Päivän uffo

Eteenpäin, sano uffo lumessa




HomeViestejäMaria Chambers11.3.2019 - Herääminen pilaa kaiken!

11.3.2019 - Herääminen pilaa kaiken!

HERÄÄMINEN PILAA KAIKEN!
 
Kirjoittanut Maria Chambers (soulsoothinsounds.wordpress.com)
11.3.2019
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
 
En löydä nykyään asioita viihdyttämään itseäni. Netflix, Amazon Prime, YouTube … kaikki tuntuvat vähemmän ja vähemmän tyydyttäviltä. Samaistun vähemmän ja vähemmän siihen kaikkeen – en vain naisena, vaan myös ihmisenä.
 
Nautin kuitenkin elokuvien tai televisio-ohjelmien tuotantoarvosta. Pysyn arvostamaan luovia aspekteja, elokuvausta, musiikkia, näyttelijöiden lahjakkuutta ja kemiaa. Mutta suurinta osaa tarinajuonista en juurikaan enää.
 
Tunnun pitävän dokumenteista tai elokuvista, jotka perustuvat tositarinoihin. Mutta olen jo käynyt läpi suurimman osan niistä. Se on järkyttävää, koska olen turvautunut jonkinlaiseen viihteeseen hyvin pitkään. Mutta media voi mennä vain niin pitkälle, kuin tietoisuus menee. Se yrittää toisinaan puskea pidemmälle, mutta se ei pysty heijastamaan sitä, missä minä olen, missä monet meistä ovat tällä hetkellä. Emme voi odottaa sitä.
 
MIKSI JÄÄDÄ?
 
Sitten kun heräämme siinä määrin, että 3D:ksi kutsuttu todellisuus ei houkuttele meitä niin, kuin ennen, miksi edes jäädä tänne? Voimme yrittää keksiä mahdollisilta näyttäviä vastauksia, kuten jäämme lastemme (joilla on lapsia) tai ystäviemme vuoksi (joilla on vielä muutama). Luonnon vuoksi (pah, voisin aina tulla takaisin tänne ja tuoda sieluni perhoseen, oravaan tai delfiiniin joksikin aikaa). 
 
Ihmiskunnan vuoksi. Ok, ehkä ihmiskunnan vuoksi – olla tasapainoisen ja itseä rakastavan ihmisen standardi, joka on ruumiillistanut Kristus-tietoisuutensa. Mutta sekään ei mene enää läpi.
 
Jäämmekö itsemme vuoksi? Toteuttaaksemme sielun unelman kulkea tällä planeetalla heränneenä ihmisenä – ihmisenä jonka ei tarvitse enää olla riippuvainen toisista ilossaan ja joka voi nauttia tämän todellisuuden aistillisuudesta täysivaltaisena ja itseä rakastavana ihmisenä? Ihmisenä jolla ei ole enää karmataakkaa? Ihmisenä joka ei enää kanna mukana haavojaan? 
 
Sitä ei ole koskaan tehty tällä tavalla. Tämä on täysin uutta. Se on oikeasti tavallaan jännittävää! Mutta ei ole käsikirjoja. Ei ole mitään selvitystä siitä, miten pärjäämme, paitsi se, miltä meistä tuntuu. Ei ole tienviittoja tai viisivuotissuunnitelmaa. 
 
Huomaamme olevamme enemmän ja enemmän hetkessä. Ja meitä pyydetään luottamaan, että hetki tuo meille sen, mitä tarvitsemme. Ulkoa katsottuna se näyttää vähän hullulta. Toisinaan meistä tuntuu, että poljemme vettä, ja toisinaan, ettemme liiku lainkaan.
 
Meistä tuntuu, että olemme tehneet uskomattomia sisäisiä muutoksia, mutta ulkoinen elämämme ei näytä heijastavan sitä. Ainakaan vielä. Ja kenties ei siinä määrin, kuin tunnemme, että sen pitäisi jo tähän mennessä. Se voi olla helvetin lannistavaa. Kenen idea tämä ylipäätään oli?
 
Ai niin, odotas. Se oli meidän. Emme voi edes syyttää siitä jumalaa tai jotain avaruusolentorotua. Olemme kaikki eri planeetoilta ja tähdistöistä, vaikka olemme eläneet tuhansia vuosia täällä maaplaneetalla. Siis emme voi syyttää orionlaisia tai arcturuslaisia tai plejadilaisia. 
 
Tämä hemmetin herääminen – se pilaa kaiken! Minulla oli kiva ja siisti pikkuelämäni. Minulla oli kiva ja luotettava suhde, mukaan kuuluvalla suvulla varustettuna. Aikani oli jäsentynyttä. Tiesin, missä olen joka päivä. Oli paljon toimintaa, joitain hauskoja aikoja. Ja paljon draamaa.
 
