Inkeri ja Rinkelienkeli palailivat hissukseen lammen rannalta. Inkeri kuunteli koko matkan ajan lintujen laulua, ja ymmärsi kaiken mitä linnut lauluissaan sanoivat. Niiden sirkutus oli mukavaa kuunneltavaa. Linnut näyttivät juttelevan paljon ruoasta ja käyttäytymisestä muiden lintujen kanssa. Erityisen hauskaa oli yhden puun kohdalla, jossa lintuvanhemmat kannustivat poikasiaan lentoharjoituksiin:

- Kyllä teidän siipenne kantavat, ei mitään hätää, reippaasti vaan!

Ja vastaukseksi tuli pikkusirkutusta:

- Entä jos ei kannakaan? Miten sitten pääsee takaisin pesään?

- Eikös nyt ole ruoka-aika? Syödään ensin!

- Minulla on maha täynnä, en jaksa nyt!

- Aurinko häikäisee, odotetaan huomiseen jos silloin olisi pilvistä!

- Täällä tuulee liikaa!

- Minä en halua ikinä oppia lentämään!

Inkeri ei ollut koskaan aikaisemmin ajatellut, minkä työn takana oli saada pikkusirkuttajat siivilleen!

Inkeri näki, että äidin auto oli jo kotipihassa. Inkeri halusi viedä äidille kukkia, joten hän ja Rinkelienkeli kulkivat pihan läpi aidan takana olevaan kosteikkoon, jossa kasvoi valkeita, tuoksuvia suopursuja. Niitä oli mukava poimia, koska niiden varsi rapsahti helposti poikki toisin kuin monien muiden kukkien, ja ne tuoksuivat paremmalta kuin harvinaisinkaan hajuvesi, varsinkin illalla, kun niiden tuoksu voimistui. Ikään kuin ne olisivat halunneet yöksi peitellä nukkuvan luonnon tuoksullaan.

Inkerin uuden kodin pihalla kasvoi kyllä ruusujakin. Niiden tuoksu pääsi herkkyydessään lähelle villien suopursujen tuoksua, mutta ne eivät ihan vielä kukkineet; eikä niitä muutenkaan saanut poimia, oli äidin ohjeistanut jo ennen kuin perhe oli muuttanut taloon.

Äiti rakasti kukkia! Hän oli aina toivonut omaa pihaa, jossa saisi kasvattaa kaikenvärisiä kukkia. Mutta ötököistä hän ei tykännyt yhtään. Ruusujen kanssa ötököihin kylläkin törmää aina, kirvatkin kun tykkäävät ruusuista, ja aina joku vattukärsäkäs saattoi silloin tällöin intoutua tekemään jälkeläisilleen ensikodin ruusunnuppuun.

Äiti pisti aina kumihansikkaat käsiinsä ennen kuin meni ruusujen luo. Hänellä oli suuri sumutinpurkki matkassa, ja siitä hän supsutteli ruusunoksille ainetta, josta kirvat eivät pitäneet. Mutta äiti oli häviöllä. Vaikka hän olisi joka päivä supsutellut ainetta ruusuille, se ei olisi auttanut, koska kirvat lähtivät pois vain hetkeksi ja palasivat takaisin heti kun äiti oli kauempana. Kirvat eivät tosiaankaan olleet äidin sydänystäviä!

Inkerille ei ollut koskaan selvinnyt, miksi kirvat piti häätää pois ruusuista, mutta ei hän sitä kovin usein ehtinyt pohtia kun oli koko muukin kesä ja nyt vielä Rinkelienkelikin mietittävänä.

- Tykkääkö Enkelit kukista, kysyi Inkeri Rinkelienkeliltä, samalla kun taittoi ensimmäisen suopursun kimppuunsa. – Auts!, sanoi suopursu hyvin pienellä äänellä.

- Enkelit rakastavat kukkia, vastasi Rinkelienkeli ihaillen suopursuja. Näytti kuin kukat olisivat lähettäneet tuoksuaan Rinkelienkelille kultaisena kimalteena samalla kun Inkeri poimi niitä lisää hyvin pienten ”auts”-äänten saattelemana.

- Mistä muusta Enkelit tykkäävät?

- Enkelit tykkäävät siitä, mistä ihmisetkin tykkäävät, mutta me emme pysty maistamaan ja haistamaan teidän maailmaanne, mutta osaamme kuvitella kuinka ihanaa on tuntea kukantuoksu ja auringon lämpö ja sateen kosketus iholla, sanoi Rinkelienkeli vähän haikealla äänellä.

