KAIKEN HÄN TIETÄÄ, MITÄÄN EI YMMÄRRÄ, OSA 2

Kirjoittanut Sue Davis (dreamsofnewearth.com)
29.9.2015
Suomennettu Luxoniassa

Seuraavan kerran kun Marion ja Claire tapasivat, Marion ei tuhlannut aikaa puhuakseen suunsa puhtaaksi Conradista.

"Olen pahoillani Claire, mutta katsotaanpa tosiasiat: miehesi on salaseuran sätkynukke. Sanot, että hän on hyvä mies, mutta kuinka hän voi olla? Hän on tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen kenelle hän työskentelee ja mitä he todella tekevät. Hän on mukana siinä. Hänen täytyy olla!"

"En usko, että se välttämättä pitää paikkaansa Marion," sanoi Claire. "Ei kaikille kerrota kaikkia tosiasioita, tiedät kyllä. Salaseura pitää ihmisiä, jotka työskentelevät heille lokeroissa niin, että he tietävät vain siitä osasta mitä itse tekevät, eivätkä tiedä kuinka se sopii kaiken muun kanssa."

"Joillain aloilla tuo voi olla totta. Mutta ei juridiikassa. Lakimiehen täytyy tutkia tosiasiat. Hänen on pakko tietää."

"Mutta lakimiehen täytyy myös olla lojaali asiakkailleen", Claire huomautti, vaihtaen taktiikkaa. "Sillä tavalla järjestelmä toimii. Hänen täytyy olla täysin heidän puolellaan. Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa."

Claire alkoi hermostua, mutta Marion tuskin huomasi. Hän oli liian keskittynyt saamaan näkemyksensä perille.

"Olen pahoillani, Claire, mutta et voi päästää häntä koukusta noin. Kyllä lakimiehillä on mahdollisuus valita yhtiöt, joille he työskentelevät ja yhtiöillä on mahdollisuus valita asiakkaat, jotka he hyväksyvät. Eikä lakimiesten kuulu esittää todisteita, jotka he tietävät valheeksi. Niinkuin esimerkiksi väittää, että Roundup on täysin turvallista. Mutta eihän hän tietenkään sanoisi mitään sellaista. Ei antaakseen perätöntä lausumaa. Hän sanoisi, että todistusaineisto ei ole ratkaisevaa ja hänellä olisi kesy asiantuntija jaarittelemassa loputtomiin siitä, kuinka ei-ratkaisevaa se olisi."

"Mutta katsoo sitä miten tahansa, se on silti valhetta. Ja asian ydin on, että hän tietää sen. Älä nyt, Claire, hän voi olla hölmö, mutta ei idiootti. Hän tietää säännöt. En voisi todistaa sitä oikeudessa, mutta tiedän, että se on totta ja niin tiedät sinäkin."

"Mikä tarkoittaa, että kaikki hänen tulonsa, vaurautensa, tämä talo, vaatteesi, nämä keksit - kaikki! - palkkiota avustamisesta ihmiskunnan rikollisessa sortamisessa ja planeetan pilaamisessa. Sieltä se tulee, Claire. Hänen käsissään on verta. Ja sitä on roiskunut sinunkin päällesi. Olen pahoillani Claire, mutta se on totta!

"Mitä tarkoitat? Miten sitä on minun päälleni roiskunut? Mitä minä muka olen tehnyt?"

"Claire, sinä istut täällä isossa talossasi, prameassa keittiössä ja hoidetussa puutarhassa, silkkimekossa ja kasmirvillatakissasi ja sanot, "Ei se koske minua!" Mutta olet siinä kaikessa edunsaaja! Sen takia voit nousta ylös myöhään ja lorvailla meditoiden ja lähetellen parannusta maahan ja leikkien kristalliesi kanssa. Se kaikki on maksettu verirahalla!"

***

Seuraavana iltana Conrad sanoi Clairelle, "Kultaseni, haluaisin kutsua yhden kolleegan päivälliselle tällä viikolla, sopiiko se?"

"Hänetkö vain?"