ASUNTO
 
Itse asiassa silloin minulla oli uusi asunto, jossa olisin voinut hengailla useammin. Mutta joka aamu herättyäni päätin mennä miehen luokse. Se aiheutti riippuvuutta. Tiesin, mitä odottaa. Kuuluin ainakin jonnekin. Vaikka tuo "jonnekin" oli melko huonossa, karmallisessa suhteessa.
 
Tuolloin tuo kiva, uusi ja hiljainen asunto tuntui minusta tyhjältä ja yksinäiseltä. Tavallaan siltä, kuin minusta tuntui sisällä. 
 
Ja tietysti pilailen. En koskaan palaisi takaisin uneen, vaikka voisin. En voisi palata unohtamaan, kuka olen, ja jumittamaan karmallisissa suhteissa. Tai siihen ahdistukseen, miten voisin mitenkään selviytyä niiden menettämisestä, joista olin tullut hyvin riippuvaiseksi. Mitä jos minun täytyisi mennä tuohon tyhjään asuntoon?
 
Ja kävi ilmi, että minun täytyi. Hän kuoli, ja olin naisen kuori jonkin aikaa. Minun täytyi palata tuohon asuntoon ja olla kaikkien niiden tunteiden kanssa, jotka olin yrittänyt sivuuttaa hyvin pitkän aikaa.
 
Ja ajan kuluessa aloin rakastaa tuota asuntoa. Se ei ollut enää tyhjä. Täytin sen taiteellani, musiikillani ja joillain ystävillä. Ja ennen kaikkea omalla hengelläni.
 
Mutta parin kuluneen vuoden aikana olen ottanut alas suurimman osan taiteesta. En enää tee musiikkia. Minulla ei koskaan käy ketään. Paikka näyttää melko riisutulta. Sisäisellä tasolla olen hitaasti purkanut vanhaa tarinaani. Olen päästänyt irti vanhoista intohimoistani. Tuntuu siltä, että valmistaudun muuttamaan, mutta minulla ei ole aavistustakaan, missä uusi paikka olisi.
 
Asunto on melko mukava, mutta tuntuu siltä, että mukavuus jonka saan nyt, tulee enemmän minusta. Ja vuosina jotka olen ollut siellä, säteilyni on transformoinut tuota paikkaa, erityisesti omaa osaani rakennuksesta ja ulkoista ympäristöä.
 
Vuosien saatossa minulla on ollut melko meluisia naapureita. Äänekkäitä bileitä, äänekästä riitelyä puolisoiden kesken, paljon tömistelyä. Hyvin pitkään saatoin kuulla erään naapurin keskustelut makuuhuoneeni seinän takana. Tiesin aivan liian monia intiimejä yksityiskohtia miehen erosta kuunnellessani noita pitkiä ja vihaisia puhelinkeskusteluja, jotka jatkuivat pikkutunneille. Ilmeisesti – hänen mukaansa – nainen ei vain ymmärtänyt häntä. Aivan. Mutta olen varma, että se oli kaikki heijastusta siitä, missä minä olin, koska käsittelin kaikkia noita myllertäviä tunteita, myös omaa vihaani. 
 
Huomaan, että naapurini ovat paljon hiljaisempia nykyään. Itse asiassa asuminen siellä tuntuu samalta, kuin muuttaessani. Asuntokompleksi oli täysin uusi, kun allekirjoitin vuokrasopimuksen, joten olin yksi ensimmäisistä vuokralaisista muuttamassa tuohon monen asunnon rakennukseen, joka oli käytännössä tyhjä. Minulla oli koko rakennus itselläni. Oli hiljaista. Rauhallista.
 
Kuitenkin nyt, melkein 20 vuotta myöhemmin, rakennuksen jokainen asunto on varattu. Ja on taas hiljaista ja rauhallista. 
 
Siis tuntuu siltä, että kyllä, olen edelleen siellä. Rakastan olla siellä. Kuitenkaan minulla ei ole mitään halua sisustaa tuota paikkaa. Se on kummallinen tunne. Koska se ei ole masennusta, kuin en välittäisi ympäristöstäni enää. Mutta olen kuin siirtymässä. Minulla ei kuitenkaan ole näköpiirissäni paikkaa, johon mennä.
 
Se on kummallinen tunne. Ei kuitenkaan huono tunne. Se on vain erilainen. Samaan aikaan rekisteröidyin Huluun. Kenties kokeilen "Täydellisiä naisia" uudestaan.
 
----------- 

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen. 

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

< PrevNext >