TUNNISTAMINEN
Mytriaa ja Mytreä kanavoinut Suzanne Lie ( suzanneliephd.blogspot.com)
27.5.2012
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
MYTRE PUHUU:
"Missä olet ollut?", sanoin töykeästi, kenties peittääkseni ne voimakkaat tunteet, joita minulla oli hänen kosketuksestaan. "Ystäväsi ovat huolissaan sinusta ja lähettivät minut etsimään sinua", sanoin pehmeämmällä äänellä.
"Miten tiedät, että olen etsimäsi?", hän vastasi äänessään sointi, mikä tyynnytti välittömästi käyttäytymistäni.
"Olen pahoillani, että olin töykeä sinulle. Olen vain etsinyt sinua hyvin pitkään. Miten eksyit matkan varrella?"
"En ole eksynyt. Asun lähellä."
"Asut?", sanoin yrittäen kontrolloida voimakkaita tunteitani. "Ei täällä ole paikkaa, missä asua."
"Seuraa minua", hän sanoi. "Näytän sinulle kotini."
Nainen lähti kävelemään ja seurasin häntä epäröimättä. Kuljimme melkein täydessä pimeydessä, muttemme koskaan epäröineet. Kun seurasin hänen kummallisen tuttua muotoaan, lumouduin hänestä aina vain lisää. Kuka nainen oli? Miksi minusta tuntuu, että tunsin hänet? Minulla ei ollut koskaan elämässäni ollut näitä tunteita ketään toista kohtaan ja näin tuskin hänen kasvojaan.
Kävelimme melkoisen matkan täydessä hiljaisuudessa, samalla kun yritin hillitä tunteitani ja nähdä pimeydessä. Kuut eivät olleet vielä tulleet esiin ja taivas oli utuinen, kuitenkin hänen jokainen askeleensa oli niin varma, kuin hän olisi tehnyt tämän matkan monta kertaa. Yritin sillä välin itse säilyttää arvokkuuteni ja olla kompastumatta tai kaatumatta. Minä joka olin erittäin ylpeä johtajuudestani, seurasin hänen joka askeltaan.
Ikään kuin jostain näkymättömästä voimasta kuut tulivat esiin juuri, kun tulimme valtavalle kalliolle ja astuimme pienelle alueelle, missä oli paljon kukkia, kasveja, pieni lampi ja myös litteitä kiviä, jotka oli järjestetty kuin tuolit. Miten hän oli liikuttanut noita kiviä? En kuitenkaan sanonut mitään. En halunnut nolostua taas puhumalla harkitsemattomasti. Ilmiselvästi hän ei kuitenkaan ollut eksynyt ja olin arvioinut hänet täysin väärin.
"On tulossa kylmempää. Haluaisitko tulla sisään?", nainen sanoi, ikään kuin hän luottaisi minuun täysin.
"Aha, kyllä", änkytin hyvin tyylittömästi.
"Minäpä sytytän tulen, niin voit nähdä sisällä", hän sanoi siirtyessään kivikokoelman luo, mikä muodosti pienen tulisijan aivan luolan edessä, pienellä ja suojaisalla alueella. Hän keräsi vähän sytykkeitä ja jotain sammalelta näyttävää ja iski kahta kiveä yhteen ja välittömästi pieni liekki sytytti sytykkeet. Hän oli selvästi sytyttänyt tämän tulen monta kertaa. Sitten hän asetti jonkin ristikonnäköisen kivien päälle.
"Teen vähän teetä lämmikkeeksemme." Hän sanoi vaivattomasti.
"Onko sinulla teetä?", sanoin töykeästi ja yllättyneesti.
"Voi kyllä", hän sanoi opastaessaan minut luolaan, missä näin monia yrttejä roikkumassa ylösalaisin kuivumassa.
"Mistä olet löytänyt näitä?", kysyin - taaskin äänellä mikä oli täysin yllättynyt.
