TÄHTITAIVAAN ALLA
Mytriaa ja Mytreä kanavoinut Suzanne Lie ( suzanneliephd.blogspot.com)
31.5.2012
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
MYTRIA PUHUU:
Silloin kun Mytre juoksi pois luotani, olin varma, että sydämeni särkyisi. Mainitessani visionetsinnän olin puhunut sisältä, epäröimättä. Ja nyt olin menettänyt hänet. Miten olin voinut käyttää niin kovia sanoja? Vietin loppupäivän luolassa tuntien oloni huonommaksi, kuin kykenin muistamaan. Miten voisin syöksyä niin ihanan hurmion korkeuksista syvään epätoivoon? Olinko kadottanut kosketuksen sisäiseen rauhaani vain siksi, että olin menettänyt miehen? Hän ei ollut kuitenkaan vain kuka tahansa mies. Hän oli jumalainen täydentäjäni, kaksoisliekkini. Sitä sisäinen ääneni sanoi ja sydämeni oli samaa mieltä.
Olin kiduttanut itseäni koko päivän, auringonlaskuun saakka, silloin kun yhtäkkiä sain tunteen kovasta kiireestä ja uhkaavasta katastrofista. Jotain tapahtuisi kohta tai oli juuri tapahtunut Mytrelle. Tyynnytin mieleni ja käännyin sisäänpäin puhumaan Äidille. Kuulin vain: "Lähetä hänelle parantavaa rakkautta." Sitten kauhistuin, sillä tuo merkitsi selvästi, että hän oli loukkaantunut. Mutta missä hän oli loukkaantunut ja miten? Oli liian myöhäistä seurata hänen jälkiään ja eksyisin vain itse. Saatoin vain viettää suurimman osan yöstä huolehtien.
Sitten kuulin Äidin sanovan: "Juo tyynnyttävää teetä ja nuku. Sinun on oltava valpas huomenna." Tein, mitä hän sanoi, ja lopulta vaivuin katkonaiseen uneen. En muista mitään unia enkä saanut paljon lepoakaan. Heräsin kuitenkin tietäen, että hän oli loukkaantunut ja minun oli löydettävä hänet. Auringon noustessa pakkasin kaikki parantavat yrttini, kääreitä, vaatteita, ruokaa ja vettä. Reppuni oli raskas enkä pystyisi juoksemaan. Siksi minun oli otettava sytykkeitä ja tulikiveni. Hän oli kävellyt suuntaan, missä metsä loppui, eikä siellä olisi ehkä mitään poltettavaa.
Heti kun oli riittävän valoisaa, aloitin matkani. Reppuni oli raskas ja minun oli edettävä hitaasti tulkiten hänen jälkiään. Joskus ei näyttänyt olevan mitään jälkiä ja minun oli pysähdyttävä konsultoimaan Äitiä. Kävelin koko päivän, melkein pimeän tuloon saakka. En ollut koskaan ollut tällä alueella, joten minun oli pysähdyttävä leiriytymään. Meidän molempien loukkaantumisesta ei olisi mitään hyötyä. Syötyäni pienen aterian yritin kääntyä sisäänpäin, mutta kasvava pelkoni Mytren turvallisuudesta ei sallinut minulle mitään informaatiota eikä paljon unta.
MYTRE PYHUU:
Oli keskipäivä ja minun oli löydettävä tapa päästä pois tältä kielekkeeltä. Toinen yö kylmässä ilman ruokaa tai vettä olisi liian vaarallinen jalalleni. En ollut huomannut syvää haavaa jalassani, mikä oli nyt tulehtunut, ja tiesin, että minulla oli kuumetta. Jos en liikkuisi, menettäisin taas tajuntani. Minun oli luotettava sisäiseen ääneen. En voinut hylätä Mytriaa tällä tavalla, en voinut hylätä velvollisuuksiani enkä voinut hylätä itseäni.
