POPPAMIES
 
Kirjoittanut Suzanne Lie (www.multidimensions.com)
29.4.2015
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
 
Tarina kirjastani "Todellisuuden uudelleenrakentaminen".
 
Kommunikoituaan rakkaan venuslaisen luontonsa kanssa, Shature oli valmis tarkastelemaan seuraavaa elämää. Kun hän astui kupolihuoneeseen, hän käveli suoraan tuoliaan kohti, mutta hänen oppaansa pysäytti hänet.
 
"Sinun ei tarvitse mennä enää kupoliin. Salli sen sijaan oman tietoisuutesi projisoida hologrammi. Muista, rakas, ettet ole rajoittunut siihen osaasi, joka seisoo edessäni. Sulje silmäsi ja salli kuvan kuudennen ulottuvuuden Arcturuksesta käynnistää muistikuva kokonaisuudestasi ja yhteys siihen."
 
Shature sulki silmänsä ja muisti Lameriuksen, kokonaisen itsensä. Yhdistyneinä androgyyneinä olentoina he olivat kulkeneet Arcturuksen pyörteen läpi. Shature muisti heidän kuudennen ulottuvuuden tähtikehonsa keveyden ja tunsi pyörteen sydämessään. Parvi oli heidän ympärillään ja ehdoton rakkaus täytti hänen tietoisuutensa. Hän kuuli sitten kauniin äänen, mihin liittyi niin voimakas valoräjähdys, että se tunkeutui hänen suljettujen silmiensä läpi.
 
Hän avasi silmänsä ja näki edessään Amerikan alkuperäiskansan poppamiehen. Tämä seisoi tyynesti koko puhtaassa ja kuninkaallisessa komeudessaan. Hän oli upea. Hänellä oli yllään kaunis seremonia-asu, mikä oli tehty puhvelinnahasta, ja valtava karhunhammaskaulakoru. Hänen hiuksensa olivat pitkillä leteillä ja hänen kasvoihinsa oli maalattu kolme punaista raitaa kumpaankin poskeen ja otsaan kuva, mikä näytti auringolta. Toisessa kädessään hänellä oli helistin ja toisessa piippu.
 
"Olen How-ta-shai. Palasin seitsemännen ulottuvuuden ylisieluun fyysisen kokemukseni lopussa. Vastauksena kutsuusi olen liittynyt seuraasi tämän luomasi hologrammin kautta."
 
"Miten tiesit minun kutsuvan?" Shature kummeksui.
 
"Ainoani, aivan kuten sinä tarkkailet omia värähtelyjäsi alemmassa tiheydessä, me ylisielussa tarkkailemme sinua."
 
"Niin tietysti", Shature alkoi ymmärtää. "Aivan kuten nykyinen elämäni ylittää kolmannen ulottuvuuden itseni käsityksen, ylisieluni elämä on ollut oman käsitykseni ulkopuolella. Ennen kuin aloitat tarinasi, voisitko kertoa minulle lisää ylisielusta?"
 
"Tietenkin. Sulje silmäsi taas ja kuuntele sanojani sydämelläsi. Aivan kuten olet säteillyt valoa itsesi osiin, tunne se valo, mikä säteilee sinuun. Ylisielu on kuin järvi, joka on korkeimman vuodehuipun kainalossa. Tämä järvi on täynnä puhdasta vettä suoraan taivaasta. Monia jokia virtaa tästä järvestä kaikkiin suuntiin ja nämä vuodostaan muodostavat muita järviä kauemmas vuorelle.
 
"Näistä järvistä virtaa toisia sivujokia, joilla on myös järvet, jne. jne., kunnes elämänvedet ovat saavuttaneet suurten merien hiekat. Kun nämä vedet kohtaavat Äiti Meren, ne koskettavat niitä olentoja, jotka uivat elämänvesissä, ja kutsuvat näitä astumaan taas syntymänsä virtoihin ja uimaan vähitellen ylöspäin, kunnes ne ovat viimein kotona, turvallisesti Lähteensä alkuperäisessä puhtaassa järvessä."
 
Shature kuuli kellojen helinää ja toinen valovälähdys sai hänet avaamaan silmänsä ja kääntämään päätään. Se oli Rahotep tai paremminkin hologrammi hänestä.
 
