Aamu tuli tavallista hitaammin. Inkeri heräsi yöllä monta kertaa kuuntelemaan koiranpennun tuhinaa. Ihan aamulla hän näki unta, että juoksi pikkukoiran kanssa kilpaa ja Rinkelienkeli kannusti heitä huutamalla: ”Kirikirikiri!” Inkeri heräsi. Koiralla oli nyt nimi. Se oli Kiri!

Kiri oli vielä niin pieni, että se ei osannut puhua koirien kielelläkään muuta kuin yhden sanan ja se oli ”hei”, mutta Rinkelienkeli oli sanonut, että se oppisi puhumaan nopeasti. Sen oma nimi olisi toinen koirankielinen sana jonka Kiri oppisi, ja se tapahtuisi ihan muutamassa päivässä.

Aivan aluksi aamulla Kiriä piti käyttää ulkona, mutta Inkeri oli liian hidas. Kiri ehti pissata viltille jo sillä välin, kun Inkeri puki vaatteita ylleen. Ja kun Inkeri sitten sai vietyä Kirin ulos, ei sillä mitään tarvetta enää ollutkaan.

Sinä päivänä Inkeri ja Kiri ramppasivat lukemattomia kertoja sisään ja ulos, ja Kiri ehti pissiä kolmesti sisällekin. Kolmannen kerran jälkeen Inkeri ja isä päättivät levittää sanomalehtiä huoneiden lattialle, ihan vain kaiken varalta. Se olikin hyvä, sillä neljäs kerta, joka tällä kertaa olikin kakki, osui onneksi sanomalehdelle! Inkeri oppi aika äkkiä, että syömisen jälkeen Kiri piti viedä heti ulos. Kun uusi ruoka tai juoma meni sisään, vanha tuli ulos. Niin yksinkertaista se oli!

Tänään oli taas se perjantai, kun isä leipoi rinkeleitä. Inkerille se tarkoitti reissua lammen rannalle syöttämään ankkoja ja sorsia. Se saisi kuitenkin vielä odottaa, sillä isä ei ollut vielä aloittanut rinkeleiden leipomista ja Kirille piti esitellä koko talo ja piha ja kaikki pihan asukkaat.

Pihan kukat eivät olleet järin innostuneita uudesta asukkaasta. Ne pyysivät Inkeriä pitämään Kiriä silmällä, ettei Kiri kaivelisi niiden juuria. Inkeri lupasi tehdä sen. Mutta pörriäiset olivat innoissaan uudesta leikkikaverista! Niiden suurinta hupia oli surrata maassa lähellä Kiriä, ja vasta viime hetkellä pöräyttää karkuun kun Kiri yritti saada niitä kiinni. Pörriäiset kehittivät tästä kuulemma kilpailulajin. Inkeri ei tiennyt mitkä kilpailun säännöt olivat, mutta pääasia oli, että Kirillä ja pörriäisillä oli hauskaa!

Iltapäivällä rinkelit olivat valmiita ja isä oli murentanut entiset pussiin valmiiksi Inkeriä varten. Inkeri muisti hyvin ankkojen ja sorsien ohjeet, että rinkelit pitäisi kostuttaa, joten hän sumutteli pussiin pikkuisen vettä niin että rinkelirouheet pehmenivät.

Inkeri ei ollut käynyt lammella sen jälkeen kun Mustikkatien möllykät olivat kiusanneet häntä, mutta tänään piti mennä, muuten sorsat ja ankat eivät saisi ruokaa.

Niinpä Inkeri lähti lammelle, Kirin talutushihna toisessa kädessään ja rinkelipussi toisessa, Kiri yhdellä puolellaan (ainakin hetkittäin) ja Rinkelienkeli toisella puolella (ja välillä yläpuolella).

Oli kaunis kesäinen päivä. Nyt kukkivat keltaiset nauhukset ja kultapiiskut ja violetit syysasterit, ihan eri kukat kuin kukkakilpailun aikaan.

Inkeri mietti, että kesässä oli oikeastaan aika monta kesää. On alkukesä, kun krookukset ja narsissit ja voikukat kukkivat, puut ovat tuoreen vihreitä ja linnut munivat. On keskikesä, kun kaikki kukkakilpailun kukat kukkivat ja puissa on isot, tummanvihreät lehdet ja lintuvanhemmat opettavat poikasiaan lentämään. Ja on loppukesä, kun puiden lehdet alkavat muuttua keltaisiksi ja useimmat kukat keskittyvät valmistamaan siemeniään, ja linnut lähtevät pitkälle lomalle etelään.

Nyt oli alkanut jo tuo kolmas kesä, se kun luonto alkaa pikkuhiljaa rauhoittua kiihkeän kesän jälkeen.

Inkeriä pikkuisen pelotti, että Mustikkatien möllykät näkisivät hänet ja haluaisivat taas kiusata.

- Ei sinulla ole mitään pelättävää, sanoi Rinkelienkeli.