Kun katselin ympärille, en pystynyt näkemään pelastumiskeinoa. Siksi katsoin sisäänpäin kysyäkseni sisäiseltä ääneltä. Kenties näin harhoja, mutta heti kun suljin silmäni, näin kuvan ITSESTÄNI visionetsinnässä: "Seuraa minua ja kuuntele Äitiä", hän sanoi siirtyessään kielekkeen viereen oikealle puolelleni. Minun olisi ryömittävä ja raahattava oikeaa jalkaani, koska en voisi vahingoittaa sitä lisää laitamalla sille painoa.
Iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen löysin tilan kielekkeen reunan ja siirtolohkareen välistä, jonka viereen pystyin hyvin varovasti ryömimään. Kun kiersin lohkareen, löysin loivemman pinnan huippua kohti. Maaperä oli tässä vakaampaa ja oli myös lehvästöä mihin tarttua. Sisäinen ääni muistutti minua kuuntelemaan taas Äitiä ja niin tein. Kosketin maata Mytrian opettamalla tavalla ja pyysin häneltä opastusta.
Välittömästi sain tunteen seurata tiettyä "vanaa" maassa, mikä oli riittävän varma levätäkseni säännöllisesti. Pidin loitolla kuumeesta ja vedenpuutteesta johtuvan huimauksen ja olin yhteydessä Äitiin jokaisen liikkeeni osalta. Etenemiseni oli erittäin hidasta, mutta siirryin vähitellen ylöspäin jyrkänteen reunaa. Olin kuitenkin tulossa pimeä. Minun oli päästävä huipulle, kun oli vielä riittävästi valoa, jotta näin, mitä olin tekemässä.
Käsitin, että kuljin hitaasti jalkani vuoksi, mutta minun oli liikuttava nopeammin saavuttaakseni huipun ennen pimeää. Suljin silmäni hetkeksi muistaakseni vision. Tämä versioni pystyi liikkumaan koskettamatta maata. Jos voisin olla tuo minä, voisin luottaa joka liikkeeseeni epäröimättä. Vei tovin kuvitella itseni tuolla tavalla, mutta vähitellen aloin tuntea valoa muodossani. Avasin hitaasti silmäni ja näin, että kehoni ja jyrkänne ympärilläni hehkuivat.
Siirsin sivuun epäilyni harhanäystä ja päätin uskoa kokemukseeni. Nyt tiesin tarkkaan, mihin laittaa käteni ja terveen jalkani. Ei ollut epäröintiä, ei pelkoa, ei adrenaliinia eikä kipua. Olin jonkinlaisessa transsissa, mikä salli minun tulla yhdeksi jyrkänteen kanssa. Jyrkänne tuntui melkein auttavan liikkumistani. Kun katsoin ylöspäin ja näin yläpuolella kielekkeen, en pelännyt.
Sen sijaan löysin helposti vaihtoehtoisen reitin, mikä salli minun ryömiä vaivattomasti huipulle ja tasaiselle maaperälle. Kierähdin poispäin jyrkänteestä ja vedin itseni valtavalle kivelle, missä oli päivän lämpöä. Työnsin itseni lämmintä kiveä vasten ja taputin sitä kiittääkseni Äitiä. Sitten katsoin tähtitaivaalle, minkä alla olimme Mytrian kanssa nukahtaneet monta kertaa, ja näin valokehoni syleilevän hänen valokehoaan. Tämä kuva mielessäni nukahdin syvään uneen.
MYTRIA JA MYTRE PUHUVAT:
Käsitimme myöhemmin, että olimme hyvin lähellä toisiamme, muttemme tienneet sitä. Kuitenkin fyysinen etäisyys oli välttämätön rakentaaksemme sillan sen eetterikuilun yli, mikä oli edelleen välillämme. Katsoimme kumpikin tähtitaivaalle ja kiitimme Äitiä avusta. Vaikka kehomme olivat erillään, sydämemme ja mielemme olivat liittyneet yhteen, kun nukahdimme. Itse asiassa näimme samaa unta tai oliko se visio?
