Marjakuja oli lyhyt kuja, jonka varrella oli muutama talo. Marjakuja alkoi Mustikkatieltä, joka oli pitkä ja sen varrella oli paljon taloja. Inkeri ei tuntenut vielä ketään Marjakujalta eikä Mustikkatieltä. Yhden vihreän talon kohdalla hän aina vaihtoi toiselle puolelle tietä. Vaikka talossa oli korkea aita ja metalliportti, talossa asuva iso, musta koira haukkui niin ärhäkästi, että Inkeriä vähän pelotti. Nytkin hän vaihtoi puolta hyvissä ajoin ennen taloa.

Inkeri heilutteli kädessään isoa pussillista rouhittuja rinkeleitä. Hän oli noutanut pussin keittiön kaapista talokierroksen päätteeksi. Kun isä leipoi tuoreita rinkeleitä, hän pienensi edelliseltä kerralta syömättä jääneet kuivat rinkelit rouheeksi, jonka Inkeri kävi syöttämässä sorsille ja ankoille. Mustikkatieltä erkani pieni metsäpolku, joka vei sorsien ja ankkojen lammelle.

Vaikka Inkeri ei vielä tuntenutkaan ketään, hän oli jo nähnyt yhden lapsiporukan etäältä muutaman kerran. He näyttivät olevan vähän vanhempia kuin Inkeri ja heillä kaikilla oli mustat vaatteet, mikä tuntui Inkeristä oudolta. Kuka ei haluaisi nauttia väreistä kun niitä oli niin paljon? Mustavaatteiset lapset pysyttelivät aina porukassa, ja kun he olivat liikkeellä, näytti siltä kuin vanha mustavalkoinen valokuva olisi tipahtanut kesän värien keskelle. Inkerille tuli vähän epämukava olo, kun hän ajatteli noita mustavaatteisia lapsia.

Koira ei ollut vihreän talon pihalla, se oli hyvä. Inkeri ja Rinkelienkeli taivalsivat hiljaisuudessa.

Lampi alkoi jo häämöttää. Siellä oli yleensä hiljaista, linnut vain kaakattivat satunnaisesti, mutta nyt sieltä kuului muutakin kuin lintujen ääntä. Inkeri näki, että Mustikkatien mustavaatteiset lapset olivat lammella. Hänen mielessään ehti vain vilahtaa ajatus siitä, pitäisikö kääntyä takaisin, kun Rinkelienkeli sanoi:

- Jos et mene sinne, sorsat ja ankat eivät saa syötävää. Sinulla ei ole mitään pelättävää, ja minä olen mukanasi koko ajan.

Inkeri ihmetteli, mistä Rinkelienkeli tiesi, mitä hän ajatteli, ja saman tien Rinkelienkeli vastasi:

- Vaikka sinä et näekään ajatuksiasi, minä näen.

Niinpä Inkeri asteli lammenrantaan ja avasi rinkelirouhepussin. Mustavaatteisten porukka seisoskeli lähettyvillä ja heitteli kiviä ja oksia lampeen.

Pussin rapinan kuullessaan sorsat ja ankat lipuivat lähemmäksi Inkeriä.

- Hei anna tänne se pussi!, komensi yksi mustavaatteinen iso tyttö Inkeriä isoon ääneen.

- Voinhan minä teillekin osan antaa. Syötetään lintuja yhdessä, ehdotti Inkeri ja käveli ison tytön luokse.

- Ei nuo läskipullamössösorsat mitään ruokaa tarvitse! Eiväthän ne kohta mahtuisi edes uuniin!

Iso tyttö sieppasi rinkelirouhepussin Inkerin kädestä ja pukkasi Inkeriä niin, että Inkeri oli kaatua. Muut lapset nauroivat ilkeästi. Inkeriä melkein itketti. Hän katsoi ympärilleen, mutta Rinkelienkeliä ei näkynyt missään! Mutta Rinkelienkelihän oli luvannut olla koko ajan mukana! Mustavaatteiset lapset ympäröivät hänet ja nauroivat edelleen. Inkeriä alkoi itkettää.

- Katsokaa mikä itkupilli, ilkkui pienin tyttö.

- Taitaa vaipat kohta kastua, ivasi isompi tyttö.

- Itke vaan, et kai muuta osaakaan, ärisi Inkerin kokoinen poika.

- Taisi tulla isiä ja äitiä ikävä, mörisi isompi poika.

- Heitetään se järveen kun sen naamakin on jo valmiiksi märkä!, keksi isoin tyttö ja alkoi ottaa Inkeriä kiinni.