- Voi, etkö sinä haista näitä ihania kukkia?, kysyi Inkeri surullisena, ja hengitti syvään suopursun voimakasta tuoksua.

- En, mutta silti niistä tulee minulle hyvä olo.

- Mutta sinähän söit rinkelin ja joit mehua. Miltä ne maistuivat?

- En tiedä, kun en maista mitään, mutta niistäkin tuli hyvä olo.

- Mikä se on se hyvä olo, jos sitä ei voi maistaa eikä haistaa?, mietti Inkeri.

- Se on silloin kun tuntuu, että kaikki on hyvin ja on vaan mukava olla.

- Minulla on sitten nyt hyvä olo, päätteli Inkeri ja taittoi vielä yhden tuoksuvanvalkoisen suopursun kesäkimppuunsa. (- Auts!, sanoi kukka pienellä äänellä.)

- Mennään viemään nämä kukat äidille. Jospa niistä tulee äidillekin hyvä olo!

Aivan takapihan aidan vieressä oli puusta tipahtanut pörriäispesä ja pesän ulkopuolella Kuningatarpörriäinen. Kuningattaren tunnistaa siitä, että siivissä on kultaiset kruunut, jotka ovat niin painavat, että Kuningatar ei itse jaksa lentää, vaan kymmenen kaartilaispörriäistä kannattelee häntä ilmalennoilla.

Kuningatar oli ollut linnassa ypöyksin kun pesä oli vaan yhtäkkiä tipahtanut maahan. Linnapesähän oli jo vanha, ja kun uusi pesä oli ollut jo pitkään suunnitteilla, vanhaa ei oltu enää pidetty priimakunnossa.

Onneksi Kuningatar oli yhtä iso ja paksu ja pörröinen kuin kaartilaispörriäiset, joten hän ei saanut ainokaistakaan mustelmaa; ylpeys vaan sai isommanpuoleisen kolauksen. Kuningatar oli heti lähtenyt etsimään alaisiaan, jotta ne voisivat tehdä tilanteelle jotakin, mutta alaistensa sijaan hän olikin törmännyt suoraa päätä matkaa tekevään muurahaisarmeijaan! Muurahaiset ja pörriäiset eivät olleet ystäviä, vaan halusivat pesien välille pitkän etäisyyden. Ja nyt muurahaiset olivat täällä!

Muurahaisarmeija oli jo ehtinyt piirittää Kuningattaren melkein kokonaan.

- APUA! APUA!, huusi Kuningatar keuhkojensa kyllyydestä, mutta koska sillä oli mitättömän pienet keuhkot, Inkerin oli hankala kuulla metrinkään korkeudesta sen huutoa. Muurahaisilla oli vielä pienemmät keuhkot, ja koska ne eivät huutaneet täysillä keuhkoillaan, niiden puhetta Inkeri ei kuullut ollenkaan.

Eikä yksikään pörriäinen tullut avuksi. Kaikki olivat juhlimassa Inkerin vanhempien makuuhuoneessa suurta sotavoittoa.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, kirjoitettiin pörriäisten aikakirjoihin, ja tapahtumasta kerrottiin pikkupörriäisille vielä monen, monen sukupolven ajan.

Inkeri otti varovasti Kuningatarpörriäisen etusormensa ja peukalonsa väliin ja työnsi sen vanhan pesän sisään. Sitten hän sulki suuaukon pienellä kävyllä, jota muurahaiset eivät saisi irti. Sen jälkeen hän vielä nosti pesän oksanmutkaan pois muurahaisten ulottuvilta.

Kuningatar oli turvassa!

Kun pörriäiset väsyivät voitonjuhlaan, ne alkoivat pikkuhiljaa palailla vanhalle pesälle. Yllätyksekseen ne löysivät pesän väärästä kohdasta puuta, suuaukko tukittuna. Työpörriäiset murensivat käpyä niin pitkään että se tipahti suuaukolta, ja Kuningatar pääsi kertomaan kauhukokemuksestaan!

Kun pörriäiset kuulivat, miten sinisen talon Pieni Ihminen oli rohkeasti pelastanut Kuningatarta joutumasta julman muurahaiskansan vangiksi, tai vielä pahempaa, muurahaiskansan juhlaillalliseksi, pörriäisiä vähän hävetti. Siellä he olivat vaan juhlineet ja jättäneet Kuningattaren ihan kokonaan yksin. Pörriäiset pitivät saman tien suurkokouksen ja päättivät purkaa puolivalmiin kuningatarlinnan talon makuuhuoneesta kiittääkseen sillä tavalla Pientä Ihmistä Kuningattaren pelastamisesta.