Hän oli piittaamatta tylystä käyttäytymisestäni ja kääntyi minua kohti vastaamaan. Kuitenkin silmiemme kohdatessa lepattavassa valossa, kumpikaan meistä ei pystyt puhumaan ikuisuuksilta vaikuttavaan hetkeen. Hän puhui sitten ensin.
"Tunnen sinut", hän sanoi ujostelematta.
"Niin", saatoin vain sanoa. Todellakin tunsin tämän naisen, mutta tiesin myös, ettemme olleet koskaan tavanneet.
Hän kääntyi taas ja valitsi jotain yrttejä, murensi ne ja laittoi pieneen metallipannuun. Hän täytti sen vedellä kirkkaasta purosta, mikä juoksi luolan läpi, ja laittoi pannun ristikolle.
"Haluaisitko hunajaa?", hän sanoi.
"Onko sinulla hunajaa?" Nainen hymyili vastauksena kysymykseeni.
"Aha, niin tietysti", änkytin taas.
Sen sijaan että nolasin itseäni lisää, katselin ympärilleni pienessä luolassa määrittääkseni sijaintini ja rauhoittuakseni. En voinut uskoa silmiäni. Hän oli tosiaan luonut kodin tänne eikä hän vaikuttanut olevan yksin.
"Asutko täällä yksin?"
"Voi en! En ole yksin. Elän luonnon kanssa."
Katselin taas hänen kotiaan. Oikealla näin jotain, mikä oli luultavasti hänen (??). Se näytti vanhalta ja hyvin käytetyltä.
"Niin, näen, että elät. Pyydän anteeksi töykeyttäni. Olen aliarvioinut sinut täysin. Odotin löytäväni sinut haavoittuneena tai vielä pahempaa, suuressa vaarassa. Sen sijaan näen, että olet luonut ihastuttavan kodin. Miten teit tämän kaiken?"
"Pyysin Suurelta Äidiltä apua", hän sanoi, ikään kuin tietäisin, mitä hän tarkoitti.
"Suurelta Äidiltä?"
"Niin, tunnet Elohim Alcyonen, jonka tapaisimme ytimessä."
"Mutta se oli vain unta. Miten voit tietää unestani?"
Itse asiassa olin täysin yllättynyt, että muistin välittömästi tuon "unen".
Hän päätti sivuttaa täysin kysymykseni ja kääntyi tekemään pientä ateriaa, joka koostui ruuasta, mitä en ollut koskaan nähnyt. Hän otti kaksi kalebassin puolikasta, joita hän käytti lautasina, ja ohjasi minut pienelle ulokkeelle. Sen edessä oli pieni pöytä, joka oli tehty yhteenpunotuista risuista.
Istuuduin täysin hämmästyneenä hänen esittämälleen paikalle ja katselin hiljaa, kun hän laittoi lautaset "pöydälle" ja meni hakemaan teetä.
"Minulla on vain yksi kuppi. Haittako, jos jaamme sen?"
Nyökkäsin hiljaa päätäni hämmästyneenä, kun hän ojensi minulle teen.
"Ai niin", hän sanoi mennessään toiselle ulkonemalle, missä hänellä oli pieni metalliastia. Hän toi sen ja tarjosi minulle sanoen: "Haluaisitko tätä hunajaa?"
Nyökkäsin taas hiljaa, kun hän kaatoi vähän makeaa nestettä höyryävään teehen.
"Ole hyvä ja syö", hän sanoi ja ojensi minulle lautaseni.
"En halua olla töykeä", sanoin - liian myöhään, koska olin jo ollut uskomattoman töykeä - "mutta miten tiesit, etteivät nämä kasvit ole myrkyllisiä?"
"Ne kertoivat minulle", hän vastasi yksinkertaisesti.
"Häh, miten ne kertoivat sinulle?", kysyin.
"Haistoin vain niitä ja asetin ne sydämelleni. Jos ne olivat myrkyllisiä, tunsin pelkoa, ja jos ne olivat ravitsevia, tunsin rakkautta."
"Mutta eikö se ollut vaarallista? Mitä jos olisit ollut väärässä?"