"Minäkin värähtelen ylisielussa. Olen palannut auttamaan sinua ymmärtämään sen, mitä How-ta-shaila on sanottavana."
 
Hän käveli poppamiehen seuraan. Shature näki edessään projektion kokonaisolemuksensa kahdesta voimakkaasta korkeammasta värähtelystä. Hän katseli ympärilleen löytääkseen oppaansa ja havaitsi tämän taas menneen.
 
"Pärjäät hyvin, lapseni", hän kuuli sisältään. "Etsi nyt opastusta sisältäsi. Muista, että olemme yhdessä ykseydessä. Jos koskaan haluat minut, sinun täytyy vain kutsua minua ja minä vastaan."
 
Shature tunsi melkein surua hänen menetyksestään, mutta hän ei pystynyt ylläpitämään tuon tunteen värähtelyä laajentuneessa itsessään. Itse asiassa hän ei ollut enää vain Shature. Hän oli taas Lamerius, koska huoneen korkea värähtelytaso kutsui välittömästi Lamiren.
 
"Lamire, olet taas kanssani", hän hymyili.
 
"Olen aina kanssasi".
 
Rahotep ja How-ta-shai hymyilivät ja sanoivat: "Olemme kaikki heijastuksia samasta ylisielusta ja olemme kokonainen ykseydessä. Osamme jonka nimi on Shature, sallii tietoisuutensa laajentua käsittämään useamman todellisuuden. Olet herättämässä moniulotteisen tietoisuutesi."
 
Shature alkoi tuntea ylpeyttä ja huomasi taas, ettei hän voinut resonoida tuohonkaan tunteeseen. Hän oivalsi, että hänellä oli muisto ylpeydestä, aivan kuten hänellä oli muisto Shaturena olemisesta. Hän ymmärsi, mitä Rahotep ja poppamies olivat sanoneet. Hän piti nyt tietoisuudessaan kaikkia todellisuuksia, joita hän oli tarkastellut.
 
Hän oli Atlantiksella, Keijumaassa, Englannissa juuri Atlantiksen romahtamisen jälkeen, 1200-luvun Italiassa, 1900-luvun Puolassa ja 1800-luvun Englannissa, USA:ssa ja Muinais-Egyptissä. Jatkuvasti läsnä olevassa nyt-hetkessä hän syleili kaikkea, minkä hän oli elänyt uudelleen. Hän tunsi muotonsa laajentuvan, kunnes hän oli lopulta muodoton. Hän oli valotäplä äärettömässä, säteilevässä meressä.
 
Hitaasti hän alkoi rajata itseään ja hänen säteilynsä vetäytyi itseensä. Hän sykki sen taas ulos ja siitä tuli voimakkaampi ja kirkkaampi. Hän kokeili säteilynsä sisään- ja ulosvirtausta, kunnes hän palasi vähitellen Shature-hologrammiin. Kyllä, hänkin oli hologrammi. Hän oli muotoprojektio Lähteestä ja riippumatta siitä, miten monta projektioita oli, ne olivat kaikki samasta Lähteestä.
 
Vähitellen hänen huomionsa palasi kupolihuoneeseen ja How-ta-shai seisoi hänen edessään. Rahotep oli jättänyt muotohologramminsa ja palannut ylisieluun, mutta hän tunsi tämän läsnäolon rinnallaan muiden kanssa. Hän hymyili ja How-ta-shai hymyili takaisin. Välke hänen silmässään näytti koko luomakunnan säteilyn.
 
How-ta-shai istuutui ja risti jalkansa ja elehti Shaturea tekemään saman. Heti kun hän istui, pieni tuli ilmentyi heidän väliinsä ja tiipii ympärille. Shature tuijotti tuleen ja odotti How-ta-shain aloittavan tarinansa.
 
"Puhun sinulle ensin sen osan kuolemasta, joka tunnettiin kerran How-tai-shaina", poppamies sanoi. "Kun puhun sinulle, sulje silmäsi ja näe tarina niin, kuin kerron sen. Kuuntele minua sydämelläsi ja kuule totuuteni. Kansamme perinne on opettaa kertomalla tarinoita ja haluan jakaa tuon perinteen kanssasi nyt."
 