Löysimme itsemme taas Äidin ytimestä, täsmälleen "sattumanvaraisen" yhdistymisemme paikasta. Nyt kun olimme käyneet kaikkea läpi, sulautuminen yhdeksi henkilöksi tuntui vieläkin voimakkaammalta. Olimme nyt eri ihmisiä. Olimme kumpikin selviytyneet ja onnistuneesti saattaneet loppuun vihkimyksemme ja voittaneet sisäiset demonimme, mikä teki rakkaudestamme vielä voimakkaampaa.
Kun seisoimme yhtenä, katsoen toisiamme silmiin, Äiti tuli luoksemme. Luulimme hänen tulleen siunaamaan meitä, mutta hän antoikin meille seuraavan tehtävämme.
"Rakkaat lapseni", hän sanoi kummallekin meille. "Luulette ehkä, että pitkä matkanne on loppunut, mutta se on todellisuudessa vasta alkanut. Tarvitsen teitä kumpaakin auttamaan minua, kun teistä kummastakin on tullut transformaationliittolaisiani. Olette muuntaneet itsenne ja nyt minun on pyydettävä teitä auttamaan minua planeettani muuntamisessa."
Se oli meille kummallekin suuri kunnia, mutta olimme jotenkin huolestuneita. Oliko hänen äänessään jotain, mikä sai meidät huolestumaan siitä, ettemme voineet pysyä yhdessä? EI, emme sallisi sen tapahtua. Kaiken kokemamme jälkeen emme koskaan enää eroasi - EMME KOSKAAN!
Kumpikin heräsimme häivähdykseen aamunkoitosta. Ei ollut riittävästi valoa Mytrialle jälkien tulkitsemiseen, mutta olimme yhdistyneet taas yhdeksi olennoksi. Siksi hän seurasi vain rakkauteni kutsua. Keskellä päivää yhdistymme taas.
MYTRE PUHUU:
Kun heräsin unestani/visiostani, tiesin Mytrian olevan lähellä. Kosketin maata kutsuakseni häntä maan kautta ja lähetin rakkautta hänen suuntaansa. Itse asiassa pystyin näkemään mielessäni tarkkaan, missä hän oli - aivan kuten hän kertoi myöhemmin nähneensä minut samalla tavalla. Vedin itseäni vähän ylöspäin kukkulaa, jotta voisin nähdä hänen lähestymisensä helpommin. Löysin erittäin vahvan kepin ja pääsin jotenkin jaloilleni. En tervehtisi häntä maassa maaten kuin haavoittunut eläin.
Silloin näin hänen kävelevän minua kohti. Kun hän näki minut, hän laittoi maahan raskaan reppunsa ja juoksi luokseni niin nopeasti, kuin pystyi. Kun kohtasimme, sydämemme halkesivat siitä rakkaudesta, minkä luulimme menettäneemme - saadaksemme sen takaisin vain vahvempana kuin koskaan. Pidimme toisiamme niin tiukasti, että näytimme olevan yhtä kehoa, kun Mytria nyyhkytti rintaani vasten. Yritin olla itkemättä, mutta iloani saattoi ilmaista vain sillä tavalla.
Seisoimme siinä pitkän aikaa. Kaikki kipuni oli väliaikaisesti poissa kehojemme yhdistymisestä. Itse asiassa tunsin suurta parannusvoimaa tulevan Mytrian kehosta omaani. Kun hän piti minua sylissään ja itki, tunsin kuumeeni vähenevän ja jalkani alkavan parantua. Silloin käsitin, että hän kulutti itseään liikaa ponnistuksessaan parantaa minut. Työnsin hänet rakastavasti pois, pitäen käteni hänen hartioillaan.
"Kiitos, rakas, pystyn parantamaan itseni loppuun. Jos voisit vain auttaa minut tuon varjoisan puun luo …"
"Kyllä", Mytria sanoi katsoessaan minua silmiin.