"Luotin itseeni ja luotin luontoon."
En sanonut enää mitään. Jaoin herkullisen teen ja söin maukkaita kasveja. Luulisin, että jos hän luotti minuun riittävästi tuodakseen minut kotiinsa, voisin luottaa häneen sen verran, että söisin hänen ruokaansa. Luottaa? Pohdin tuota käsitettä, kun yritin ajatella viime kertaa, kun olin luottanut johonkuhun.
Mytrian herääminen tapahtui ennen tapaamistamme, kun taas oma heräämiseni alkoi tuona iltana. Kaikki mikä oli ollut tärkeää elämässäni, näytti merkityksettömältä verrattuna siihen yksinkertaiseen rauhaan, minkä hän jakoi kanssani tuona ensimmäisenä iltana. Minua oli ajanut kunnianhimo enkä luottanut kehenkään taistelussani tulla johtajaksi ja suojelijaksi uudessa maailmassamme.
Mielenkiintoista kyllä, hyvin monet ihmiset luottivat minuun, mutta itse en luottanut kehenkään. Luotin kuitenkin tähän naiseen. Söin hänen mahdollisesti myrkyllistä ruokaansa ja join hänen tuntematonta "yrttiteetään" epäröimättä. Itse asiassa kun istuin tuolla pienellä ulkonemalla, tiesin, että elämäni oli muuttunut ikuisiksi ajoiksi. En olisi enää koskaan sama ihminen, mikä oli hyvä asia. En ollut pitänyt itsestäni kovasti viime aikoina.
Ikään kuin lukien ajatukseni hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Olin lähes kuollut, kun tulin tänne. Äiti on parantanut minut ja antanut minulle upean elämän."
Sitten hän otti lautaset ja yhden kupin ja meni ulos pesemään ne. En sanonut mitään enkä edes tarjoutunut auttamaan häntä. Olin tullut tänne pelastamaan hänet, mutta oli ilmeistä, että hän pelastaisi minut.
Minä, Mytre, palaan jatkamaan tarinaani …
Mytriaa ja Mytreä kanavoinut Suzanne Lie ( suzanneliephd.blogspot.com)
27.5.2012
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
MYTRE PUHUU:
"Missä olet ollut?", sanoin töykeästi, kenties peittääkseni ne voimakkaat tunteet, joita minulla oli hänen kosketuksestaan. "Ystäväsi ovat huolissaan sinusta ja lähettivät minut etsimään sinua", sanoin pehmeämmällä äänellä.
"Miten tiedät, että olen etsimäsi?", hän vastasi äänessään sointi, mikä tyynnytti välittömästi käyttäytymistäni.
"Olen pahoillani, että olin töykeä sinulle. Olen vain etsinyt sinua hyvin pitkään. Miten eksyit matkan varrella?"
"En ole eksynyt. Asun lähellä."
"Asut?", sanoin yrittäen kontrolloida voimakkaita tunteitani. "Ei täällä ole paikkaa, missä asua."
"Seuraa minua", hän sanoi. "Näytän sinulle kotini."
Nainen lähti kävelemään ja seurasin häntä epäröimättä. Kuljimme melkein täydessä pimeydessä, muttemme koskaan epäröineet. Kun seurasin hänen kummallisen tuttua muotoaan, lumouduin hänestä aina vain lisää. Kuka nainen oli? Miksi minusta tuntuu, että tunsin hänet? Minulla ei ollut koskaan elämässäni ollut näitä tunteita ketään toista kohtaan ja näin tuskin hänen kasvojaan.
Kävelimme melkoisen matkan täydessä hiljaisuudessa, samalla kun yritin hillitä tunteitani ja nähdä pimeydessä. Kuut eivät olleet vielä tulleet esiin ja taivas oli utuinen, kuitenkin hänen jokainen askeleensa oli niin varma, kuin hän olisi tehnyt tämän matkan monta kertaa. Yritin sillä välin itse säilyttää arvokkuuteni ja olla kompastumatta tai kaatumatta. Minä joka olin erittäin ylpeä johtajuudestani, seurasin hänen joka askeltaan.
