Kesä kiiruhti hitaasti eteenpäin. Suopursut olivat jo kauan aikaa sitten lopettaneet kukkimisen ja tehneet tilaa muille kukille. Äidin tulipunaiset ruusut olivat kauneimmassa kukassa, eivätkä kirvat häirinneet niitä enää ollenkaan. Siniset ukonhatut huojuivat ylväinä korkeuksissa, ja kun jokin kukkalatva alkoi kaartua alaspäin, siitä tiesi, että pörriäiset olivat yhtä aikaa tunkeneet itsensä saman kukkavarren kukintoihin.

Täydessä kukassa olivat myös pihan keltaiset tarha-alpit, valkoiset isopäivänkakkarat, siniset lemmikit, mirrinmintut ja ritarinkannukset, vaaleanpunaiset maariankellot ja palsamit sekä valkosinivioletit sarviorvokit. Metsänreunassa kasvoi vielä monen värisiä kurjenpolvia, joten kukkien loistetta riitti, ja pörriäisillä työtä, kun kaikista kukista piti ehtiä kerätä mesi.

Pitkin kesää Inkeri oli opetellut kuuntelemaan lintuja ja kukkia ja ötököitä. Inkeristä tuntui, että ruohokin puhui kun sitä pitkin käveli, mutta sen ääni oli niin pientä, että se kuulosti vain suhinalta. Pitkin kesää Inkeri oli myös tentannut Rinkelienkeliä Enkeleiden elämästä. Välillä Rinkelienkeli tuskastui Inkerin loputtomiin kysymyksiin niin, että teki Inkerin suureksi harmiksi itsensä näkymättömäksi.

Pihan kukat olivat kuulemma joka kesä järjestäneet kauneuskilpailun, jonka ylimpänä tuomarina oli Pörriäiskuningatar. Tänä kesänä Kuningatar kuitenkin halusi, että Inkeri toimisi tuomarina kunnianosoituksena aikaisemmasta urotyöstä. Tänään oli kukkien kauneuskilpailupäivä!

Päivän määrittely oli mutkallinen. Kukkien kauneuskilpailu pidettiin uuden kuun aikaan ensimmäisenä aurinkoisena päivänä sateen jälkeen. Jos uuden kuun aikana ei satanut, ei voinut olla ensimmäistä aurinkoista päivääkään sateen jälkeen, ja kilpailut jäivät sinä kesänä pitämättä.

Lisäehtona oli, että kaikki kilpailuun osallistuvat kukat olivat ehtineet valmistaa kukintonsa. Juuri viime kesänä kisat oli jouduttu peruuttamaan, kun maariankellot eivät olleet ehtineet valmistaa kukintojaan, koska talon edellinen omistaja oli alkukesästä istuttanut ne uuteen paikkaan.

Säännöt olivat kuitenkin huomattavasti yksinkertaisemmat kuin itse kilpailupäivän määrittely. Tuomari kiersi kaikki kukat, ja se kukka, joka parhaiten viihdytti tuomaria, julistettiin pihan kauneimmaksi kukaksi! Inkeri ei aivan tajunnut, miten viihdyttäminen ja kauneus liittyivät toisiinsa, mutta se oli vain yksi kummallinen asia muiden kummallisten asioiden joukossa, eikä edes siitä kummallisimmasta päästä. Inkeri ei pohtinut asiaa sen enempää.

Edellispäivän sateen jälkeen nurmi oli vielä kosteaa, ja viimeiset sadepisarat kimaltelivat metsikön puiden oksilla. Kukat olivat ravistelleet pisarat yltään jo hyvissä ajoin ennen kilpailun alkua. Myös maariankellot olivat tänä kesänä valmiita ajallaan.

Inkeri oli piirtänyt pihasta kartan ja merkinnyt rastilla kaikki ne kukat, jotka osallistuivat kilpailuun, jotta ei varmasti unohtaisi yhtään kukkaa. Rinkelienkeli oli luvannut huomauttaa, jos jokin kukka näyttäisi unohtuvan.

Kaikki oli valmista kilpailuun. Pörriäiset olivat ryhmittyneet takapihan aidalle kannustamaan kukkia hyviin suorituksiin. Inkeri vilkaisi karttaa viimeisen kerran ja suuntasi ensimmäisenä lemmikkien luokse.

Kaikki lemmikin kukinnot kääntyivät kohti Inkeriä ja lausuivat yhdessä runon:

Lemmikit lausuivat ensimmäiset kolme säettä oooiiikeeeiiin hiiitaaastiii, mutta viimeinen säe tuli kuin pyssyn suusta!

”Loppu oli kyllä vähän erilainen kuin mitä alku antoi odottaa”, pohti Inkeri, ”mutta viihdyttävä se joka tapauksessa oli”, hän päätti ja piirsi plussan lemmikkien paikan viereen kartassa. Aidalla pörriäiset heiluttelivat siipiään hienon suorituksen merkiksi!

Sarviorvokit olivat seuraavana. Ne esittivät huutosakkia:

- Kuka on paras?, ne kiljuivat.