"Ei, kutsutaan muitakin. Ehkä Jeff ja Shirley. Ja Ian ja Gwen. Mutta ei ehkä Marionia tällä kertaa. Anteeksi kulta, mutta tiedäthän millainen hän on. En halua, että hän yrittää käännyttää kolleegaani."

"Tai ehkä nolostuttaa sinua?" sanoi Claire.

"Juuri niin", hän vastasi. Joko hän ei huomannut piikkiä tai päätti olla välittämättä siitä. "Vain tämän kerran, okei?"

***

Kävi ilmi, että kolleega - Oliver Wood - oli nuori ja komea, hänellä oli kiiltävä musta tukka ja kallis puku. Claire inhosi häntä välittömästi. Hänestä huokui epärehellisyyttä, hänen hymynsä vaivoin peitti ivallisen virnistyksen.

Marionin hyökkäys soi vielä Clairen korvissa. Se oli tönäissyt hänet tasapainosta ja koska hän ei ollut tasapainossa, hän ei ollut meditoinut, ja koska hän ei ollut meditoinut, hänen tasapainonsa ei vieläkään ollut kohdallaan. Ja hän oli kiukkuinen, mutta ei osannut sanoa oliko hän eniten kiukkuinen Marionille, Conradille vai itselleen. Hän oli vain vihainen kaikelle, eikä halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa. Mikä oli epätavallinen mielentila Clairelle, eikä mitenkään paras mahdollinen päivälliskutsujen emännälle.

Minkä vuoksi, juustotarjottimen ääressä, ehkä hieman liikaa viiniä nauttineena, hän puhui vieraalleen seuraavasti:

"Minkä alan lakimies olette, herra Wood?"

"Oliver", olkaa hyvä. Olen sopimuslakimies, rouva West."

"Claire", olkaa hyvä. Ja ketä ovat asiakkaanne, herra Wood? Tunnemmeko ketään heistä?"

"Nyt olette hieman tuhma, rouva West, vai kuinka? En mitenkään voi paljastaa ketä asiakkainani on, kuten varmaan hyvin olette perillä. Asiakasluottamus, tiedättehän."

"Aivanko todella, herra Wood? Conrad ei ole niin salamyhkäinen omista asiakkaistaan. Joka tapauksessa lehdistä voi lukea kuka edustaa ketä, joten en ymmärrä miksi se olisi niin suuri salaisuus."

"Mielenkiintoista," sanoi Oliver, virnistäen itselleen.

Claire vilkaisi Conradia ja näki hänen mulkaisevan takaisin. Hän siis ei halua, että laitan hänet samaan joukkoon ilkeän kolleegansa kanssa. Sori vaan. Salaseuran sätkynukke.

"Entä kuinka te vietätte päivänne, rouva West?"

"No, herra Wood, jos kuvittelisitte jonkun jäävän eläkkeelle kolmekymppisenä eikä kuusikymppisenä, olen suunnilleen sellainen. Teen jotakuinkin mitä haluan, plus vähän kevyttä kodinhoitoa ja muita aviollisia velvollisuuksia."

Hän vilkaisi taas Conradia. Hän tuijotti takaisin intensiivisesti ja huolestuneen näköisenä. Mikä ei ollut yllättävää, sillä hän ei käyttäytynyt lainkaan kuten normaalisti. Sori vaan, hän ajatteli. Salaseuran sätkynukke.

"Ja saanko kysyä mitä sitten haluatte, rouva West? Tehdä aikanne kuluksi, tarkoitan. Jos se ei ole sopimaton kysymys."

Se oli sopimaton kysymys, mutta hän ei ollut vähääkään anteeksipyytävä.

"Noo, tiedättehän," hän sanoi kevyesti, "Puutarhanhoitoa, maalausta, steppausta, kalliokiipeilyä, intialaista matematiikkaa ja käärmeenlumoamista. Sellaisia asioita."

"Aivanko totta. Mahtavaa."

"Kyllä, niin minustakin, joten .. mitä te teette herra Wood? Silloin kun ette neuvottele luottamuksellisesti asiakkaittenne kanssa? Mitä te teette vapaa-aikananne?"

"Vapaa-aikana, rouva West? En tunne käsitettä. Joidenkinhan meistä pitää tehdä työtä - pitää maailman pyörät pyörimässä."