Mutta silloin alkoi tapahtua! Yhtäkkiä kaikki aikuiset sorsat ja ankat ryntäsivät vedestä rannalle räpistellen siipiään ja kaakattaen niin, että maailmaan ei enää muuta ääntä mahtunutkaan! Mustavaatteisten lauma säikähti ja alkoi säntäillä sinne tänne! Pienin tyttö juoksi pahki puuhun, isompi kaatui lampeen, pienempi poika kaatui rähmälleen kosteaan santaan, ja isompi yritti rynnätä pusikon läpi mutta tarttui vaatteistaan kiinni oksiin, ja isoimmasta tytöstä näkyivät vain lenkkarinpohjat kun hän vilisti polkua pitkin kirkuen villisti mennessään.

Inkeri seisoi säikähtäneenä paikallaan, kun kuuli tutun äänen korvanjuuressaan:

- Ole rauhassa, Inkeri, eivät linnut sinulle mitään pahaa tee. Sovittiin niiden kanssa, että ne antavat noille röyhkeille lapsille pienen muistutuksen siitä, mitä tapahtuu kun unohtaa käytöstavat.

Inkeri katsoi, kun linnut räpistelivät jäljellä olevien lasten ympärillä, näpsäisten ja kopsaisten nokallaan milloin mihinkin kohtaan siihen saakka, kunnes viimeinenkin heistä, se tyttö joka oli törmännyt puuhun ja oli eniten pökkyrässä, oli tullut sen verran tokeisiinsa, että ymmärsi lähteä vilistämään polkua pitkin ison tytön ja muun mustavaatteisen lauman perään.

- Kiitos, Rinkelienkeli!, huokaisi Inkeri helpottuneena.

- Älä minua kiitä, vaan kiitä noita lintuja.

- Mutta eiväthän ne ymmärrä minua, sanoi Inkeri.

Rinkelienkeli nosti toisen kätensä ilmaan ja avasi nyrkkinsä. Kädestä vapautui pilvi kultahiutaleita. Sädehtivä kultapilvi ympäröi Inkerin ja alkoi pyörteillä hänen ympärillään. Hetken kuluttua kultapilvi haihtui.

- Eikös me saadakaan pullaa, kaakatti sorsa Inkerin lähellä ja tiiraili häntä pää kenossa.

- Saadaan, saadaan kunhan tuo tyttö hoksaa ottaa pussin ja alkaa syöttää meitä. Mennään kaikki takaisin lampeen ja ollaan kuin ei oltaiskaan! Jospa häntä pelottaa kun me kaikki ollaan tässä, sanoi iso ankka lähtien vaappumaan kohti lampea.

- Kaikki lampeen, kaikki lampeen!, vaakkui koko lintulauma epävireisessä kuorossa ja taapersi takaisin veteen ja rannan tuntumassa odottelevien poikastensa luokse.

Inkeri otti rinkelirouhepussin maasta ja avasi sen.

- Kiitos, linnut!, hän kiitti ja niiasi linnuille.

- Se puhuu meidän kieltä!, kova kaakatus levisi pitkin lammen rantoja.

Inkeri istahti rannan lämpimälle kivelle, ja alkoi hiljalleen heittää rouheita linnuille miettien samalla mitä äsken oli tapahtunut.

Kirkas alkuillan aurinko säteili puiden raoista lammen pintaan. Pieni tuulenvire sai auringonsäteet näyttämään veden pinnalla kelluvilta timanteilta kultaketjuissa.

Olipas ollut melkoinen päivä! Ensin Inkeri oli tutustunut Rinkelienkeliin, sitten Mustikkatien mustavaatteiset möllykät olivat käyneet hänen kimppuunsa ja linnut olivat pelastaneet hänet, ja nyt hän kaiken päätteeksi ymmärsi lintujen kieltä ja nekin ymmärsivät häntä.

Ankat lörpöttelivät omiaan ja sorsat sukivat sulkiaan puhtaaksi. Rinkelirouhepussi oli tyhjentynyt jo aikaa sitten, kun Inkeri nousi jaloilleen ja kääntyi hitaasti kävelemään polkua pitkin Mustikkatielle Rinkelienkeli vierellään.

- Hei-hei!, kuului kuorona lammesta.

- Tule taas pian tervehtimään meitä pullapussin kanssa!

- Ja joskus saa olla vaikka pehmeämpääkin pullaa!

- Tai sitten liota niitä hetki ennen kuin pistät pussiin!

- Voidaan me syödä ruisleipääkin, mielellään vähäsuolaista!

- Ja…

Ohjeita ja ruokatoiveita tuli niin pitkään kuin Inkeri vain oli kuuloetäisyydellä, ja vielä senkin jälkeen tuulenvire kantoi hajanaisia pätkiä Inkerin korviin lintujen kielellä.