- Äs-Aa-Är-Vee-Ii-Oo-Är-Vee-Oo-Koo-Koo-Ii, SARVIORVOKKIIIIIIIIIiiiiiiiii!

Yleisö aidalla suorastaan villiintyi! Inkeri piirsi plussan myös sarviorvokkien kohdalle.

Oli päivänkakkaroiden vuoro. Ne taivuttivat itsensä kesäiseksi kukkaseppeleeksi, joka oli niin kaunis, että Inkerin teki mieli työntää päänsä sen alle ja kokeilla, miten se sopisi hänen kutreilleen. Selkeä plussa päivänkakkaroillekin!

Jostakin syystä tämä esitys ei aiheuttanut suurempaa mellakkaa pörriäisten piirissä – jospa sarviorvokkien esitys oli vienyt niistä mehut. Inkeri ei pysähtynyt miettimään asiaa sen enempää, vaan jatkoi matkaansa ritarinkannusten luokse.

Ritarinkannukset esittivät ratsuparaatia. Ne asettuivat riviin ja ratsastivat sen matkaa kuin varret antoivat myöten, samalla rytmittäen liikettä sanoen:

- Hopotihopotihopotihopotihopotihopotihop!

Jotain niin ylvästä niidenkin paraatissa oli, että Inkeri halusi antaa niille plussan. Pörriäiset pitivät aidalla omaa paraatiaan. Ne näyttivät eläytyvän syvällisesti kukkien esityksiin.

Ruusut olivat seuraavana. Ne pyysivät Inkeriä tulemaan keskelleen ja taivuttivat piikit sivuun niin ettei Inkeri naarmuuntuisi. Inkeri seisoi liikkumatta keskellä ruusuja, kun kaikki ruusut alkoivat yhtä aikaa huokua mitä ihaninta ruusuntuoksua. Tuoksu verhosi Inkerin kaikkialta ja se oli hienointa, mitä Inkeri oli koskaan haistanut. Inkerin hiukset ja vaatteet tuoksuivat ruusuille vielä pitkän aikaa, vaikka niitä pestiinkin välillä monta kertaa. Inkeri piirsi ruusujen kohdalle kauniin, koukeroisen plussan.

Tuli tarha-alpien vuoro. Mutta missä olivat kukat? Inkeri kumartui katsomaan lähempää. Yhtäkkiä osa kukista ryöpsähti auki ja muodosti pienen, kultaisen auringon. Sitten lisää kukkia avautui ja aurinko kasvoi. Hetken päästä loputkin kukat avautuivat samanaikaisesti, ja koko tarha-alpi oli muuttunut vihreästä kukattomasta kasvista kokonaan keltaiseksi, säteileväksi auringoksi!

”Oooh, miten kaunista”, ajatteli Inkeri ja piirsi ison plussan tarha-alpien kohdalle.

Vielä olivat jäljellä mirrinmintut, maariankellot ja palsamit, sekä metsänreunan kurjenpolvet.

Kurjenpolvet olivat lähimpänä, joten Inkeri suuntasi metsänreunaan aidan viereen, sinne missä pörriäisetkin olivat. Nyt selvisi, miksi ne olivat asettuneet juuri sinne. Kaikki pörriäiset, paitsi Kuningatar, lähtivät lentoon ja etsivät oman paikkansa kukkien edestä, kumarsivat syvään ja ryhtyivät tanssimaan valssia kurjenpolven kukkasten kanssa.

Inkeri piirsi vakaata plussaa kurjenpolville juuri silloin, kun pörriäisillä meni rytmi sekaisin ja ne alkoivat kopsahdella pahki toisiinsa. Lopulta oli enää yksi pörriäis-kurjenpolvenkukka -pari tanssimassa, ja sille hurrattiin pitkään ja hartaasti! Jopa kuningatar heilutteli kultakruunusiipiään (tai siis kaartilaispörriäiset liikuttelivat niitä hänen puolestaan). Inkeriä nauratti, ja kilpailu jatkui.

Mirrinmintut esittivät kissanpoikasia. Ne maukuivat pienellä äänellä ja heiluttelivat kukkavanojaan kuin kissanhäntiä. Esitys oli niin taidokas, että jopa naapurin ylväs poikakissakin pysähtyi pihallaan kesken kävelyn, kurnaisi ja nosti hännän pystyyn. Selkeä plussa!

Maariankellot olivat panostaneet arvokkuuteen. Ne heiluttelivat hiljaa kellojaan ja lausuivat hitaasti rytmissä: Pooonnng… Pooonnng… Pooonnng… Esitys oli niin juhlallinen, että pörriäisetkin hiljenivät (ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ne olivat suorastaan villiintyneet valssista), ja jo pelkästään siitä maariankellot olisivat saaneet plussan, vaikka esitys itsessäänkin sen jo ansaitsi.

Jäljellä olivat enää palsamit. Sitten kaikki osallistujat oli käyty läpi. Inkeri lähestyi palsameita Rinkelienkeli vierellään, mutta joutui saman tien maastoutumaan. Palsamit olivat säästelleet kaikki siihen saakka valmiiksi saamansa siemenet juuri tätä hetkeä varten ja poksauttivat siemenkotansa auki yhtä aikaa!

