkeri. Silloinhan Kiri olisi voinut varoittaa liristä sanomalla oman nimensä! Hän katsoi syyttävästi Rinkelienkeliä, joka oli kirittänyt heitä unessa.

- Jos olisin kirittänyt teitä sanomalla liri, mitäs kiritystä se sitten olisi ollut! Etkä sinä oikeasti haluaisi Kirin olevan lirissä koko ikäänsä! Ja sitä paitsi, itse sinä unesi valitset!, päätti Rinkelienkeli ja teki riemukkaan kärrynpyörän ilman käsiä.

Siinä oli jo niin monta syytä, että Inkeri ei osannut sanoa mitään.

Vihreän talon takapihalla kasvoi omenapuita, joiden oksat taipuivat raskaina alaspäin punaisten omenoiden painosta.

- Oi, omenoita, saammeko tulla poimimaan niitä?, pyysi Inkeri.

- Isäntä ei kyllä pidä tunkeilijoista.

Iso musta koira mietti hetken aikaa. Isäntä oli vasta lähtenyt kauppaan eikä tulisi ihan heti takaisin.

- Tulkaa sitten, mutta pitäkääkin kiirettä!

Inkeri avasi portin ja koko konkkaronkka kiirehti omenapuiden luokse. Hän keräsi parhaillaan omenoita puseronmutkaan (aina kun hän napsaisi kannan poikki, kuului pieni ”auts”), kun isäntä asteli sisään avoimesta portista! Hän oli unohtanut kauppalapun keittiön pöydälle!

- Ulos! Hus! Pois!, hän karjaisi isoon ääneen kun näki Inkerin. - Puskii! Musti, kimppuun! Aja tunkeilijat pois!

Musti säikähti niin, että aikoi päästää ilmoille elämänsä karmivimman haukun, kun Rinkelienkeli heitti sen päälle kultaista kimalletta.

- Miau, miau, miaumiaumiau!, sanoi Musti.

Ja vaikka se kuinka yritti haukkua, sen suusta tuli ulos vain pikkukissan miukunaa!

Isäntä ei yhtään ymmärtänyt, miten tämä oli mahdollista. Hänen urhoollinen vahtikoiransa miukui kuin kissa! Hän unohti hetkeksi jopa tunkeilijat ja avasi Mustin suun nähdäkseen, oliko koira taas syönyt pumpulia. Tällä kertaa pumpulia ei näkynyt. Sitten hän muisti taas tunkeilijat.

- Kuka sinä olet ja mitä sinä täällä teet?, isäntä kysyi Inkeriltä.

- Kiri vain halusi tulla kertomaan Mustille oman nimensä, kun oli vasta oppinut sen, selvitti Inkeri.

Isäntä katsoi koiranpentua, joka innoissaan haukahteli ”Kiri-hei-Kiri-hei-hei-hei”-loruaan.

- Kukas sinä oikein olet, katsoi isäntä tarkemmin.

- Sinähän olet se pikkutyttö, joka kerran kaiveli Mustin hampaita?

- Niin olenkin. Minä olen Inkeri, ja tämä tässä on Kiri.

Rinkelienkeliä Inkeri ei esitellyt. Hän oli huomannut, etteivät aikuiset nähneet Rinkelienkeliä.

- Mistäs te tänne tupsahditte?, ihmetteli isäntä. Hänestä alkoi tuntua, etteivät nämä tunkeilijat olleet kovin vaarallisia.

- Me muutettiin keväällä tuonne Marjakujalle ja mennään tästä aina ohi. Kerran Mustin hampaiden väliin oli tarttunut pumpulia ja minä irrotin sitä ja meistä tuli kavereita. Ja nyt Kiri halusi tulla kertomaan Mustille nimensä ja minä huomasin, että omenat ovat kypsiä ja pyysin Mustilta luvan saada poimia muutaman. Muuten ne tippuvat maahan ja menevät huonoksi, kertoili Inkeri.

Isäntä katseli ympärilleen. No, niinpäs olikin. Ei hän ollut hoksannutkaan omenoiden kypsymistä. Ei kai siitä suurempaa haittaa olisi, vaikka tyttö muutaman omenan harventaisikin.

