Päivän uffo

Ei terve ruumis uffoa kaipaa




HomeViestejäMuita kirjoittajia2.1.2019 - Lisanne Thalia Steenmeijer - Miten syöpä muutti elämäni ihmeeksi

2.1.2019 - Lisanne Thalia Steenmeijer - Miten syöpä muutti elämäni ihmeeksi

MITEN SYÖPÄ MUUTTI ELÄMÄNI IHMEEKSI
 
Kirjoittanut Lisanne Thalia Steenmeijer (thewakeupexperience.eu)
2.1.2019
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
 
Lisanne Thalialla diagnosoitiin juuri aivokasvain. Syöpä. Taas. Kun hänen kehonsa oli juuri ollut puhdas. Viesti jota tuon totuuden kohtaava ihminen ei normaalisti ottaisi vastaan hyvin. Lisanne kuitenkin otti. Miten hän kääntää ylösalaisin kaikki uskomukset, mitä olemme oppineet sairaudesta? (Vera Ingeborg)
 
Aikomukseni ei ollut koskaan kirjoittaa elämästäni. Kukaan ei uskoisi minua, ja olen vakuuttunut, että jokainen löytää oman tiensä, kun aika on kypsä. Mutta sitten tapahtui jotain ja minut työnnettiin jakamaan. Oivalsin, että pelkäsin niin kovasti, mitä ihmiset ajattelisivat minusta, etten olisi koskaan kyennyt avautumaan tälle, jos tätä "asiaa" ei olisi tapahtunut ensin. Niinpä sen sijasta, että jokin meni kamalan pieleen, jokin taisi mennä erittäin oikein.
 
Minulla diagnosoitiin aivokasvain pari viikkoa sitten. Ja se antaa minulle tilaisuuden tosissani osata kaiken, mitä olen oppinut viimeisten parin vuoden aikana. En pelkää tuota diagnoosia, mutta voi pojat, että pelkään jakamista. Parantumiseni tapahtuu jakamisen kautta – suoraan läpi. Tässä puhuu sieluni kaunistelematta, rehellisesti ja puhtaassa autuudessa tietäen, että ihmisten täytyy tietää, etteivät he ole hulluja eivät enää yksin. Paska on totta. Rakastan sinua, ja olen alkanut yhdistyä siihen korkeampaan voimaan/rakkauteen sisälläni, johon kaikilla on pääsy. Siis kerron tarinani, vaikkei sillä oikeasti ole merkitystä. Se on tarina, jonka kerromme nyt. Kaikki millä on merkitystä, on nyt, koska se on vetovoimapaikkamme.
 
Vuosi 2012 oli tulossa loppuun, ja olin rakkaani ja 2-vuotiaan lapsemme kanssa muuttamassa suureen taloon. Odotin toista lastamme, eivätkä asiat olisi voineet olla paremmin. Taaksepäin katsottuna ainoa pielessä ollut asia oli, että minulla oli se hullu ahdistuksentunne, että minulla oli kiire. Se oli myös aikaa, jolloin numero 11 ilmestyi aina osuvasti – kellossa, postissa ja satunnaisesti ulkona – eikä sitä päässyt pakoon. Kummallista, ajattelin, mutten tehnyt siitä sen kummempaa numeroa. Ja sitten tapahtui jotain, mikä käänsi maailmani ylösalasin. Tapaisin kaksoisliekkini – tuolloin en ollut koskaan kuullut sellaisesta. Se oli kriittinen osa kokemustani ja tämän pyhän matkan alku.
 
Vain katse hänen silmiinsä ja tuntemani maailma tuli rymisten alas. Sydämeni avautui ja tunsin pakahduttavaa rakkautta, jota en ollut ennen tuntenut. En edes lapsiani kohtaan. Mieleeni tulvi kaikenlaisia muistoja, jotka eivät olleet tästä elämästä, ja tunsin korkeampaa tietämistä. Tietysti luulin, että tämä oli vain ihastusta ja todella väärin, koska rakastin elämääni. Ei ollut mitään tarvetta mennä hajottamaan asioita.
 
Hän ja minä emme puhuneet tästä. Emme edes kommunikoineet ammatillisten tilanteiden ulkopuolella. En ollut koskaan kokenut mitään sellaista, ja se sai minut vakavasti kyseenalaistamaan mielenterveyteni. Jep, olin tullut hulluksi ja se oli häpeällinen salaisuuteni.
 
Mutta sitä en käsittänyt tuolloin, että siitä voi olla vuorenvarma, että kun tapaa voimallisesti sielukumppanin tai kaksoisliekin, elämään kohdistuu vakava isku. Ja niin tuli. Nähtyäni muutaman kuukauden hulluja unia siitä, että kaksoisliekkini kertoi minulle kaikenlaista esoteerista paskaa ja opetti pyhää geometriaa unitilassa, hän tuli luokseni unessa ja sanoi, että minulla oli rintasyöpä. Okei. Hetkinen, mitä? Ei ollut mitään nähtävää, mutta se tuntui vähän liian todelta sivuutettavaksi. Se osoittautui todeksi.
 
Siinä olin, puolikuoliaaksi pelästyneenä, odotin rintani poistamista ja pidin kiinni hengestäni. Rakkaus jota tunsin kaksoisliekkiäni kohtaan, piti minut onnellisuuden tilassa. Sairaudesta tuli tekosyy puhua, ja minusta tuntui, että puhuimme rivien välissä, mutta välillämme oli merkittäviä rajoja. Ammatillisia, kumpikin sitoutunut suhteeseen eikä ollut mitään tapaa ottaa tätä ulos ammatillisista tilanteista. Tanssien tätä tanssia, tuntien kaikkia tunteita, mutta pitäen sen todellisena.
 
