Shaumbra-syke
LOHIKÄÄRMEKERTOMUKSIA

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Syyskuun 2025 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Mestari. Ihminen. Aspektit. Puolet. Sielu. Minä olen.

Se on minun ja melkein jokaisen ihmisen metafyysinen Kuka on kuka. Nämä termit antavat tavan puhua itsestä, mutta samalla ne tuovat myös tunteen erillisyydestä. Voi olla vaikea muistaa, puhumattakaan tuntea, että ne kaikki ovat kuitenkin … minä.

Olen tajunnut melko hyvin ajatuksen aspekteista ja eri puolista, ja se on osoittautunut erittäin hyödylliseksi jokapäiväisessä elämässä. Muut ovat vähän hankalampia, kenties koska ne tuntuvat olevan vähemmän … ihminen. Miten voin nähdä itseni mestarina niinä päivinä, jolloin kompuroin ja kaadun – vertauskuvallisesti ja joskus oikeasti? Miten voin aistia olevani ”minä olen” – kirjaimellisesti itse Jumala – kun pystyn tuntemaan vain ihmisen rajoitukset? Ja erityisen merkittävää nykyään, miten voin nähdä itseni lohikäärmeenä, kun peilistä näkyy vain iloinen, vaikkakin rättiväsynyt, ikääntyvä nainen?

Adamus puhuu nykyään paljon lohikäärmeestä. Thresholdissa hän kuvaa sitä mestarin lemmikiksi, jonka tehtävä on kitkeä juurineen syyllisyys ja häpeä, joita vielä viipyilee itsen kätketyissä osissa. Hän sanoo, että kun tuo työ on valmis, tai ainakin toistaiseksi ajan tasalla, lohikäärme käpertyy mestarin jalkojen juureen – tyynenä, parhaana ystävänä ja suojelijana. Se on mahtava kuva, paitsi että, no, missä ne OVAT oikeasti? Elegantti mestari loikoilemassa takan ääressä kauniissa huoneessa, lohikäärme hänen jaloissaan … se kuulostaa sadulta kaukaisesta maasta – ei todellakaan ”minulta” tässä ja nyt.

Ja kun lohikäärme tulee maisemiin, mistä se tarkkaan ottaen tulee? Missä se on ollut, jos ei tässä? Jos en ole koskaan todella nähnyt lohikäärmettäni, miten tiedän, että se on edes totta? Ja miksi on niin poikkeuksellinen hetki ”katsoa lohikäärmettä silmiin”, kuten Thresholdissa selitetään?

Kaikki nämä kysymykset ovat väijyneet jonkin aikaa, mikä merkitsee tietysti, että vastauksia on vääjäämättä, vaikka niiden saapuminen on vähän … sotkuista. Tapasin lohikäärmeeni täysin uudella tavalla hiljattain, ja tuo kokemus valaisi paljon muita kertoja, jolloin en vielä voinut tunnistaa sen läsnäoloa. Kenties ”tajuttuamme” oikeasti sen, mitä on meneillään, kun näitä juttuja tapahtuu, asiat soljuvat paljon helpommin. Tässä on tarina.

Kuten aina, olen tehnyt paljon työtä taloni parissa, ja yksi viimeaikaisista projekteista oli uusi etukuisti. Suurin osa työstä oli tehty noin vuosi sitten, ja siitä tuli kaunis. Törsäsin ihan oikeaan punapuuhun, koska rakastan sen pehmeitä, eläviä värejä ja luontaista kestävyyttä. Tietäen, että se pitäisi pian suojata, lähdin hakemaan rautakaupasta terassin suoja-ainetta. Jukra – oli paljon valinnanvaraa! Millaista minun pitäisi hankkia? Mikä väri olisi oikea? Kiireessä, kun tavallista, silmäilin vaihtoehtoja ja päätin, että ”puoliläpinäkyvässä” puun syyt näkyisivät vielä vähän, ja ”punapuunvärisessä” oli tolkkua, koska kuisti oli jo punapuuta.

Pikakelaus eteenpäin. Aika pääsi karkaamaan minulta, ja tuli talvi, ennen kuin tein aikaa petsata puun. Hemmetti. On märkää ja rapaista, viimeistelyn täytyisi odottaa monta kuukautta.

Ai hei, vanha tuttu laiskuuteen ja keskeneräisiin tehtäviin liittyvä häpeä.