- Kyllähän näitä riittää poimittavaksi, ota niin monta kuin haluat. Mutta mitäs me teemme tälle koiralle?

- Sano hänelle, että sillä on kiinalainen kissaflunssa, mutta jos sille antaa illalla komean luun, niin koiranääni palautuu aamuun mennessä, vihjasi Rinkelienkeli Inkerille.

Inkeri toisti ohjeen. Isännästä ohje kuulosti kummalliselta, mutta toisaalta tämä pikkutyttö oli onnistunut ystävystymään hänen pelottavan näköisen vahtikoiransakin kanssa, joten miksipä ei tämä ohje voisi toimiakin. Isäntä päätti kokeilla.

Inkeri oli nyt kerännyt tarpeeksi omenoita, mutta niitä oli sen verran monta, että aina kun hän otti askeleen, omena tai kaksi tipahti paidanmutkasta. Isäntä empi. Mieli teki auttaa, mutta entäpä jos tytöstä tulisi riesa? Jospa hän tulisikin joka päivä poimimaan omenoita, niin kuin tunkeilija yrittäisi tehdä?

- Jos minä autan sinua kantamaan omenat kotiisi, lupaathan että et käy joka päivä kylässä?, hän ehdotti Inkerille.

Olipa hassu pyyntö, mutta mikäpä siinä!

- Selvä, sanoi Inkeri ja antoi isännän ottaa puolet omenoista oman paitansa mutkaan.

Inkerin isää kohtasi ihan uusi näky, kun hän tapansa mukaan katseli Mustikkatielle päin hörppiessään päiväkahviaan. Marjakujaa pitkin pomppi etummaisena Kiri, sen jäljessä tallusteli arvokkaasti iso musta koira, sitä seurasi hänen tyttärensä sylissään keko omenoita ja perää piti vanhempi miesihminen, jolla myös oli keko omenoita sylissään. (Ja tietysti siksakkia lenteli sinne tänne Rinkelienkeli, mutta häntähän isä ei nähnyt.)

Omenakaravaani saapui sisälle ja suoraan keittiöön, ja Inkeri esitteli isän isännälle ja toisin päin.

- Kiitos, onpa hienoja omenoita, kiitteli isä. – Jos tarjoaisin kahvit kiitokseksi, kävisikö sellainen?

Isännällä oli vielä päiväkahvit juomatta, joten vähän vastahakoisesti hän hyväksyi tarjouksen.

- Pelaatteko te sattumoisin shakkia?, kysyi isäntä kohteliaasti isältä, kun näki olohuoneen pöydällä shakkilaudan.

- Ennen tuli pelailtua enemmänkin, mutta muuton jälkeen ei ole oikein löytynyt pelikaveria, vastasi isä kaadellessaan kahvia kuppeihin.

- Öhöm, minä sitä olen myös joskus nuoruudessani pelannut shakkia. Enpä tiedä osaisinko enää, lausahti isäntä ihan sillä äänellä, että siihen isä pystyi vastaamaan vain yhdellä tavalla. Ja oli iloinen voidessaan sanoa sen.

- Otettaisiinko erä?

Riippumatolla alkoi tulla ahdasta, kun Inkeri, Kiri, Musti ja Rinkelienkeli kaikki ahtautuivat sille yhtä aikaa.

Inkeri halusi vähän aikaa pohtia Perustavaa Laatua Olevaa Kysymystä, kun paikalla oli niin paljon ajatteluvoimaa (Kirin kanssa piti kuitenkin olla vähän tarkkana, kun sen ajattelu- tai mikälievoima tahtoi purkautua silloin tällöin peräpäästä, mutta juuri nyt se alkoi jo tuhista niin kuin juuri ennen nukahtamistaan).

- Miksi ihmiset eivät halua olla toisten kanssa tekemisissä, vaikka eivät tunne toisiaan yhtään? Eiväthän he silloin tiedä, kuinka hyviä ystäviä heistä voisi tulla.