Hänen tukensa ja löytämäni kepin avulla pystyin nilkuttamaan puun luo ja istuutumaan maahan kahden suuren juuren väliin. Mytria suuteli minua otsaan ja juoksi hakemaan reppunsa. "Minun on laitettava tämä jalka sijoilleen, ennen kuin sidon sen", hän sanoi anteeksianovasti. "Olen valmis", vastasin. Ennen kuin tiesinkään, jalka oli paikoillaan, haavani puhdistettu ja kiedottu yrtteihin, mitkä peitettiin puunkaarnalla, ja kepit jotka olin löytänyt, korvattiin toisilla ja pidettiin pakoillaan puhtaalla vyöllä.
"Sitten kun pääsemme takaisin MEIDÄN leiriimme, voin tehdä sinulle kunnon "kipsin"", hän sanoi taputtaessaan lempeästi jalkaani.
Päätimme jäädä sinne loppupäiväksi ja lähteä MEIDÄN kotiimme seuraavana päivänä aamunkoitteessa. Se oli erinomainen päätös, sillä tuo yö tähtien alla oli sanoinkuvaamaton. Onnistumme jotenkin rakastelemaan. Itse asiassa rakastelimme uudestaan ja uudestaan, mennen joka kerta syvemmälle ja syvemmälle toistemme sieluun - itse asiassa meidän yhdistyneeseen sieluumme.
Mytria oli kuullut jumalaisista täydentäjistä temppeliopinnoissaan ja hän kertoi minulle kaiken, mitä hän tiesi. Ja sitten meidän oli rakasteltava taas, jolloin se tapahtui. Mytria yritti salata sen minulta, mutta tiesimme tehneemme silloin lapsen. Miten olisimme voineet olla tekemättä? Taivas melkein avautui ja lähetti tytön alas. Kyllä, siitä tulisi tytär, meidän tyttäremme, rakkauslapsemme.
Kun aamu tuli, tunsin melkein parantuneeni - siis, kunnes yritin kävellä.
Mytriaa ja Mytreä kanavoinut Suzanne Lie ( suzanneliephd.blogspot.com)
31.5.2012
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
MYTRIA PUHUU:
Silloin kun Mytre juoksi pois luotani, olin varma, että sydämeni särkyisi. Mainitessani visionetsinnän olin puhunut sisältä, epäröimättä. Ja nyt olin menettänyt hänet. Miten olin voinut käyttää niin kovia sanoja? Vietin loppupäivän luolassa tuntien oloni huonommaksi, kuin kykenin muistamaan. Miten voisin syöksyä niin ihanan hurmion korkeuksista syvään epätoivoon? Olinko kadottanut kosketuksen sisäiseen rauhaani vain siksi, että olin menettänyt miehen? Hän ei ollut kuitenkaan vain kuka tahansa mies. Hän oli jumalainen täydentäjäni, kaksoisliekkini. Sitä sisäinen ääneni sanoi ja sydämeni oli samaa mieltä.
Olin kiduttanut itseäni koko päivän, auringonlaskuun saakka, silloin kun yhtäkkiä sain tunteen kovasta kiireestä ja uhkaavasta katastrofista. Jotain tapahtuisi kohta tai oli juuri tapahtunut Mytrelle. Tyynnytin mieleni ja käännyin sisäänpäin puhumaan Äidille. Kuulin vain: "Lähetä hänelle parantavaa rakkautta." Sitten kauhistuin, sillä tuo merkitsi selvästi, että hän oli loukkaantunut. Mutta missä hän oli loukkaantunut ja miten? Oli liian myöhäistä seurata hänen jälkiään ja eksyisin vain itse. Saatoin vain viettää suurimman osan yöstä huolehtien.