Ikään kuin jostain näkymättömästä voimasta kuut tulivat esiin juuri, kun tulimme valtavalle kalliolle ja astuimme pienelle alueelle, missä oli paljon kukkia, kasveja, pieni lampi ja myös litteitä kiviä, jotka oli järjestetty kuin tuolit. Miten hän oli liikuttanut noita kiviä? En kuitenkaan sanonut mitään. En halunnut nolostua taas puhumalla harkitsemattomasti. Ilmiselvästi hän ei kuitenkaan ollut eksynyt ja olin arvioinut hänet täysin väärin.
"On tulossa kylmempää. Haluaisitko tulla sisään?", nainen sanoi, ikään kuin hän luottaisi minuun täysin.
"Aha, kyllä", änkytin hyvin tyylittömästi.
"Minäpä sytytän tulen, niin voit nähdä sisällä", hän sanoi siirtyessään kivikokoelman luo, mikä muodosti pienen tulisijan aivan luolan edessä, pienellä ja suojaisalla alueella. Hän keräsi vähän sytykkeitä ja jotain sammalelta näyttävää ja iski kahta kiveä yhteen ja välittömästi pieni liekki sytytti sytykkeet. Hän oli selvästi sytyttänyt tämän tulen monta kertaa. Sitten hän asetti jonkin ristikonnäköisen kivien päälle.
"Teen vähän teetä lämmikkeeksemme." Hän sanoi vaivattomasti.
"Onko sinulla teetä?", sanoin töykeästi ja yllättyneesti.
"Voi kyllä", hän sanoi opastaessaan minut luolaan, missä näin monia yrttejä roikkumassa ylösalaisin kuivumassa.
"Mistä olet löytänyt näitä?", kysyin - taaskin äänellä mikä oli täysin yllättynyt.
Hän oli piittaamatta tylystä käyttäytymisestäni ja kääntyi minua kohti vastaamaan. Kuitenkin silmiemme kohdatessa lepattavassa valossa, kumpikaan meistä ei pystyt puhumaan ikuisuuksilta vaikuttavaan hetkeen. Hän puhui sitten ensin.
"Tunnen sinut", hän sanoi ujostelematta.
"Niin", saatoin vain sanoa. Todellakin tunsin tämän naisen, mutta tiesin myös, ettemme olleet koskaan tavanneet.
Hän kääntyi taas ja valitsi jotain yrttejä, murensi ne ja laittoi pieneen metallipannuun. Hän täytti sen vedellä kirkkaasta purosta, mikä juoksi luolan läpi, ja laittoi pannun ristikolle.
"Haluaisitko hunajaa?", hän sanoi.
"Onko sinulla hunajaa?" Nainen hymyili vastauksena kysymykseeni.
"Aha, niin tietysti", änkytin taas.
Sen sijaan että nolasin itseäni lisää, katselin ympärilleni pienessä luolassa määrittääkseni sijaintini ja rauhoittuakseni. En voinut uskoa silmiäni. Hän oli tosiaan luonut kodin tänne eikä hän vaikuttanut olevan yksin.
"Asutko täällä yksin?"
"Voi en! En ole yksin. Elän luonnon kanssa."
Katselin taas hänen kotiaan. Oikealla näin jotain, mikä oli luultavasti hänen (??). Se näytti vanhalta ja hyvin käytetyltä.
"Niin, näen, että elät. Pyydän anteeksi töykeyttäni. Olen aliarvioinut sinut täysin. Odotin löytäväni sinut haavoittuneena tai vielä pahempaa, suuressa vaarassa. Sen sijaan näen, että olet luonut ihastuttavan kodin. Miten teit tämän kaiken?"
"Pyysin Suurelta Äidiltä apua", hän sanoi, ikään kuin tietäisin, mitä hän tarkoitti.
"Suurelta Äidiltä?"
"Niin, tunnet Elohim Alcyonen, jonka tapaisimme ytimessä."