- Ihmiset pelkäävät monia asioita, vastasi Rinkelienkeli. Rinkelienkeli oli asiantuntija ihmisten asioissa, olihan hän auttanut ihmisiä jo niin kauan.

- Mitä ihmiset pelkäävät?

- Ihmiset pelkäävät sitä, että jos päästää jonkun lähelleen ja tämä sitten lähteekin, niin sydämeen käy kipeää. Jotkut ihmiset pelkäävät sitä niin paljon, että eivät halua päästää ketään lähelleenkään. Silloin kukaan ei voi lähteäkään.

Tämä tuntui Inkeristä kummalliselta.

- Jos joku lähtee, niin silloinhan jollekin muulle on tilaa tulla. Jos linnunpoikasetkaan eivät lähtisi koskaan pesästä, eihän koskaan voisi tulla uusia linnunpoikasiakaan!

- Muistatko, kun kerran sanoin, että jos sydämeen käy kipeää, niin se käy kipeämpää kuin kaatuminen, vaikka sydämeen ei tulekaan mustelmaa?, kysyi Rinkelienkeli.

Kyllähän Inkeri tämän muisti.

- Mustelma paranee nopeasti mutta sydämen kipu paranee paljon hitaammin, jatkoi Rinkelienkeli.

- Onko Mustin isännälläkin ollut sydän kipeänä?

- Miau, sanoi Musti ja heilutti häntäänsä. Se oli ”kyllä” kissankielellä.

- On, ja sen takia hän haluaa olla vain vähän tekemisissä ihmisten kanssa. Hän ei ole tätä päivää aikaisemmin käynyt pitkään aikaan muualla kuin kaupassa, vahvisti Rinkelienkeli.

- Mutta sittenhän on hyvä että hän tuli tänne!

- Niin on. Nyt hänen sydämensäkin alkaa parantua.

Konkkaronkka lökötteli vielä vähän aikaa riippumatolla. Tämä oli niin monimutkainen Perustavaa Laatua Oleva Kysymys, että Inkeri halusi pohtia sitä vielä joskus uudelleen.

Pian ajatus häipyi hänen mielestään, kun Kiri heräsi torkuiltaan ja halusi opettaa Mustille pörriäisjahtia. Onneksi pörriäiset olivat harjoitelleet Kirin kanssa paljon ja kunnolla, sillä Musti oli niille Kiriä paljon vaativampi vastus. Rinkelienkeli piti huolta, että Pörriäiskuningatar ei menettänyt alaisiaan leikissä. Kun näytti siltä, että joku pörriäinen ei ehdi Mustia pakoon, Rinkelienkeli puhalsi pörriäisen ympärille pumpulipallon ja sitähän Musti ei enää halunnut maistella.

Kun Musti ja Kiri lopulta läähättivät kuumissaan ja lopettivat leikin, pihalla pörräsi kymmeniä pumpulipalloja. Inkeri kuuli myöhemmin, että pumpulipörriäiset saivat aina kymmenen pistettä kun törmäsivät toisiinsa, ja kaksikymmentä, jos kolme törmäsi toisiinsa yhtä aikaa!

Isäntä viipyi talossa pitkään ja kun hän lähti, isä kertoi, että he olivat sopineet shakkiturnajaisista kerran viikossa. Isästä näki selvästi, että hänellä oli hyvä olo! Äidilläkin oli hyvä olo, kun hän kuuli, että naapurustosta oli löytynyt shakkikaveri!

Mustilla oli illalla hyvä olo, kun se sai ruhtinaallisen kokoisen luun kaluttavakseen, ja isännällä oli seuraavana aamuna oikein hyvä olo, kun se kuuli Mustin haukkuvan komealla koiranäänellä tunkeilijoita tavalliseen tahtiin.

Rinkelienkelillä oli hyvä olo, kun hän oli saanut Inkerin perheelle tuttavan. Kirillä oli hyvä olo, koska se oli oppinut sanomaan nimensä. Inkerillä oli hyvä olo muuten vaan, kun kaikki vaan oli niin hyvin!