Inkerin hyvä olo loppui ennen kuin hän pääsi kotipihalle. Vähän ennen kotia hän oli astua kuolleen sammakon päälle!

- ÄÄK!, rääkäisi Inkeri väistäen kuollutta sammakkoa ja kun se onnistui, kumartui katsomaan sitä lähempää. Kirikään ei tällä kertaa sanonut ”hei” vaan tuhisteli sammakkoa kuonollaan.

- Rinkelienkeli, miksi tämä sammakko on kuollut? Miksi sen on pitänyt kuolla?

Inkeri oli kysynyt nyt niin Perustavaa Laatua Olevan Kysymyksen, että Rinkelienkeli otti aikalisän.

- Mietitään, hän sanoi ja lenteli pihalle.

Riippumatto oli ainoa oikea paikka pohtia Perustavaa Laatua Olevia Kysymyksiä. Niinpä Inkeri, Kiri ja Rinkelienkeli suuntasivat heti oitis riippumatolle.

- Miksi se sammakko oli kuollut?, kysyi Inkeri hetken päästä, kun oli asettunut Kirin kanssa mukavaan löhöasentoon. Rinkelienkeli tasapainotteli riippumaton reunalla.

- Koska sen aika täyttyi. Se oli ehtinyt tehdä kaikki ne asiat, mitä sen piti elämässä tehdä, vastasi Rinkelienkeli.

- Mitä tehtäviä sammakolla voi olla?

- Paljonkin. Sen pitää kasvaa nutiaisesta sammakoksi ja oppia hengittämään ja vaikka mitä. Sitten se huolehtii ympäristöstä syömällä ötököitä, jotka muuten valtaisivat koko maapallon.

Inkeri mietti vähän aikaa millainen maapallo olisi, jos ötökät valtaisivat sen ja oli iloinen, että sammakot pitivät ötökät aisoissa. Sitten hän palasi alkuperäiseen aiheeseen.

- Loppuuko kaikki kun kuolee?, jatkoi Inkeri kyselyä.

- Ei tietenkään, eihän mikään koskaan lopu. Kaikki vain muuttuu. Se, että ei näe jotakin, ei tarkoita, että sitä ei olisi olemassa.

Siinä oli niin monta ”ei” sanaa, että Inkeri ei yhtään ymmärtänyt. Rinkelienkeli yritti uudelleen.

- Olenko minä olemassa?, kysyi Rinkelienkeli.

- Totta kai, vastasi Inkeri.

Samassa Rinkelienkeli teki itsensä näkymättömäksi.

- Olenko minä nyt olemassa?, hän kysyi.

- Olet silloin kun ääni kuuluu, muuten et ole, vastasi Inkeri vähän epävarmasti.

- Eli silloin kun olen hiljaa, minua ei ole olemassa, mutta kun puhun, olen olemassa, niinkö, tenttasi Rinkelienkeli.

- En minä oikein tiedä. Tämä on hankalaa!

- No helpotetaan vähän. Pistä silmät kiinni.

Inkeri pisti silmänsä kiinni.

- Onko Kiri olemassa?, kysyi Rinkelienkeli.

- On, vastasi Inkeri.

- Onko äiti olemassa?

- On.

- Onko isä olemassa?

- On.

- Oletko sinä olemassa?

- Olen.

- Olenko minä olemassa?

- Olet.

- Mistä tiedät? Sinullahan on silmät kiinni, etkä sinä näe ketään meistä.

- En minä tiedäkään mutta minusta tuntuu niin.

Rinkelienkeli oli tyytyväinen Inkerin vastaukseen.

- Tiedätkös, Inkeri, joskus silmät kiinni näkee asiat paremmin kuin silmät auki.

- Sittenhän sokeat näkevät enemmän kuin muut, mietti Inkeri.

- Niin näkevät, vahvisti Rinkelienkeli. - Sokeat näkevät paremmin, koska he luottavat enemmän tunteisiinsa.

Tämä oli niin iso juttu, että vielä aikuisenakin Inkeri joskus mietti sitä. Mutta nyt Inkeri oli vasta kuusivuotias, eikä hän ymmärtänyt ihan kaikkea. Mutta onneksi oli riippumatto, jossa sai kaikessa rauhassa miettiä asioita.

- Jos minusta tuntuu, että se sammakko on vielä olemassa, niin onko se?

- Tietysti! Elämä ei lopu koskaan! Vain se, mitä näet, muuttuu.

Nyt Inkeri ymmärsi sen ”ei”-lauseen.

- Jos minusta tuntuu, että jokin on olemassa, niin se on, vaikka minä en aina sitä näkisikään, niinkö?

- Niin!

- Jos joku kuolee, niin hän ei oikeasti kuolekaan vaan vain muuttuu niin että minä en voi nähdä häntä, niinkö?

- Niin!

Rinkelienkelistä tuntui, että Perustavaa Laatua Oleva Kysymys oli puitu jo niin pitkälle, että oli tauon paikka, joten hän alkoi lentää kahdeksikkoja ristiin rastiin pitkin pihaa ja sai pörriäiset saman tien peräänsä.

Inkeristä oli mukava ajatella, että vaikka joku kuolee niin oikeasti ei kuolekaan. Ajatuksesta tuli ”hyvä olo”, eikä sitäkään voinut haistaa eikä maistaa, eikä nähdä, vaikka se kuitenkin oli!

Pikkuhiljaa suuret pohdinnat hälvenivät Inkerin mielestä, kun hän seurasi Rinkelienkelin ja pörriäisten taitolentonäytöstä samalla kun Kiri tuhisi hänen vieressään katsellen koiranunta ja opetellen uutta nimeään.