Isällä ja äidillä oli salaisuus. He supattelivat kahdestaan niin pienellä äänellä, että Inkeri ei voinut kuulla. Jos Inkeri sitten tuli lähelle, he alkoivat puhua isoon ääneen jostain ihan muusta asiasta. Kuten näin:

- Supi-supi-supi, sanoi isä matalalla äänellä.

- Supisupisup, vastasi äiti, ja kun Inkeri käveli heidän lähelleen:

- AI NIIN, ISÄ, LUITKO TÄNÄÄN LEHDESTÄ, ETTÄ KAATOPAIKOILLE MENEE VIELÄKIN LAJITTELEMATONTA JÄTETTÄ? AJATELLA!

- KYLLÄ LUIN, ÄITI, JA EIKÖS OLEKIN KUMMALLISTA, ETTÄ REVONTULIA NÄKYY MAASSA SILLOIN KUN AURINGOSSA ON MYRSKY?

- KYLLÄ ON, ISÄ, JA SIITÄPÄ TULIKIN MIELEENI…

Ja näin se jatkui, kaiken maailman aiheista, jotka liittyivät toisiinsa löyhästi, jos ollenkaan. Ikään kuin äiti ja isä olisivat keksimällä keksineet sanottavaa, ja poimivat mitä vain mieleen milläkin hetkellä juolahti. Kun Inkeri meni kauemmas, supina alkoi taas.

Inkeri mietti, mikä salaisuus voisi olla. Äiti ja isä näyttivät iloisilta, joten mikään surullinen salaisuus se ei ollut. Äskettäin isä oli alkanut nikkaroida kellarissa jotain – ainakin sieltä oli kuulunut sahaamista ja vasaroimista. Inkeri päätti mennä tutkimaan asiaa. Ja aina kun Inkeri menee jonnekin, Rinkelienkeli on tietysti mukana.

Kellarissa oli suojapeitteen alla jotain. Inkeri nosti peitettä. Peitteen alla oli laudoista tehty keskeneräinen rakennelma, jossa oli pohja ja laidat. Inkeri mietti, mitä varten isä oli tehnyt sen. Hän pyysi Rinkelienkeliäkin katsomaan ja lausumaan oman mielipiteensä.

- Se on koti, sanoi Rinkelienkeli arvoituksellisesti.

- Mikä koti? Tämähän on meidän koti, sanoi Inkeri ja heilutteli käsiään laajoissa kaarissa!

- Jospa siinä nukkuu vielä joskus joku, sanoi Rinkelienkeli, eikä sen jälkeen suostunut sanomaan enempää. Inkeri tiesi, että Rinkelienkeli pystyi näkemään ajatuksia ja oli varmaan nähnyt äidin ja isänkin ajatukset. Kun Inkeri alkoi tivata, kuka lautarakennelmassa joskus nukkuisi, Rinkelienkeli piilotti suunsa naamastaan merkiksi siitä, että enempää tästä aiheesta ei sitä kautta tulisi ulos!

”Kuka voisi nukkua tuollaisessa rakennelmassa?” Inkeriä asia vaivasi niin, että muuta hänen päähänsä ei nyt mahtunutkaan. Asia pitäisi selvittää nopeasti, muuten ei voisi ajatella muita tärkeitä asioita. Ja hetken oikein kovasti pähkäiltyään Inkeri hoksasi! Vauva! Äiti ja isä olivat aina silloin tällöin viime aikoina kyselleet, miltä Inkeristä tuntuisi, jos perheeseen tulisi uusi jäsen. Jos rakennelmaan laittaisi keinujalakset, siitä voisi tulla kehto. Aika kummallisen näköinen sellainen, mutta hyvällä mielikuvituksella varustettu Inkeri pystyi kuvittelemaan neliskanttisen kehdon kun oikein pinnisti.

Inkeri oli iloinen, kun oli ratkaissut äidin ja isän supisupisalaisuuden! Nyt hän saattoi alkaa ajatella muita asioita. Niitä olikin jo ehtinyt kasaantua jonoksi asti. Riippumatto oli paras paikka ajatella, joten Inkeri päätti pinkaista sinne ja hoputti Rinkelienkeliäkin vauhtiin.

Tämä oli jotain, mitä Rinkelienkeli ei koskaan tajunnut: miksi aina pitää juosta täysillä lojumaan riippumatolla? – Jotta ehtii nopeammin, oli Inkerin vakiovastaus.