How-ta-shai alkoi ravistaa helistintään ja "joikasi" pehmeästi, kun tiipii täyttyi muistoista. Hän osoitti oikealle puolelleen ja siellä, karkealla matolla, oli kuihtunut vanha mies nälkäkuoleman partaalla.
 
"Tältä näytin kuollessani. Kansani oli kukistettu ja meidät oli vangittu valkoisen miehen linnoitukseen. Emme voineet nähdä rakkaita tasankojamme, metsästää puhveleita tai tehdä hiki- ja pyhiä perinteitämme. Olimme kukistettu kansa."
 
How-ta-shai käänsi fokuksensa tuijottamastaan tulesta ja katsoi Shaturea suoraan silmiin.
 
"Näetkö niiden todellisuuksien teeman, mitkä ylisielu on valinnut nähtäväksesi?"
 
"Kyllä", Shature vastasi. "Ne ovat yhteiskuntia tai minä tekemässä siirtymää ja sitä pelkoa, mikä tulee muutoksen myötä."
 
"Kyllä, me ykseydessä olemme keskittäneet kollektiivitietoisuutemme sinuun, jotta voit olla edustajamme kolmannessa ulottuvuudessa. Maapallo jolle taas menet, on suuren siirtymän partaalla, mikä vaikuttaa koko moniulotteiseen universumiin. Me – ne monet elämät jotka olet nähnyt – olimme yhdessä kohtaa hahmottaneet itsemme epäonnistujaksi.
 
"Tuo muisto värähtelee kollektiivitietoisuudessamme. Autoit ja paransit ne todellisuudet, jotka eivät olleet saavuttaneet henkistä heräämistä. Me jotka olimme oppineet yhdistymään korkeampaan itseemme inkarnoituneena, pystyimme parantamaan itsemme ja palaamaan korkeampaan värähtelyymme. Kerron sinulle nyt omasta turhautumisestani ollessani inkarnoituneena, jotta voit nähdä, että myös epäonnistuminen on onnistuminen, jos voimme integroitua Hengen kanssa."
 
"Mutta miksi minut on valittu edustajaksi?" Shature kysyi.
 
"Shature-todellisuutesi Atlantiksella edusti ylisielumme vihkimistä kolmannen ulottuvuuden rajoituksiin ja erillisyyteen. Se on myös elämä, missä yhdistyit maaplaneettaa ympäröivään valoverkkoon. Sinua kutsutaan taas tietoisesti yhdistymään tähän energiaverkkoon, kun menet taas kolmanteen ulottuvuuteen. Mutta salli minun nyt palata tarinaani. Me jotka olemme kyenneet nousemaan fyysisen maailman rajojen yläpuolelle, haluamme opettaa sinua jakamalla kokemuksemme.
 
"Kuten sanoin, olimme kukistettu kansa eikä koko henkinen vahvuuteni ja näkemykseni voinut mitenkään pysäyttää kohtaloamme. Oli yksi pieni voitto, minkä yritin saavuttaa. Halusin saada Sinitakit antamaan meidän laittaa tiipiimme linnoituksen ulkopuolelle, missä voisimme ainakin nähdä tasangot ja auringon nousun ja laskun.
 
"Oli jäljellä vain kaltaisiani vanhoja miehiä, naisia ja lapsia. Ne harvat soturit joita oli jäljellä, olivat haavoittuneet tai vangittu Sinitakkien rautataloon. Jos voisimme saavuttaa edes yhden pienen voiton, kenties pystyisimme pitämään Henkemme elossa parempaan päivään.
 
"Mutta minäpä aloitan tarinani onnellisemmasta ajasta."
 
How-ta-shai osoitti nyt vasemmalle puolelleen ja siellä pieni poika hieroi unta silmistä noustessaan vuodaltaan.
 