Sitten kuulin Äidin sanovan: "Juo tyynnyttävää teetä ja nuku. Sinun on oltava valpas huomenna." Tein, mitä hän sanoi, ja lopulta vaivuin katkonaiseen uneen. En muista mitään unia enkä saanut paljon lepoakaan. Heräsin kuitenkin tietäen, että hän oli loukkaantunut ja minun oli löydettävä hänet. Auringon noustessa pakkasin kaikki parantavat yrttini, kääreitä, vaatteita, ruokaa ja vettä. Reppuni oli raskas enkä pystyisi juoksemaan. Siksi minun oli otettava sytykkeitä ja tulikiveni. Hän oli kävellyt suuntaan, missä metsä loppui, eikä siellä olisi ehkä mitään poltettavaa.
Heti kun oli riittävän valoisaa, aloitin matkani. Reppuni oli raskas ja minun oli edettävä hitaasti tulkiten hänen jälkiään. Joskus ei näyttänyt olevan mitään jälkiä ja minun oli pysähdyttävä konsultoimaan Äitiä. Kävelin koko päivän, melkein pimeän tuloon saakka. En ollut koskaan ollut tällä alueella, joten minun oli pysähdyttävä leiriytymään. Meidän molempien loukkaantumisesta ei olisi mitään hyötyä. Syötyäni pienen aterian yritin kääntyä sisäänpäin, mutta kasvava pelkoni Mytren turvallisuudesta ei sallinut minulle mitään informaatiota eikä paljon unta.
MYTRE PYHUU:
Oli keskipäivä ja minun oli löydettävä tapa päästä pois tältä kielekkeeltä. Toinen yö kylmässä ilman ruokaa tai vettä olisi liian vaarallinen jalalleni. En ollut huomannut syvää haavaa jalassani, mikä oli nyt tulehtunut, ja tiesin, että minulla oli kuumetta. Jos en liikkuisi, menettäisin taas tajuntani. Minun oli luotettava sisäiseen ääneen. En voinut hylätä Mytriaa tällä tavalla, en voinut hylätä velvollisuuksiani enkä voinut hylätä itseäni.
Kun katselin ympärille, en pystynyt näkemään pelastumiskeinoa. Siksi katsoin sisäänpäin kysyäkseni sisäiseltä ääneltä. Kenties näin harhoja, mutta heti kun suljin silmäni, näin kuvan ITSESTÄNI visionetsinnässä: "Seuraa minua ja kuuntele Äitiä", hän sanoi siirtyessään kielekkeen viereen oikealle puolelleni. Minun olisi ryömittävä ja raahattava oikeaa jalkaani, koska en voisi vahingoittaa sitä lisää laitamalla sille painoa.
Iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen löysin tilan kielekkeen reunan ja siirtolohkareen välistä, jonka viereen pystyin hyvin varovasti ryömimään. Kun kiersin lohkareen, löysin loivemman pinnan huippua kohti. Maaperä oli tässä vakaampaa ja oli myös lehvästöä mihin tarttua. Sisäinen ääni muistutti minua kuuntelemaan taas Äitiä ja niin tein. Kosketin maata Mytrian opettamalla tavalla ja pyysin häneltä opastusta.
Välittömästi sain tunteen seurata tiettyä "vanaa" maassa, mikä oli riittävän varma levätäkseni säännöllisesti. Pidin loitolla kuumeesta ja vedenpuutteesta johtuvan huimauksen ja olin yhteydessä Äitiin jokaisen liikkeeni osalta. Etenemiseni oli erittäin hidasta, mutta siirryin vähitellen ylöspäin jyrkänteen reunaa. Olin kuitenkin tulossa pimeä. Minun oli päästävä huipulle, kun oli vielä riittävästi valoa, jotta näin, mitä olin tekemässä.
Käsitin, että kuljin hitaasti jalkani vuoksi, mutta minun oli liikuttava nopeammin saavuttaakseni huipun ennen pimeää. Suljin silmäni hetkeksi muistaakseni vision. Tämä versioni pystyi liikkumaan koskettamatta maata. Jos voisin olla tuo minä, voisin luottaa joka liikkeeseeni epäröimättä. Vei tovin kuvitella itseni tuolla tavalla, mutta vähitellen aloin tuntea valoa muodossani. Avasin hitaasti silmäni ja näin, että kehoni ja jyrkänne ympärilläni hehkuivat.