Inkerin lojuessa riippumatolla ja miettiessä kasaantuneita asioita kellarista alkoi taas kuulua sahan tasainen sih-sah-ääni, jonka välillä keskeytti vasaran pauke. Tänä iltana isä paukutteli kellarissa pitkään ja kun hän lopulta tuli sieltä pois, hänen naamansa oli yhtä salamyhkäistä hymyä, kun hän sanoi äidille: - Se on valmis!

Aikaisin seuraavana aamuna, ennen äidin töihin menoa, isä lähti autolla jonnekin, sama salamyhkäinen hymy naamallaan kuin edellisenäkin iltana. ”Olikohan hän nukkunutkin naama tuon näköisenä”, mietti Inkeri.

Äiti pyysi Inkeriä kanssaan juttelemaan keittiöön.

- Inkeri, minulla olisi vähän kerrottavaa, sanoi äiti.

Inkeri yritti olla niin kuin ei yhtään tietäisi mistä on kysymys – hänhän oli jo selvittänyt salaisuuden!

- Me olemme isän kanssa miettineet, että sinulla olisi hyvä olla kaveri.

Sen äiti jätti kertomatta, että he olivat pikkuisen huolissaan Inkerin näkymättömästä kaverista ja sen takia miettineet kaveriasiaa viime aikoina tavallista tiiviimmin.

Inkeri ajatteli, että vauvat ovat ihan kivoja, mutta tuskin niistä kaveriksi asti on. ”Nehän saattavat puklata päälle, jos niitä menee liian lähelle, eikä pikku vetelähousuille voi kertoa salaisuuksia. Tai siis tietysti voi”, korjasi Inkeri ajatustaan saman tien. ”Niillehän salaisuuksia oikeastaan kannattaisikin kertoa, kun ne eivät osaa puhua eivätkä voi kertoa niitä eteenpäin!”

- Niinpä me isän kanssa ryhdyimme toimenpiteisiin, että sinä saisit kaverin!, hehkutti äiti.

- Vai niin.

Inkeri ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Äidin ilmeestä päätellen hän odotti Inkerin olevan iloinen. Inkeri ei ollut vielä päättänyt, ollako iloinen vai ei.

- Onko se tyttö vai poika?, Inkeri kysyi varovasti.

- Ajattelimme, että se voisi olla poika, vastasi äiti. – Ja ajattelimme, että jospa sinä hoitaisit sitä eniten, ruokkisit sitä, opettaisit sen käymään pissillä ja istumaan, ja kaikkea sellaista.

Kaikki ajatukset pakenivat lujaa kyytiä Inkerin päästä niin että siellä kerrankin oli tilaa. Hänkö ruokkisi vauvaa, ja pissittäisi ja opettaisi istumaan! Mutta hänhän oli itsekin vasta lapsi, ei edes koulussa vielä! Vanhemmathan hoitivat lapsia, niin kuin Inkerin äiti ja isä olivat hoitaneet Inkeriä kun Inkeri oli ollut vauva!

- Mutta minä olen ihan liian pieni hoitamaan sitä!, vastusti Inkeri.

- Se kasvattaa vastuuntuntoa, kun pienestä pitäen oppii huolehtimaan toisesta. Saat antaa sille nimenkin. Saat huolehtia ihan kaikesta, mistä vain haluat. Me tietenkin autamme välillä, mutta päävastuu on sinulla, ihan kaikessa.

- Mutta, mutta, mutta…, muuta ei Inkeri osannut sanoa, kun isä jo kaarsi takaisin pihaan.

- Isä kävi juuri hakemassa sen. Mennään tervehtimään!

Mutta äidin masustahan vauvat tulivat, niin äiti ja isä olivat kerran hänelle selittäneet! Miten se oli nyt isällä? Inkeri katsoi epätoivoisena Rinkelienkeliä, mutta tämä vain vihelteli ja pidätteli nauruaan.

Inkeristä tuntui, että lapsuuden iloinen vapaus oli juuri nyt riistetty häneltä pois, eikä Rinkelienkeli tehnyt mitään auttaakseen, vihelteli vaan. Inkeristä tuntui, että nyt hän voisi vaikka parkua kunnolla, mutta kun hän ei vielä tiennyt, kuinka paljon pahemmaksi tilanne voisi muuttua, hän päätti pidätellä itkua vielä hetken aikaa. Yksi kyynel oli kuitenkin jo ehtinyt karata silmäkulmaan saakka, mutta sen Inkeri pyyhkäisi äidin huomaamatta kämmenselällään pois ja puri hampaat äkäisesti yhteen.

Äiti otti Inkeriä kädestä kiinni ja talutti hänet pihalle vastaanottamaan isää ja uutta vauvaa.

