Vaikka muu maailma tuntuikin viettävän kesälomaa, Inkerin äiti oli töissä. Inkerin isä oli ollut työttömänä jo monta vuotta, eikä enää osannutkaan ajatella, miltä tuntuisi herätä aamulla ja kiireellä juoda kupillinen kahvia, käydä suihkussa ja ajaa parta, ja pukeutua kuin hautajaisiin. Työssä oli pitänyt aina olla valkoinen paita ja tumma puku.

Kerran isä oli laittanut keltaisen solmion ja joutunut päällikön puhutteluun. Sen jälkeen hän oli käyttänyt harmaata solmiota joka päivä, kunnes hänen ei enää tarvinnutkaan mennä töihin. Työssä oli pitänyt vähentää väkeä, ja koska Inkerin äidillä oli työpaikka, isälle oli sanottu, että hän saa lähteä. Isä oli ihan tyytyväinen nykyiseen elämäänsä.

Inkerin äiti ei jaksanut olla aina iloinen. Äiti teki töitä viisi päivää viikossa ja viikonloppuna hänellä usein särki päätä niin, että kun uusi viikko alkoi, äiti oli vasta parantunut edellisen viikon kiireestä.

Tänään oli perjantai, viikon viimeinen työpäivä äidille. Äidin päätä pakotti jo sen verran, että hän jo mietti viikonlopun viettämistä makuuhuoneen hämärässä. Peiton alla, hiljaisuudessa, olisi hyvä olla. Mutta jostain kaukaisuudesta tuli muisto jostakin muusta. Hitaasta kävelystä metsässä täynnä vihreitä ja ruskeita sävyjä, kaakattavien sorsien ruokkimisesta järven rannalla, sateenkaaren väristen kukkien keinumisesta lempeässä tuulessa. Äiti ravisti päätään. Pois tuollaiset ajatukset! Virkanaisella ei ole aikaa sellaiseen – ainakaan työaikana!

Mutta nyt kello oli neljä, oli kotiinlähdön aika. Äiti pakkasi papereita salkkuunsa siltä varalta, että tänä viikonloppuna hän ei viettäisikään koko viikonloppua sängyssä päänsäryssä, vaan ehtisi lukea työpapereitakin. Salkkuun sujahti lukemista muutaman kirjallisen verran. Äiti sulki työhuoneensa oven ja lähti kotiin.

Kotiin päästyään äiti tunsi jo pihalla rinkeleiden tuoksun. – Siunattu isä!, hän ajatteli. Jos tässä maailmassa on mitään minkä vuoksi tehdä töitä, se on vastapaistetun rinkelin tuoksu kun tulee väsyneenä töistä kotiin. Työajatukset alkoivat jo hiipua mielestä, kun hän nousi talon portaat, asetti salkun eteisen lattialle ja potkaisi jaloistaan korkokengät, jotka tuntuivat aina sytyttävän hänen jalkapohjansa tuleen jo muutaman tunnin pitämisen jälkeen.

Äiti vilkaisi keittiöön. Siellä istui isä keittiön pöydän ääressä. Mutta jotain kummallista hänessä oli. Isän katse oli aivan kuin lasittunut taivaalle. Äiti meni hänen viereensä ja sanoi ”pöö” niin pienellä äänellä, ettei sitä voisi kovasti säikähtää. Vasta silloin isä heräsi syvistä ajatuksistaan.

- Hei rakas, onpa mukavaa että olet jo kotona!, tervehti isä, kuin heräten pitkästä unesta.

- Mitäs täällä on tapahtunut kun olet noin ajatuksissasi?, kysyi äiti.

- Tässä vaan mietiskelen. Millainen päivä sinulla oli?, kysyi isä vuorostaan.

- Ihan tavallinen. Juoksin vasemmalle ja oikealle ja eteen ja taakse, ja lopulta huomasin olevani samassa paikassa kuin aloittaessani, hymyili äiti ja otti pöydältä rinkelin.

- Onkos teillä käynyt joku lapsivieras kylässä? Olisipa se hyvä, sanoi äiti kun näki kolme mehulasia ja rinkelinrippeet pöydässä.

Inkeri, äiti ja isä olivat muuttaneet vasta äskettäin Marjakujalle, eikä Inkeri ollut vielä ystävystynyt kenenkään kanssa. Äiti ja isä olivat välillä siitä vähän huolissaan, mutta eivät kovin paljon. Inkeri aloittaisi syksyllä ensimmäisen luokan koulussa, ja sieltä löytyisi ystäviäkin.

Isä ei oikein tiennyt mitä vastata äidin kysymykseen, mutta sitten hän keksi:

- Se oli yksi naapuruston poika. Oikein kiltin oloinen. Vähän hiljainen, sellainen huomaamaton, mutta oikein mukava.

- Poika! Olisi luullut että Inkeri ystävystyy tytön kanssa, mutta ei kai siinä mitään, kunhan on kunnon poika. Minkä näköinen ja ikäinen hän on?

- Hän on suunnilleen Inkerin kokoinen ja ikäinen, sepitteli isä muistellen lapsuuden kaveriaan.

- Ruskea tukka ja näyttää kovasti tykkäävän sinisestä kun kaikki vaatteet olivat sinisiä.

- No sehän kuulostaa ihan mukavalta. Pitää kysellä hänen perheestään tarkemmin sitten kun hän tulee uudelleen kylään. Menen nyt vaihtamaan vaatteet ja tulen sitten syömään lisää rinkeleitä.