1800-luvun USA
 
Tämä pieni poika syntyi soturiksi. Hän muisti halunneensa ratsastaa hevosella siitä lähtien, kun osasi kävellä. Jos hänen äitinsä ei katsonut perään, hän juoksi sinne, missä hevoset olivat aitauksessa, ja yritti kävellä niiden joukossa. Erikoista kyllä, hän ei koskaan loukkaantunut. Monta kertaa hän karkasi aikuisten silmistä, jotka vahtivat häntä, ja juoksi hevosten luo. Sitten kun he käsittivät, ettei poika loukkaantuisi, he antoivat hänen tehdä niin. Kenties hän luuli olevansa hevonen eikä kaksijalkainen. Tai kenties hän vain piti arvossa hevosten voimaa.
 
Kuten kaikki olettivat, hänestä tuli erinomainen hevosmies ja kaikki tiesivät, että hän olisi urhea soturi, kunnes hyvin odottamaton asia tapahtui. Hän putosi hevosen selästä. Itse asiassa hän oli varma, että jokin näkymätön voima työnsi hänet. Hän oli 13 ja ensimmäisellä puhvelinmetsästyksellään. Hän tunsi itsensä mieheksi, muttei käyttäytynyt kuin mies, koska hän piti itseään parempana kuin hevonen – hän oli metsästäjä.
 
Tämä ylpeys sai hänet vaikeuksiin. Hän ei kunnioittanut hevosta tai puhvelia ja kun hevonen liikahti nopeasti vasemmalle, hän siirtyi oikealle. Hän oli niin kiinni miehenä käyttäytymisessä, että hän toimi kuin pieni poika ja unohti ensimmäisen oppituntinsa – hän ja hevonen olivat yhtä. Ja niin hän putosi ylimielisyydessään suoraan riehuvan puhvelin eteen.
 
Vielä pahempaa, hän putosi olkapäälleen ja oikea käsivarsi lepäsi velttona kyljellä. Hän tarttui keihääseensä vasemmalla kädellä ja aivan kuten Henki oli työntänyt hänet hevosen selästä, se johti hänen kättään tarkasti ja iski puhvelia keihäällä. Jättimäinen eläin ei kuollut yhteen iskuun, mutta se kompastui. Tämä antoi pojalle aikaa hypätä ylös ja juosta hevosensa luo, mikä odotti häntä suuresta vaarasta huolimatta.
 
Terveellä kädellään poika veti itsensä hevosen selkään ja ratsasti turvaan. Muut metsästäjät olivat todistaneet tätä kohtausta ja ottaneet puhvelin hengiltä. Nuori metsästäjä oli iskenyt ensimmäisen iskun mahtavaan puhveliin ja hän oli sankari. Hän oivalsi kuitenkin keihäskäden levätessä velttona kyljellä, ettei hänestä tulisi koskaan soturia.
 
Hänen olkapäänsä parani paljon nopeammin kuin sydän. Hän palautti enimmäkseen käsivartensa liikkeen, mutta hän ei voinut heittää keihästä tai käyttää jousipyssyä. Lopulta hän oppi käyttämään käsivarttaan riittävän hyvin metsästääkseen, mutta hänellä ei ollut voimaa mennä taisteluun. Ja niin hän murehti. Hänen elämänsä oli ohi. Hän ei ollut soturi. Hän oli hädin tuskin mies! Miten hän voisi elää raajarikkona?
 
Hän oli hyödytön. Hänen elämänsä oli ohi, ennen kuin sillä oli tilaisuus alkaa. Hän vaelteli oletetuilla metsästysretkillä, muttei hänellä ollut sydäntä metsästää. Hän ei nauttinut edes hevosellaan ratsastamisesta. Hänen täytyisi jättää heimo. Hänellä ei ollut mitään annettavaa ja hänen oli itsekästä jäädä. Hän ei tiennyt, minne mennä. Hän tiesi vain, että hänen täytyi lähteä.
 
Yhtenä aamuna ennen päivänkoittoa hän keräsi muutamia tavaroita ja livahti ulos tiipiistä, ennen kuin kukaan muu heräsi. Hän lähti kohti länttä, poispäin nousevasta auringosta ja unelmistaan. Hän ei tiennyt, minne hän oli menossa ja miksi. Hän ei välittänyt. Hän käveli päivätolkulla. Hän ei ollut ottanut hevostaan, koska joku soturi tarvitsi sitä eikä hänellä ollut mitään oikeutta ottaa sitä mukaansa.
 