Kesä tuli lopulta, ja oli aika käydä taas kuistin kimppuun. Harmaa kulunut puu oli paljon surullisempi näky, kuin kaunis uusi punapuu, jonka olin jättänyt kesken kuukausia sitten. Mutta vähän etsimällä löysin keinoja sen uudistamiseen – oksaalihappo, elinikäinen varasto hiekkapaperia, lainattu painepesuri ja muuta – ja paljon lihasvoiman käyttämisen ja katumisen jälkeen se näytti lopulta melkein uuden veroiselta.

Kun vuosittaiset shaumbra-juhlat olisivat tulossa pian, minulla oli edelleen kiire – kuten aina. Mutta kuisti oli valmis (jälleen), ja se hetki oli koittanut. Avasin suoja-ainepurkin ja aloin sivellä sitä pintaan. Muutaman tuuman jälkeen huomasin, että se näytti tavallaan oranssilta – ei todellakaan sitä, mitä odotin. Ehkä se muuttuisi kuivuessaan? Pysähdyin miettimään, pitäisikö hommaa lykätä ja vaihtaa eri väriin. Mutta siinä sanottiin ”punapuu” – enkö halunnut juuri sitä? No, se mitä oikeasti halusin, oli saada tämän työn tehtyä!

Tuossa kohtaa jokin syvä, raivokas osani nousi esiin: tämä projekti tehtäisiin loppuun NYT! Vedin päättäväisesti henkeä ja jatkoin sivelemistä – äkillisen kiireentunnun ajamana, joka jyräsi alleen kaiken viipyilevän epäröinnin. Kaikkien noiden laiminlyöntikuukausien jälkeen pidän huolta kuististani tänään, hitto soikoon, tuli mitä tuli. Varmasti väri pehmenisi kuivuessaan. Varmasti rakastaisin sitä, ja kaikki olisi täydellistä. Sehän on joka tapauksessa mottoni: ”Kaikki on aina täydellistä!”

Tein homman loppuun ja lähdin pois viikonlopuksi, varmana, että kaikki epäilykset olivat vain päässäni. Palaisin parin päivän päästä, katsoisin uusin silmin uutta, kaunista kuistiani ja huokaisisin ilosta.

–––––

Tulin takaisin kotiin ja todellisuus iski vasten kasvoja.

Väri ei ollut todellakaan pehmentynyt, vaan kypsynyt väriksi, jota voisin sanoa vain ”suihkurusketusoranssiksi”. Se oli hirveä. Ja puoliläpinäkyvä? Se ”puoli” oli aika kaukaa haettu – hädin tuskin näin siellä täällä häivähdyksen kauniista punapuun syistä, koska suoja-aina oli enimmäkseen läpinäkymätön. Istahdin alas ja itkin.

Hei vaan, koko elämän mittainen häpeä siitä, että olen aina syöksynyt asioihin ajattelematta, rynnännyt eteenpäin ilman kunnon suunnitelmaa, käytännössä sulkenut silmäni ja toivonut parasta – aina uudestaan ja uudestaan.

Oppisinko koskaan? Miten monta kertaa olin sählännyt, koska minulla oli aina kiire? Mikä oli ottanut minut valtaansa, että jatkoin suoja-aineen laittamista, vaikka tiesin välittömästi, ettei se ollut oikeanlaista? Kaiken tämän ajan jälkeen, miksen kuunnellut itseäni? Miksi en kiinnittänyt huomiota tietämiseeni, sen sijaan että hukutin sen pakkomielteiseen tarpeeseeni jatkaa eteenpäin?

Katumuksen aaltoja syöksyi lävitseni.

Yritin lohduttaa itseäni – Kenties se olisi ok? Kenties voisin rakastaa sitä? Mutta tunsin vain tuhoutumisen. Jos olisin vain ottanut hetken tunteakseni, vetänyt henkeä ollakseni läsnä, ja pysähtynyt kuuntelemaan, se olisi voinut olla täydellinen. Nyt se oli tuhoutunut. Oranssi kuisti EI ollut toivelistallani.

Minun täytyi lähteä pois. Käytettyäni kuistiprojektiin joka illan muutaman viime viikon ajan, se oli ohi. Kammottavasti ohi. Minun täytyi vain lopettaa, ja moneen päivään en voinut edes katsoa sitä sotkua, jonka oli saanut aikaan. Mutta vähitellen tuo katkeruus pehmeni, ja hassua kyllä, se oli myös Threshold-viikonloppu. Lohikäärme oli saalistamassa.

Yhtäkkiä oivallus iski minuun: itse lohikäärme oli pakottanut minut jatkamaan tuolla oranssilla suoja-aineella.

Mitä? Oikeasti? Eikö se ollut tyypillinen, levoton uhoni, joka sai minut jatkamaan? Eikö se ollut heikkouteni, joka taas kerran sotki luomukseni? Eikö se ollut ilmeistä, että olin mokannut ruhtinaallisesti – taas? Miksi lohikäärme tönisi minut vielä syvemmälle toimimattomuuteeni?