Rinkelienkeli tuli vielä myöhemmin illalla katsomaan, että Kuningatar oli varmasti kunnossa. Kuningatar ja Rinkelienkeli päättivät, että koska Inkerin isää oli pistetty viisi kertaa, kaartilaispörriäiset karkottaisivat kirvat pihan ruusuista viiden kesän ajan (ja vattukärsäkkäät, vaikka ne eivät pihassa usein vierailleetkaan – mutta kaiken varalta).

Vaikka Rinkelienkeli illalla kertoikin Inkerille pörriäisten päätöksistä (johon Inkeri vain kommentoi: ”Höh, minähän vain pistin sen pörriäisen pesään. Eihän se mikään urotyö ollut!”), ja Inkeri kertoi vanhemmilleen, eivät vanhemmat vielä sinä yönä uskaltaneet nukkua makuuhuoneessaan. He levittivät kaksi makuupussia parvekkeelle ja hyttysverkon ylleen ja nukkuivat rauhallisesti kesätaivaan alla katsellen koko yön kauniita unia.

Muutaman päivän ajan tuon illan jälkeen äiti vielä käveli pihalla sumutinpurkki kumihansikkaissaan, mutta kirvat olivat kuin olivatkin kadonneet ruusuista. Isänkin taidot pörriäisten ulos palauttamisessa pääsivät pahasti ruostumaan, koska jokainen pikkupörriäinen oppi heti kennosta kuoriuduttuaan, että tässä talossa asui Pieni Ihminen, joka oli rohkeasti pelastanut Kuningattaren!

Vaikka talo hämärine ja lämpimine nurkkineen edelleen kutsui pörriäisiä tutustumaan, ne tyytyivät vain katselemaan verhon takaa, kun Iso Ihminen, toinen Iso Ihminen ja Pieni Ihminen hyörivät askareissaan.

Tuona sankarillisena iltana myös Inkerin tuomat suopursut pääsivät vanhempien kanssa parvekkeelle hyttysverkon alle, ja ne levittivät hienonhienoa tuoksuaan koko taloon ja pihalle läpi lyhyen kesäyön, ennen kuin itse nukahtivat pitkään uneen.

Inkerillä meni pisimpään, ennen kuin hän nukahti. Oli ollut niin eriskummallinen päivä. Ja nyt hän vasta tajusi ymmärtävänsä myös hyönteisten kieltä, ja eikös hän ollut selvästi kuullut kukkienkin sanovan ”auts” pienellä äänellä?

Inkeri katsoi tarkkaan sängyn yläpuolella olevaa enkelitaulua (miettien, ”miksi minulla on poikaenkeli, kun noillakin on tyttö…”), lausui sitten iltarukouksensa,

jonka oli lausunut niin pitkään kuin muisti. Tänä iltana hän lisäsi kiitoksen siitä, että tämä mutkallinen ja tapahtumarikas päivä oli päättynyt kaiken kaikkiaan erinomaisesti. Niin kuin Rinkelienkeli olisi sanonut, kaiken tapahtuneen jälkeen oli ”hyvä olo”.

Inkerin elämä oli ollut mutkatonta, niin kuin kuusivuotiaiden elämä tuppaa olemaan. Päivät olivat välillä loputtoman pitkiä ja välillä suhahtivat ohi ihan huomaamatta. Ei hän tähän päivään mennessä ollut miettinyt näin paljon. Mutta eipä ennen näin isoja asioita ollutkaan yhden päivän aikana tapahtunut.

Inkerin päässä pyöri ajatusten karuselli. Mistä Rinkelienkeli oli tullut? Miten Inkeri itse ymmärsi lintujen ja ötököiden kieltä (ja olivatko kukat todellakin sanoneet ”auts”)? Onko tämä Luoja, jolle hän osoitti iltarukouksensa, Enkeleiden kaveri? Mikä Enkeli oikeasti on?

Pikkuhiljaa Inkeri alkoi liukua unien maailmaan. Hänen viimeisin ajatuksensa oli: ”Nukkuvatkohan Enkelit koskaan…?”, mutta sen pohtiminen loppui jo alkuunsa, kun unien maailman ovi avautui Inkerille.