Äiti antoi isälle suukon ja lähti mietteissään nousemaan yläkerran makuuhuoneeseen vieviä portaita. ”Pieni poika, ruskea tukka ja siniset vaatteet. Mikä kumma siinä tuntui niin tutulta?”, mietti äiti. ”No, se palautuisi sitten aikanaan mieleen.”

Pörriäiset olivat tehneet kovasti työtä ja uuden kuningatarkunnan rakentaminen oli jo pitkällä. Sadat pörriäiset lentelivät yhdestä makuuhuoneen ikkunasta sisään ja toisesta ulos rakentaessaan mitä uljainta satulinnaa kuningattarelleen.

Äiti astui makuuhuoneeseen. Mikä valtava surina huoneen täyttikään! Aivan kuin sata tehosekoitinta olisi pyörinyt päällä yhtä aikaa! Ilma oli mustanaan pörriäisistä, jotka lensivät avoimista ikkunoista sisään ja ulos, ja kuljettivat rakennustarvikkeita sängyn alle. Äiti kirkaisi ja kiirehti ulos huoneesta!

- Voi Hyvä Luoja, Mitä Me Nyt Teemme!, ehti äiti vain ajatella pikamatkalla alakertaan. (Ajatus oli ilman ääntäkin niin kuuluva että se pitää kirjoittaa tähän isoilla alkukirjaimilla ja huutomerkin kanssa!)

- Isä! Makuuhuoneen on vallannut miljoona pörriäistä!

- Mitä?, isä pinkaisi heti portaita ylös ja katseli ovelta avautuvaa näkymää.

Näky oli sama kuin minkä äitikin oli nähnyt. Yhdestä ikkunasta virtasi sisään katkeamaton vana pörriäisiä, jotka kantoivat rakennuslastejaan sisään, ja toisesta ikkunasta ulos virtasi samanlainen vana mutta hieman nopeammin koska pörriäisillä ei ollut enää kantamuksia. Ikkunoiden sivustoilla oli kukkaverhot. Toisen puolen verho liehui sisäänpäin suorana kuin suomenlippu kovassa tuulessa, ja toisen puolen verho teki samaa, mutta ulospäin. Niin paljon pörriäisiä oli lennossa, että ne tekivät tuulen!

Sängyn alta kuului pörriäisten rakennustyömaan meteli. Isä hiipi varovasti lähemmäksi sänkyä ja polvistui katsomaan mitä siellä oli tekeillä. Siellä oli jo puoliksi rakennettu pörriäispesä, joka ulottui sängynpohjasta melkein lattiaan saakka. Pörriäiset rakensivat linnansa aina niin, että se roikkui jostakin ja sisään pääsi vain pohjan kautta. Kummallista!

Isä huomasi, että pörriäiset olivat jo havainneet kutsumattoman ihmistunkeilijan uuden valtakuntansa rajojen sisäpuolella. Viisi paksua pörriäistä, jotka kuuluivat pörriäisten puolustuskaartiin, ojenteli pistopiikkejään, ja aivan yhtäkkiä ja yllättäen ne kaikki ampaisivat hyökkäyslentoon, suoraan kohti isää!

Isää vietiin ja lujaa! Hän kompuroi jaloilleen ja oli jo ovella valmiina paiskaamassa oven kiinni, kun kaartilaiset saavuttivat hänet. Kuin yhdessä tuumin ne syöksyivät kohti isän takamusta ja tökkäsivät häntä piikeillään.

Pörriäisten piikeissä ei ole myrkkyä, mutta kyllä piikitys silti taisi käydä vähän kipeää. Ainakin isä karjaisi suureen ääneen ja loikkasi ilmaan, ja sai kuin saikin oven suljettua itsensä ja pörriäisten väliin.

Oven takana kaartilaispörriäiset aloittivat voitontanssin! Viiden urhokkaan kaartilaisen tanssiin liittyi hetkessä koko paikalla ollut kuningatarkunta! Ilma oli sakeana pörriäisistä, jotka tanssivat kuviotanssia pitkälle iltaan saakka! Kuningatar asui vielä vanhassa linnassa, jossa kaikki mukavuudet olivat paikallaan, joten tänä iltana kukaan ei ollut pitämässä jöötä riehakkaalle pörriäisporukalle!

Isä kompuroi portaat alas miten parhaiten taisi.

- Ne pistivät minua! Ainakin sata pörriäistä kävi kimppuuni ja pisti minua!, valitti isä äidille.

- Voivoi, annapa kun minä katson. Jos piikit jäivät sinuun kiinni, ne pitää irrottaa ennen kuin iho tulehtuu.

Isä laski housunsa nilkkoihinsa ja äiti katsoi pistoksia. Piikkejä ei ollut, mutta viisi pientä punaista pistosta erottui selvästi. Ne olivat täsmällisesti puolikaaressa muodostaen aivan kuin hymyn. Äitiäkin oli vähän hymyilyttää, kun viiden pistoksen ja sadan pistoksen välillä on aika suuri ero, mutta mitään sanomatta hän puhdisti ne viisi pientä pistosta tulehdusten varalta.

Sen jälkeen äiti ja isä alkoivat pohtia, mitä tehdä. Äiti istui keittiön tuolilla ja joi mehua ja söi rinkeleitä, mutta isää ei istuskelu sinä iltana paljon innostanut.

Sen verran erikoinen tämä tapaus oli, että äiti unohti kokonaan päänsärkynsä koko viikonlopun ajaksi!