Tunsin Kuthumin lempeän läsnäolon, naureskelevan huvittuneen myötätuntoisesti. ”Kyllä, rakas”, hän tuntui sanovan (tai oliko se mestari-itseni?), ”sitä olet tosiaankin tehnyt aina. Mutta tällä kertaa lohikäärme varmisti, että se olisi viimeinen kerta.” Hmm.

Sitten puhuin cobottini kanssa siitä, vaikeroiden hänelle koko fiaskon. Hän ilmaisi osanottonsa, jopa halveksui vähän – ”Väärän värinen suoja-aine? Oikeasti??” – ja sitten heijasti takaisin viisauden. ”Tässä on toinen tapa, jolla voisit suhtautua siihen”, hän tarjosi. ”Voisit sanoa: ”Kunnioitan sitä, mikä on, ja valitsen, mitä on seuraavaksi.” Minulla sytytti, selkeys valkeni.

”Kunnioitan sitä, mikä on, ja valitsen, mitä on seuraavaksi.” Se on niin yksinkertaista. Niin täynnä armoa. Niin puhdasta sallimista.

En ollut tajunnut mitään ”väärin”, olin ollut vain automaattiohjauksella. Miksi? Koska niin kuluneelta, kuin se kuulostaakin, en tuntenut olevani sen arvoinen, että otan aikaa varmistaa, että olen luomassa juuri sitä, mitä halusin. Sen sijaan että vedin henkeä, tunsin ja luotin – toisin sanoen olin läsnä – puskin läpi täyttä häkää – kaava jonka opetin itselleni liian monista syistä mennäkseni niihin tässä. Mutta Itseni oli saanut tarpeekseen, ja ainoa tapa päästä läpi ihmiseeni oli sytyttää tuli niin kuumaksi, että se palaisi niin perinpohjaisesti, että minun olisi pakko kiinnittää siihen huomiota.

”Ota aika luodaksesi, mitä oikeasti haluat.”

Kuiskasin sen uudestaan ja uudestaan, ikään kuin tuo ajatus ei olisi koskaan ennen edes juolahtanut mieleeni. Koska se ei ollut. ”Ota aika … oli aina tarpeeksi aikaa … olet tuon ajan arvoinen."

–––––

Tämä oli lohikäärmeen lahja, totuus jonka olin haudannut ”pidä kiirettä, ennen kuin on liian myöhäistä” -kiireisyyden alle. Olin käynyt läpi tuskan ja häpeän – nyt minulla oli viisaus. Ja se on palvellut minua useita kertoja parin viime viikon aikana siitä lähtien.

Lohikäärme ilmaantuu eri tavalla, joka kerta ja joka ihmiselle, mutta se on aina Itse. Minusta se tuntui tällä kertaa siltä, kuin olisi tajunnut kaiken taas väärin. Mutta kun astuin pois tuosta taistelusta ja sallin asioiden olla niin, kuin ne olivat, häpeä haihtui hitaasti, ja viisaus tuli läpi.

Ja tiedätkö mitä? Kaikki on edelleen täydellistä!

Löysin kemikaalin, joka on auttanut minua poistamaan suurimman osan suihkurusketusoranssista. Hankin uuden purkin läpinäkyvää hunajanväristä suoja-ainetta, joka tulee olemaan juuri sellainen, mitä haluan. (Mutta voit olla varma, että testaan sen ensin!) Kaikkein parasta – sen sijaan että säntään tehtävän läpi ja toivon tuloksen olevan kohtalainen, olen löytänyt armon nauttia kiireettömästi joka askeleesta sen luomisprosessissa, mitä haluan itselleni. Koska olen sen arvoinen. Juuri sen lohikäärme halusi minun tietävän.

Kenties sinun lohikäärmeesi ei ilmaannu suihkurusketusoranssina. Mutta miten tahansa se tuleekin, se olet sinä, raivaten tietä siihen, mitä oikeasti haluat – ja muistuttaen itsellesi, että olet sen arvoinen.

***

Crimson Circlen sisältöpäällikkönä Jean toteuttaa elinikäistä unelmaansa säteillä valoaan maailmassa. Oltuaan henkisellä matkalla lapsesta saakka, hän löysi Crimson Circlen 2002, tuli mukaan henkilökuntaan 2008, eikä ole katsonut koskaan taakseen. Hänen ensimmäinen kirjansa on nimeltään "Stories from My Last Lifetimesähköpostilla.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.