Inkeri oli jo tottunut siihen, että Rinkelienkeli vastasi hänen ajatuksiinsa.

- Onpas! Jos he vaikka taas tönivät ja minä kaadun ja saan mustelmia. Se käy kipeää. Sinä et tiedä, miltä se tuntuu!

- Ehkä en, mutta sen tiedän, että jos sydämeen sattuu, se käy vielä kipeämpää, vaikka ei tulekaan mustelmia.

Tämä oli niin tyypillistä Rinkelienkeliltä! Välillä hän onnistui pistämään Inkerin ajatukset ihan umpisolmuun! Nytkin Inkerillä meni kauan aikaa pohtia, voiko käydä kipeää, jos ei ole mustelmaa. Inkeri oli vielä niin pieni, ettei hän löytänyt vastausta tähän kummalliseen kysymykseen.

Mustikkatien vihreä talo lähestyi, joten Inkeri, Kiri ja Rinkelienkeli siirtyivät tien toiselle puolelle. Inkeri toivoi, ettei vihainen koira olisi pihalla. Eikä ollutkaan, hyvä! Ja melkein heti vihreän talon jälkeen erkanikin polku lammelle.

Lammelta kuului vain ankkojen ja sorsien lempeä kaakatus, eikä muita ääniä ollenkaan. – Erittäin hyvä!, sanoi Inkeri itselleen ajatuksissaan. Kaakatus voimistui heti kun linnut näkivät hänet.

- Hei, se on se rinkelityttö! Kaverit, katsokaa!

- Mulla onkin jo nälkä! Tänään ei ole kukaan käynyt syöttämässä meitä!

- Hei, sinä söit eilen enemmän kuin kukaan muu!

- Joo, mutta toissapäivänä sinä söit eniten!

Kinastelu jatkui, kunnes linnut näkivät Kirin.

- Sillä on mukana koira! Poikaset turvaan!

Poikaset olivat kylläkin jo aikuisten kokoisia, mutta silti ne kiltisti kerääntyivät emojensa lähettyville.

Rinkelienkeli rauhoitteli lintuja kertomalla, että Kiri-koira osasi vasta sanoa ”hei” ja piakkoin oman nimensä, eikä sellainen ole vaarallinen. Jos linnut eivät pelottelisi ja nokkisi Kiriä, siitä tulisi aikaa myöten heidän ystävänsä, joka voisi joskus jopa puolustaa heitä vaaroilta.

”Vaara” kuulosti niin hyvältä sanalta lintujen korvissa, että lintuneuvosto päätti kokoontua saman tien. Inkeristä oli kummallista, että kaikki pitivät vähän väliä neuvostojaan, mutta aikaa myöten hän oli tottunut siihen. Sillä aikaa kun aikuisten lintujen neuvosto kokoontui, Inkeri heitteli rinkelirouhetta poikasille ja Kiri huuteli niille ”hei-hei-hei!”.

Neuvosto oli päätynyt ratkaisuun. Jos Kiri olisi kiinni talutushihnassa niin pitkään, että linnut vakuuttuisivat sen vaarattomuudesta, linnut voisivat sitten myöhemmin opettaa Kirin uimaan ja sukeltamaan. Tämä oli hieno tarjous! Tottakai Inkeri hyväksyi sen, ja tyytyväinen kaakatus levisi pitkin lammenrantoja. Kirikin lirautti pissin ihan silkasta innostuksesta!

Poikaset olivat jo saaneet osansa rinkeleistä, joten nyt oli neuvoston syöttämisen vuoro. Inkeristä oli mukava syöttää lintuja. Kaikki oli rauhallista aina siihen hetkeen saakka, kun rinkelinpalanen putosi veden pinnalle. Sillä sekunnilla kaikki lähellä olevat linnut tekivät syöksyn palasta kohti kuin muskeliveneet täydessä vauhdissa! Ja heti kun joku oli napannut rinkelinpalasen, rauha palasi välittömästi maahan – tai siis veteen. Tätä jatkui niin pitkään kuin rinkeliä riitti, ja Kirillä oli hauskaa kun se haukahti ”hei” jokaiselle veteen lentävälle rinkelinpalaselle!

Lopulta rinkelinpalaset loppuivat ja Inkeri varisti ihan pienimmät muruset vesirajaan. Linnut kiittelivät, että palaset olivat tällä kertaa olleet pehmeämpiä kuin aikaisemmin, ja totesivat, että Kirikin oli käyttäytynyt oikein hyvin. Sitten alkoi taas perinteinen sulkien sukiminen merkiksi siitä, että ruokailuhetki oli ohi.

Inkeri, Kiri ja Rinkelienkeli lähtivät kotiin päin, ja matkalla Kiri sanoi ”hei” kaikelle minkä näki, pikkukivistä lähtien. Linnunpoikaset huutelivat rannalta takaisin ”hei” niin pitkään kuin Inkeri pystyi kuulemaan.