Monien auringonnousujen ja -laskujen jälkeen hän tuli alueelle, mikä oli uusi hänelle. Toisen kuunkierron loppuun mennessä hän oli eksynyt. Ei hän tietenkään ollut eksynyt niin, ettei hän osannut mennä kotiin, mutta hän oli eksynyt siinä mielessä, ettei hänellä ollut aavistustakaan, missä hän oli tai mitä hän kokisi seuraavaksi. Hän ei pelännyt. Mitään pahempaa ei voisi tapahtua hänelle. Jos hän pystyisi kadottamaan menneisyytensä, kenties hän voisi löytää tulevaisuuden.
 
Etäällä hän näki korkean kallion ja päätti kiivetä sen huipulle etsimään visiotaan. Hän hautasi muonansa kallion juurelle, koska hän ei tarvitsisi ruokaa tai lohtua, ja alkoi kiivetä. Reitti huipulle oli hyvin jyrkkä ja siinä oli irtosoraa ja vähän, mistä pitää kiinni.
 
Melkein pudottuaan useita kertoja ja toivottuaan, että hänellä olisi miehen voima kummassakin kädessään, hän saavutti lopultakin kallion laen, kun auringon viime säteet laskivat horisontin taa. Hän löysin pienen syvennyksen, missä istua, ja käpertyi odottamaan. Yö kylmeni ja kylmeni, hän kuitenkaan tuskin huomasi sitä. Hän vannoi, ettei liikkuisi, ennen kuin saisi visionsa. Jokaisen tunnin myötä hän vetäytyi syvemmälle ja syvemmälle itseensä. Aamunkoittoon mennessä hän oli syvässä transsissa.
 
Vähitellen myrsky alkoi kehittyä hänen ympärillään. Se näytti olevan kaiku siitä myrskystä, mikä raivosi hänen sisällään. Säätila kylmeni ja kylmeni ja tuuli oli jäätävä. Hän tiesi, että pian tulisi ensilumi. Hänen loukkaantumisestaan oli monta kuuta. Tasangot ja tuska hukatusta elämästä näyttivät nyt kaukaisilta. Tähystyspaikaltaan kalliolla hän tunsi olevansa osa kasvavaa luonnonvoimaa ja vähemmän osa fyysistä kehoaan.
 
Kun tuuli vihmoi häntä, hän tunsi sen kiskovan hänen Henkeään. Hän halusi lentää kuin tuuli ja pauhata kuin ukkonen ja olla kerta kaikkiaan vapaa loukkaantuneen kehonsa rajoista. Hänen vihansa ja pettymyksensä täytti sydämen ja mielen ja hän halusi lähteä kehonsa savivankilasta.
 
"Isoisä", hän huusi ulvovalle tuulelle. "Ota minut mukaasi!"
 
Hän antautui luonnon myrskyn vedolle ja salaman välähdyksellä hänet vedettiin pois kehostaan. Hän katsoi alas ja näki pienen tyhjän muodon roikkuvan kallion reunalla ja hän muisti hämärästi, että se oli hän. Hän lähti tuulen mukaan kuin lintu. Hänen Henkensä ei tuntenut rajoja ja myllerrys ilmassa vain lisäsi hänen innostustaan. Hän ei tiennyt, missä hän oli tai minne hän oli menossa. Hän ei välittänyt, palaisiko hän koskaan tuohon pieneen kuoreen.
 
Hän oli nyt Kotona. Hän oli tuuli ja taivas, joka kannatteli sitä. Hän nousi korkeammalle ja korkeammalle sieltä, missä ja kuka hän ennen oli. Hän näytti menettävän tajuntansa hetkeksi ja kun hän heräsi, hän löysi itsensä tasangoilta. Hänen seurassaan oli vain yksi puhveli, joka oli valkoinen kuin lumi.
 
"Ne ovat tulossa tappamaan meidät!" se sanoi. "Ne saavat vallan teistä tappamalla meitä emmekä voi tehdä mitään pysäyttääksemme heidät."
 
Näiden sanojen myötä puhveli kääntyi ja käveli pois.
 
Jatkuu…
 
 
Osta kirja täältä (englanniksi). -----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.