Siirsin sivuun epäilyni harhanäystä ja päätin uskoa kokemukseeni. Nyt tiesin tarkkaan, mihin laittaa käteni ja terveen jalkani. Ei ollut epäröintiä, ei pelkoa, ei adrenaliinia eikä kipua. Olin jonkinlaisessa transsissa, mikä salli minun tulla yhdeksi jyrkänteen kanssa. Jyrkänne tuntui melkein auttavan liikkumistani. Kun katsoin ylöspäin ja näin yläpuolella kielekkeen, en pelännyt.
Sen sijaan löysin helposti vaihtoehtoisen reitin, mikä salli minun ryömiä vaivattomasti huipulle ja tasaiselle maaperälle. Kierähdin poispäin jyrkänteestä ja vedin itseni valtavalle kivelle, missä oli päivän lämpöä. Työnsin itseni lämmintä kiveä vasten ja taputin sitä kiittääkseni Äitiä. Sitten katsoin tähtitaivaalle, minkä alla olimme Mytrian kanssa nukahtaneet monta kertaa, ja näin valokehoni syleilevän hänen valokehoaan. Tämä kuva mielessäni nukahdin syvään uneen.
MYTRIA JA MYTRE PUHUVAT:
Käsitimme myöhemmin, että olimme hyvin lähellä toisiamme, muttemme tienneet sitä. Kuitenkin fyysinen etäisyys oli välttämätön rakentaaksemme sillan sen eetterikuilun yli, mikä oli edelleen välillämme. Katsoimme kumpikin tähtitaivaalle ja kiitimme Äitiä avusta. Vaikka kehomme olivat erillään, sydämemme ja mielemme olivat liittyneet yhteen, kun nukahdimme. Itse asiassa näimme samaa unta tai oliko se visio?
Löysimme itsemme taas Äidin ytimestä, täsmälleen "sattumanvaraisen" yhdistymisemme paikasta. Nyt kun olimme käyneet kaikkea läpi, sulautuminen yhdeksi henkilöksi tuntui vieläkin voimakkaammalta. Olimme nyt eri ihmisiä. Olimme kumpikin selviytyneet ja onnistuneesti saattaneet loppuun vihkimyksemme ja voittaneet sisäiset demonimme, mikä teki rakkaudestamme vielä voimakkaampaa.
Kun seisoimme yhtenä, katsoen toisiamme silmiin, Äiti tuli luoksemme. Luulimme hänen tulleen siunaamaan meitä, mutta hän antoikin meille seuraavan tehtävämme.
"Rakkaat lapseni", hän sanoi kummallekin meille. "Luulette ehkä, että pitkä matkanne on loppunut, mutta se on todellisuudessa vasta alkanut. Tarvitsen teitä kumpaakin auttamaan minua, kun teistä kummastakin on tullut transformaationliittolaisiani. Olette muuntaneet itsenne ja nyt minun on pyydettävä teitä auttamaan minua planeettani muuntamisessa."
Se oli meille kummallekin suuri kunnia, mutta olimme jotenkin huolestuneita. Oliko hänen äänessään jotain, mikä sai meidät huolestumaan siitä, ettemme voineet pysyä yhdessä? EI, emme sallisi sen tapahtua. Kaiken kokemamme jälkeen emme koskaan enää eroasi - EMME KOSKAAN!
Kumpikin heräsimme häivähdykseen aamunkoitosta. Ei ollut riittävästi valoa Mytrialle jälkien tulkitsemiseen, mutta olimme yhdistyneet taas yhdeksi olennoksi. Siksi hän seurasi vain rakkauteni kutsua. Keskellä päivää yhdistymme taas.