"Mitähän pyöriä ne olisivat, herra Wood? Maailmankaupan pyöriä vai niitä, jotka jauhavat köyhien kasvoja? Ai niin, voi minua, nehän ovat sama asia, vai kuinka? Mutta varmasti pidätte ne kuitenkin hyvin öljyttyinä."

"Claire kulta," keskeytti Conrad, "luulen että nyt tarvitaan lisää kahvia. Voisitko ystävällisesti...?"

***

Seuraavana aamuna puhelin soi liian aikaisin, herättäen Clairen ja hänen kipeän päänsä.

"Hei Claire, Marion tässä."

"Ai, hei."

"Voi Claire, olen pahoillani viimeisestä. Menin liian pitkälle. Se oli tarpeetonta. Innostuin liikaa ja olen pahoillani."

"Ai .. okei, selvä on Marion."

"Oletko kunnossa? Kuulostat kamalalta."

"Minusta tuntuu kamalalta. Join liikaa eilen illalla ja olin epäkohtelias Conradin työtoverille. Hän oli inhottava, mutta ei minun siltikään olisi pitänyt tehdä niin."

"No kuinka epäkohtelias olit?"

"Erittäin, erittäin epäkohtelias. Conrad ei puhunut minulle jälkeenpäin."

"Kaikki siis ei ole huonosti."

"Tuo ei ole hauskaa. Häpeän itseäni."

"Kerro lisää."

"Conrad on tänään myöhään töissä, voisit vaikka tulla aikaiselle iltapalalle. Seitsemältä, niin kerron kaiken."

Mutta loppujen lopuksi Marion joutui odottamaan monta kuukautta ennenkuin hän kuuli kaiken.

***

Viisitoista vaille seitsemän Claire teki salaattia keittiössä, kun Conrad tuli etuovesta. Claire pysähtyi yllättyneenä, odottaen tervehdystä, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan Conrad lukitsi etuoven ja ryntäsi yläkertaan, ja tuli takaisin kaksi minuuttia myöhemmin matkalaukun ja asiakirjasalkun kanssa, jotka hän pudotti keittiön lattialle Clairen jalkoihin, kun hän seisoi siinä suu auki, salaattiottimet käsissään. Conrad käänsi levyn ja uunin pois päältä, harppoi sitten alakerran huoneet läpi sammuttaen valoja.

Lopulta hän palasi keittiöön Clairen käsilaukun kanssa ja pudotti sen laukkujen viereen, otti salaatinottimet hänen käsistään ja laittoi ne kulhoon, otti sitten häntä olkapäistä ja katsoi hänen silmiinsä.

"En ole tullut hulluksi, kultaseni. Meidän täytyy lähteä, nyt heti. Takakautta. Olen pakannut muutamia tavaroita; meillä ei ole aikaa pakata mitään muuta. Olemme suuressa vaarassa. Olen pahoillani kultaseni, mutta sinun täytyy luottaa minuun nyt. Luotatko?"

Claire katsoi häntä silmiin. Niiden ilme oli erilainen kuin yleensä. Kirkas. Voimakas. Kiireinen.

Mutta kaiken muun harkinnan yli meni sisäinen ääni joka oli kova - kovempi kuin koskaan. "Mene hänen mukaansa Claire! Mene nyt!"

Joten hän meni.

***

Marion pysäköi soralle ja nousi autosta, vain huomatakseen talon olevan pimeänä. Hän soitti kuitenkin ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Talon takana oli valoa, joten hän lähti tutkimaan ja ehti juuri näkemään lentävän lautasen nousevan ilmaan, ennenkuin se viuhahti pois suunnattomalla nopeudella.

Tuijotettuaan taivaalle parisen minuuttia, Marion totesi, ettei siitä ollut hyötyä, taivaalle hän voisi tuijottaa kotonakin. Joten järkytyksestä täristen hän palasi autolle ja ajoi pois.

Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä pian sen jälkeen kolme mustaa autoa pysähtyi jarrut kirskuen soralle, niistä purkautui joukko rotevia miehiä, jotka ryhtyivät hajottamaan etuovea ja tutkimaan talon sisustaa tarpeettoman tuhoavalla tavalla.