"Mutta se oli vain unta. Miten voit tietää unestani?"
Itse asiassa olin täysin yllättynyt, että muistin välittömästi tuon "unen".
Hän päätti sivuttaa täysin kysymykseni ja kääntyi tekemään pientä ateriaa, joka koostui ruuasta, mitä en ollut koskaan nähnyt. Hän otti kaksi kalebassin puolikasta, joita hän käytti lautasina, ja ohjasi minut pienelle ulokkeelle. Sen edessä oli pieni pöytä, joka oli tehty yhteenpunotuista risuista.
Istuuduin täysin hämmästyneenä hänen esittämälleen paikalle ja katselin hiljaa, kun hän laittoi lautaset "pöydälle" ja meni hakemaan teetä.
"Minulla on vain yksi kuppi. Haittako, jos jaamme sen?"
Nyökkäsin hiljaa päätäni hämmästyneenä, kun hän ojensi minulle teen.
"Ai niin", hän sanoi mennessään toiselle ulkonemalle, missä hänellä oli pieni metalliastia. Hän toi sen ja tarjosi minulle sanoen: "Haluaisitko tätä hunajaa?"
Nyökkäsin taas hiljaa, kun hän kaatoi vähän makeaa nestettä höyryävään teehen.
"Ole hyvä ja syö", hän sanoi ja ojensi minulle lautaseni.
"En halua olla töykeä", sanoin - liian myöhään, koska olin jo ollut uskomattoman töykeä - "mutta miten tiesit, etteivät nämä kasvit ole myrkyllisiä?"
"Ne kertoivat minulle", hän vastasi yksinkertaisesti.
"Häh, miten ne kertoivat sinulle?", kysyin.
"Haistoin vain niitä ja asetin ne sydämelleni. Jos ne olivat myrkyllisiä, tunsin pelkoa, ja jos ne olivat ravitsevia, tunsin rakkautta."
"Mutta eikö se ollut vaarallista? Mitä jos olisit ollut väärässä?"
"Luotin itseeni ja luotin luontoon."
En sanonut enää mitään. Jaoin herkullisen teen ja söin maukkaita kasveja. Luulisin, että jos hän luotti minuun riittävästi tuodakseen minut kotiinsa, voisin luottaa häneen sen verran, että söisin hänen ruokaansa. Luottaa? Pohdin tuota käsitettä, kun yritin ajatella viime kertaa, kun olin luottanut johonkuhun.
Mytrian herääminen tapahtui ennen tapaamistamme, kun taas oma heräämiseni alkoi tuona iltana. Kaikki mikä oli ollut tärkeää elämässäni, näytti merkityksettömältä verrattuna siihen yksinkertaiseen rauhaan, minkä hän jakoi kanssani tuona ensimmäisenä iltana. Minua oli ajanut kunnianhimo enkä luottanut kehenkään taistelussani tulla johtajaksi ja suojelijaksi uudessa maailmassamme.
Mielenkiintoista kyllä, hyvin monet ihmiset luottivat minuun, mutta itse en luottanut kehenkään. Luotin kuitenkin tähän naiseen. Söin hänen mahdollisesti myrkyllistä ruokaansa ja join hänen tuntematonta "yrttiteetään" epäröimättä. Itse asiassa kun istuin tuolla pienellä ulkonemalla, tiesin, että elämäni oli muuttunut ikuisiksi ajoiksi. En olisi enää koskaan sama ihminen, mikä oli hyvä asia. En ollut pitänyt itsestäni kovasti viime aikoina.
Ikään kuin lukien ajatukseni hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Olin lähes kuollut, kun tulin tänne. Äiti on parantanut minut ja antanut minulle upean elämän."
Sitten hän otti lautaset ja yhden kupin ja meni ulos pesemään ne. En sanonut mitään enkä edes tarjoutunut auttamaan häntä. Olin tullut tänne pelastamaan hänet, mutta oli ilmeistä, että hän pelastaisi minut.
Minä, Mytre, palaan jatkamaan tarinaani …