MYTRE PUHUU:
Kun heräsin unestani/visiostani, tiesin Mytrian olevan lähellä. Kosketin maata kutsuakseni häntä maan kautta ja lähetin rakkautta hänen suuntaansa. Itse asiassa pystyin näkemään mielessäni tarkkaan, missä hän oli - aivan kuten hän kertoi myöhemmin nähneensä minut samalla tavalla. Vedin itseäni vähän ylöspäin kukkulaa, jotta voisin nähdä hänen lähestymisensä helpommin. Löysin erittäin vahvan kepin ja pääsin jotenkin jaloilleni. En tervehtisi häntä maassa maaten kuin haavoittunut eläin.
Silloin näin hänen kävelevän minua kohti. Kun hän näki minut, hän laittoi maahan raskaan reppunsa ja juoksi luokseni niin nopeasti, kuin pystyi. Kun kohtasimme, sydämemme halkesivat siitä rakkaudesta, minkä luulimme menettäneemme - saadaksemme sen takaisin vain vahvempana kuin koskaan. Pidimme toisiamme niin tiukasti, että näytimme olevan yhtä kehoa, kun Mytria nyyhkytti rintaani vasten. Yritin olla itkemättä, mutta iloani saattoi ilmaista vain sillä tavalla.
Seisoimme siinä pitkän aikaa. Kaikki kipuni oli väliaikaisesti poissa kehojemme yhdistymisestä. Itse asiassa tunsin suurta parannusvoimaa tulevan Mytrian kehosta omaani. Kun hän piti minua sylissään ja itki, tunsin kuumeeni vähenevän ja jalkani alkavan parantua. Silloin käsitin, että hän kulutti itseään liikaa ponnistuksessaan parantaa minut. Työnsin hänet rakastavasti pois, pitäen käteni hänen hartioillaan.
"Kiitos, rakas, pystyn parantamaan itseni loppuun. Jos voisit vain auttaa minut tuon varjoisan puun luo …"
"Kyllä", Mytria sanoi katsoessaan minua silmiin.
Hänen tukensa ja löytämäni kepin avulla pystyin nilkuttamaan puun luo ja istuutumaan maahan kahden suuren juuren väliin. Mytria suuteli minua otsaan ja juoksi hakemaan reppunsa. "Minun on laitettava tämä jalka sijoilleen, ennen kuin sidon sen", hän sanoi anteeksianovasti. "Olen valmis", vastasin. Ennen kuin tiesinkään, jalka oli paikoillaan, haavani puhdistettu ja kiedottu yrtteihin, mitkä peitettiin puunkaarnalla, ja kepit jotka olin löytänyt, korvattiin toisilla ja pidettiin pakoillaan puhtaalla vyöllä.
"Sitten kun pääsemme takaisin MEIDÄN leiriimme, voin tehdä sinulle kunnon "kipsin"", hän sanoi taputtaessaan lempeästi jalkaani.
Päätimme jäädä sinne loppupäiväksi ja lähteä MEIDÄN kotiimme seuraavana päivänä aamunkoitteessa. Se oli erinomainen päätös, sillä tuo yö tähtien alla oli sanoinkuvaamaton. Onnistumme jotenkin rakastelemaan. Itse asiassa rakastelimme uudestaan ja uudestaan, mennen joka kerta syvemmälle ja syvemmälle toistemme sieluun - itse asiassa meidän yhdistyneeseen sieluumme.
Mytria oli kuullut jumalaisista täydentäjistä temppeliopinnoissaan ja hän kertoi minulle kaiken, mitä hän tiesi. Ja sitten meidän oli rakasteltava taas, jolloin se tapahtui. Mytria yritti salata sen minulta, mutta tiesimme tehneemme silloin lapsen. Miten olisimme voineet olla tekemättä? Taivas melkein avautui ja lähetti tytön alas. Kyllä, siitä tulisi tytär, meidän tyttäremme, rakkauslapsemme.
Kun aamu tuli, tunsin melkein parantuneeni - siis, kunnes yritin kävellä.