Siemenet lähtivät kuin ammukset Inkeriä ja Rinkelienkeliä kohti! Vaikka Rinkelienkeliin ei olisi edes voinut osua (hän kun oli sellainen, että hänestä olisi voinut kävellä vaikka läpi – niin kuin isä ja äiti joskus tekivätkin!), hänkin maastoutui tulituksen edessä.

Tämä oli selvästi pörriäisten mieleen! Ne kiisivät pitkin pihaa matkien siemenammuksia niin, että Inkeri päätti pysytellä maata vasten vielä hetken aikaa ihan vain varmuuden vuoksi.

Tästäkin piti antaa plussa. Inkeriä oli kovasti viihdyttänyt se, että jopa aina-niin-rauhallinen Rinkelienkelikin oli säikähtänyt ja maastoutunut äkkihyökkäyksen edessä! Sellainen piti ehdottomasti palkita!

Kaikki kilpailijat olivat nyt esiintyneet ja Inkerillä oli pulma. Hän oli piirtänyt jokaisen kukan kohdalle plussan. Joidenkin kohdalla se oli isompi kuin toisten, ja ruusujen kohdalta löytyi hyvin taiteellinen plus-merkki, mutta plussa kuin plussa!

Inkeri mietti, mitä tehdä. Kaikki kukat olivat viihdyttäneet häntä, eikä kenenkään esitys ollut huonompi kuin toisen, esitykset vain olivat erilaisia. Eihän niitä voinut mitenkään verrata toisiinsa.

Ja Inkeri muisti muutakin kilpailun ajalta. Nurmikon ruohot, valkoapilat, maahumalat ja ratamot olivat kaikki kääntyilleet kilpailun mukana ja päästäneet ilmoille riemukkaita ”Jippii”-huutojaan koko kilpailun ajan. Ne olivat katsoneet olevansa liian rumia osallistumaan kilpailuun, mutta rehdisti kannustivat kaikkia kilpailuun osallistuneita innokkaasti ja tasapuolisesti.

Kaikki odottivat jännittyneinä voittajan julkistamista. Jopa pörriäiset olivat aidalla hipihiljaa, ja tuulikin oli asettunut takametsän puiden latvuksiin.

- Öhöm, yskäisi Inkeri alkaakseen julistuksen, kuten oli nähnyt aikuisten tekevän.

- Julistan kaikki kilpailuun osallistuneet kukat tämänkesäisen kauneuskilpailun voittajiksi!

- OOOH!, kuului kaikkialta yhtä aikaa.

- Ja lisäksi julistan kaikki pihan muutkin kasvit kilpailun voittajiksi, koska ne rehdisti kannustivat kaikkia osanottajia ja viihdyttivät tuomaria huutamalla jippiitä esitysten välillä!

- OOOOH!, kuului taas, kovempaa.

- Ja julistan vielä pörriäisetkin voittajiksi, koska ne osallistuivat yhden voittajan esitykseen ja viihdyttivät tuomaria omilla esityksillään!

- OOOOOH!, raikui koko piha ja aidan takana oleva metsikkökin. Tuulikin innostui niin että latvukset humisivat!

Tällaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut, eikä kukaan tiennyt, miten ottaa julistus vastaan! Sitten Pörriäiskuningatar alkoi heiluttaa kultakruunusiipiään merkiksi hyvästä julistuksesta (tai siis kaksi kaartilaispörriäistä jälleen heilutteli niitä hänen puolestaan!), voittoisat pörriäiset aloittivat juhlatanssin pihan kaikkien kukkien kanssa, ja kukat heiluttelivat iloissaan kukintojaan. Jokainen pihan kukka oli voittanut, ja jokainen kukka oli aidosti iloinen ja ylpeä voitostaan!

Nurmikon ruohot, valkoapilat, maahumalat ja ratamot olivat erityisen iloisia, koska ne oli julistettu pihan kauneimmiksi kukiksi, eikä kukaan niistä ollut koskaan ajatellut olevansa mitään erityistä. Valkoapilat riehaantuivat voitostaan niin, että pistivät ihan ranttaliksi ja tanssivat pörriäisten kanssa siihen hetkeen asti kun aurinko laskeutui. Ja siihen meni aikaa!

Vielä monta päivää kilpailun jälkeen kukat esittelivät voittoisia suorituksiaan toisilleen ja pörriäisille, paitsi palsami, joka pystyi paukauttamaan kerrallaan vain muutaman jäljelle jääneen siemenen.

Isä ja äiti juttelivat monta kertaa nukkumaan mennessään kummallisista asioista, joita olivat olleet huomaavinaan, kun kastelivat kukkia tai oleskelivat muuten vaan pihalla.

Äiti oli ollut näkevinään kukkien keskellä päivänkakkaraseppeleen, ja isä vannoi, että palsami yritti tahallaan sihdata häntä siemenillään. Ja aina kun jotain kummallista tapahtui, näytti kuin pörriäiset olisivat varta vasten asettuneet seuraamaan tilannetta!