- Inkeri, tulepas tänne, kutsui isä autolta, naama yhtenä hymynä.

- Jos kerran on pakko, sanoi Inkeri naama rutummassa kuin koskaan ennen, ja laahusti auton luokse. Näköjään isä ja äiti aikoivat antaa vauvan hänen vastuulleen jo ennen kuin se tulisi edes autosta ulos. Inkerin tulevaisuus näytti synkkääkin synkemmältä.

Vauvan vikinä kuului takapenkiltä. Penkki oli vuorattu sanomalehdellä, ja vauvan päälle oli laitettu viltti.

- Rohkeasti vaan, ei se noin pienenä voi edes purra, kehotti isä lempeästi.

- No ei kai vauvat muutenkaan pure!, totesi Inkeri myrtyneenä ja nosti varovasti viltinreunaa.

- Mitkä vauvat?, ehti isä hämmästellä, kun Inkerin silmät osuivat mitä kauneimpiin ruskeisiin silmiin, jotka katsoivat häntä hellyttävästi. Vaaleanpunainen pieni kieli vilahteli, kun sen valkoisesta samettisesta kuonosta pääsi pieniä viu-viu-viu-ääniä, ja Inkerin sydän suli.

- Koiranpentu, ihanaa!, huokaisi Inkeri. Ruttunaama oikeni saman tien ja synkät ajatukset vilistivät pois vauhdilla tehdäkseen tilaa vaaleanpunaisille, vaaleansinisille ja kullankeltaisille ajatuksille.

Äiti ja isä ja Rinkelienkeli hymyilivät, kun Inkeri varovasti kantoi uuden perheenjäsenen sisälle viltinmutkassa. Ja muutama kyynelkin ehti karata sen lyhyen kävelymatkan aikana Inkerin silmistä, mutta hän ei siitä välittänyt. Ne olivat onnen kyyneleitä, ja äiti ja isä olivat sanoneet, että ne ovat arvokkaimpia kaikista!

Kun Inkeri seuraavan kerran tuli käymään ulkona (ja siihen meni aikaa, kun oli ensin pitänyt laittaa koiranpennulle ruokapaikka ja nukkumapaikka, ja sanoa hei-hei töihin lähtevälle äidille ja kuunnella isän ohjeet koiranhoidosta ja silitellä koira unille), pihalle oli ilmestynyt taidokas koirankoppi. Inkeri oli siis päätellyt ihan väärin että isä oli rakentanut kehtoa!

Tämä oli kaiken kaikkiaan hyvin arvokas päivä Inkerin elämässä. Inkeri oppi, että asiat pitää selvittää hyvin, ennen kuin tietää miten ne oikeasti ovat. Tätä se siis tarkoitti kun sanottiin, että ”ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan”.

”Jos ei tutki kunnolla, voi hutkia ihan väärin”, pohti Inkeri.

Rinkelienkeli oli tyytyväinen. Hän oli näyttänyt Inkerin isälle ja äidille unia suloisesta koiranpennusta jo monena yönä, ja lopulta he olivatkin päätyneet hankkimaan Inkerille koiranpennun kaveriksi. Ihmiskavereitakin Inkeri tarvitsisi, joten Rinkelienkeli alkoi taas järjestellä asioita.

Piiitkän ja touhukkaan päivän jälkeen Inkeri oli lopulta sängyssä ja lausui taas tutun iltarukouksensa. Tällä kertaa hän lisäsi kiitoksen päivän ”tutkimis-hutkimisopetuksesta” ja uudesta koirakaveristaan (joka oli vielä nimetön, pitäisi heti huomenna löytää sille nimi), joka jo tuhisten nukkui tutun vilttinsä päällä Inkerin sängyn vieressä.

Inkeri näki taas unta kukkakedosta, mutta tällä kertaa hän ei ollut siellä enää yksin. Rinkelienkeli lensi kahdeksikkoja kedon yllä, ja pieni suloinen valkoinen koira pomppi pörriäisten perässä, kun Inkeri taiteili maailman kauneinta kukkakimppua vaaleansinisistä ja vaaleanpunaisista kukista.

Välillä hän käväisi kevyemmässä unessa, kun kuuli äidin ja isän pyrskähtelevän nauruun makuuhuoneessaan, Inkerin seinän toisella puolella. Äitiä ja isää Inkerin väärä olettamus oli huvittanut niin paljon, että he eivät olleet tahtoneet saada iltapalaakaan syötyä, kun aina jompikumpi oli alkanut nauraa. Ja kun nauru pääsi kunnolla vauhtiin, se ei aivan heti loppunutkaan.