Polku päättyi pian Mustikkatielle, ja Inkeri seuraili Kirin pomppimista niin, ettei huomannutkaan missä oli, ennen kuin valtava haukunta räjähti ilmoille aivan heidän kohdallaan! Inkeri säikähti niin, että pudotti Kirin talutushihnan ja samassa väläyksessä huomasi, että vihreän talon portti oli raollaan! Kiri lähti pomppimaan porttia kohti samaan aikaan kun iso musta koira ryntäsi äristen portista ulos!

- EEEIIIIII! Rinkelienkeli, tee jotain!, huusi Inkeri kauhuissaan ja yritti saada Kiriä kiinni.

Iso musta koira hyökkäsi Kirin kimppuun. Kiri vikisi kun iso koira retuutti sitä kaulasta! Inkeri pelkäsi, että Kiri tukehtuu!

- Auta, Rinkelienkeli!, parahti Inkeri.

Mutta Rinkelienkeli oli jo tehnyt jotain. Hän oli tehnyt valkoisesta pumpulista Kirin ympärille paksun suojuksen niin, että ison koiran hampaat upposivat vain syvälle pumpuliin, mutta eivät koskeneetkaan Kiriin.

- Köh, köh, hyh, mitä tämä on?, yski iso musta koira ja päästi Kirin otteestaan. Kiri oli niin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja haukahteli ”hei, hei, hei” pomppien ison mustan koiran ympärillä. Inkeri sai lopulta kiinni Kirin talutushihnasta.

- Miksi sinä hyökkäsit Kirin kimppuun?, tivasi Inkeri koiralta, joka yski pumpulipalloja suustaan.

- En minä sille mitään pahaa olisi tehnyt! Koirat vain leikkivät näin! En minä oikeasti ole vihainen, selitti iso koira yskimisen välillä.

- Mutta miksi sinä olet aina haukkunut minulle niin vihaisesti, kun olen kävellyt portin ohi?, ihmetteli Inkeri.

- Koska se on minun tehtäväni. Minä olen vahtikoira. Isäntäni tykkää olla yksin ja haluaa, että minä haukun kaikki tunkeilijat pois.

- Mutta enhän minä ole mikään tunkeilija!, vastusti Inkeri.

- Niin, tunkeilijoita on niin vähän, että minun pitää harjoitella haukkumalla ohikulkijoita. Muuten unohdan miten haukkua ja äristä vakuuttavasti, eikä isäntäni ollenkaan tykkäisi, jos alkaisin miukua kuin pikkukissa, koska olisin unohtanut, miten vahtikoira puhuu.

Tässä oli Inkerin mielestä jo hitusen järkeä. Häntä alkoi vähän säälittää iso musta koira, joka yritti tassuillaan irrotella hampaidensa väliin jumittunutta pumpulia.

- Saanko minä auttaa?, kysyi Inkeri.

- Mielellään, vastasi iso musta koira ja avasi kitansa ammolleen.

Kun vihreän talon isäntä palasi kauppareissulta kotiin, häntä kohtasi erikoinen näky. Portilla istui hänen iso musta vahtikoiransa ja sen edessä pieni tyttö ja tämän vieressä pieni valkoinen koiranpentu. Vahtikoiran kita oli ammollaan ja pikkutyttö puhdisti kepillä koiran hampaanvälejä.

Isännän huomatessaan koira sulki kitansa ja sanoi pikaisesti Inkerille, että nyt pitäisi tehdä vähän hommia ja kysyi, voisivatko Inkeri ja Kiri auttaa.

- Tottakai, vastasi Inkeri.

- Leikitään, että te olette tunkeilijoita ja minä olen vahtikoira, joka ajaa teidät pois. Isäntä tulisi siitä kovin iloiseksi.

- Selvä!

Inkeri hypähti saman tien jaloilleen ja lähti juoksemaan kotia kohti Kiri vierellään iloisesti pomppien. Hän kuuli kovaa haukkumista takaansa ja oli vähällä kaatua, kun häntä alkoi niin naurattaa. Ei pelkästään koiran hyvän esityksen vuoksi, vaan senkin takia, että hänen edellään siksakkia lentelevä Rinkelienkeli puhalteli mennessään suuria pumpulipalloja.

Mustan ison koiran haukkuminen kuului vielä pitkän aikaa heidän takaansa, melkein Inkerin kotiin saakka.

Vihreän talon isäntä ei yhtään ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Vielä vähemmän hän ymmärsi, kun hän uteliaana kurkisti koiransa suuhun ja näki pumpulia koiran hampaiden välissä. Mutta hän oli kuitenkin iloinen, että koira oli ajanut tunkeilijat tiehensä – mitä sitä ennen sitten olikaan tapahtunut!

”Hyvä vahtikoira”, hän ajatteli ja antoi koiralle palkinnoksi suuren, lihaisen luun, jota kolutessaan iso musta koira sai puhdistettua loputkin hampaanvälinsä pumpulista.