Tuolloin siinä kaikessa ei ollut mitään järkeä. Tulen siihen – minun täytyi oppia ja mennä syvälle, ennen kuin pystyin saamaan sellaista sokeaa luottamusta, kuin minulla on nyt. Fokusoituminen tuohon raastavaan rakkauteen tuntui hyvältä, ja se oli kaikki, mitä tarvitsin. Ongelmana oli, että projisoin sen edelleen häneen. Niinpä sitten kuin rintani oli poistettu eikä ollut enää fyysistä todistetta syövästä kehossani, hän vetäytyi pois. Se oli ohi, ja saatoin jatkaa elämääni. Mutta sitten murruin. Tunteita hylkäämisestä, kaipauksesta, valtavan rakkauden menettämisestä ja hulluksi tulemisesta vyöryi jatkuvasti ylitseni. En elänyt lainkaan hauskaa elämää.
 
En voinut elää ilman niin suurta rakkautta. Mutta sitä ei ollut enää. Mitään ei ollut. Koska suhteeni joka oli ennen kaikki, mitä tarvitsin, ei enää riittänyt. Olin hyvin kurjana, suuressa tuskassa ja hyvin hämmentynyt siitä, miksen voinut vain olla tyytyväinen siihen elämään, joka ennen teki minut onnelliseksi. Ja sitten ystäväni L antoi minulle erään kirjan. Hän oli kokenut suuren burnoutin vuotta aiemmin, ja hänet oli heitetty salaiseen kabbalistiseen meditointiryhmään. Pelättyään aiemmin kertoa minulle matkastaan, hän päätti lopulta, että tilanteemme näyttivät hyvin samanlaisilta, ja avautui. Kun luin pari ensimmäistä sivua tästä vanhasta kirjasta, sanat menivät suoraan sydämeeni ja itkin päivätolkulla. Sille oli itse asiassa nimi, mitä kävin läpi. En ollutkaan hullu! Tai kenties olin, mutta en ollut yksin enää. Heräsin korkeampaan totuuteen, ja minun täytyi tehdä sovinto, eikä maailmani ollut koskaan enää sama.
 
Liityin tuohon kabbalistiseen meditointiryhmään ja koin mielettömiä meditaatioita. Ne tapahtuivat aina tietyssä temppelissä. Sen lattia oli mustavalkoinen. Katossa oli monia maalauksia, ja alttari näytti tietyltä. Juttuja ilmestyi mieleeni, ja tunsin kunnioitusta sitä rakkaudentunnetta kohtaan, jonka koin joka kerta, kun minut vietiin temppeliini. Mutta enpä tiennyt, että paskasta tulisi kummallisempaa ja kummallisempaa. Tässä elämäni kohdassa piilotin jo päiväkirjojani ja esoteerisia kirjojani sängyn alle. En ollut vieläkään rento tämän toisen maailman osalta, ja yritin kovasti elää normaalia elämää niin, kuin kaikki muutkin. Entä kaksoisliekkini? Edelleen 24/7 mielessä, unissa ja tunteissa.
 
Yhtenä iltana ystäväni tekstasi minulle Roomasta: "Voi hyvänen aika, meidän täytyy saada sinut tänne. Minulla on tunne, että tällä on merkitystä sinulle." Pari kuukautta myöhemmin menimme Roomaan yhdessä. Hän oli käynyt Tiberin saarella, keskellä Roomaa, kirkossa jonka hän tunsi minun täytyvän nähdä. Kun kävelin puuovista sisään, sydämeni pysähtyi. Se oli minun temppelini. Seisoin meditaatioiden temppelin lattialla. Katossa oli maalauksia ja alttari näytti todella tutulta. Olin kotona. Mutta mitä tapahtui? Kerroin L:lle, että tämä oli temppelini ja tunsin olleeni siellä aiemmin, toisessa elämässä tai ulottuvuudessa tai miksi kutsuisikaan sitä? Kysyimme italiaksi tämän kirkon historiasta, ja opimme nopeasti, että se oli ollut ennen temppeli. Aesculapian temppeli joka oli omistettu lääketieteen ja parannustaitojen harjoittamiseen. Meidät päästettiin vankityrmiin kirkon alla, ja tärisimme joka askeleella. Tämä oli ennen hyvin pyhä tila, ja olin jotenkin osa sitä. Tuona iltapäivänä istuimme ulkona lähellä kuvaa Aesculapian jäännöksiä ja katselimme joelle. Vau, kummallisesta tuli kummallisempaa. Mutta en vieläkään ollut nähnyt mitään.
 
Lapsesta saakka minua oli kiehtonut kaikki lääketieteellinen. Väitin 3-vuotiaana haluavani olla "lääkäri kadun toiselta puolelta" sitten, kun olisin aikuinen. Minulla oli aina ollut päässäni varastokaappi kaikelle lääketieteelliselle (ja laulujen sanoille, jotka osoittautuivat aivan yhtä syvällisiksi, hah-hah!). Oli aina ollut aktiivista kutsumusta johonkin lääketieteelliseen, mutta menin kuitenkin lainopilliseen kouluun. Ympäröityäni itseni hullulla määrällä lääkäreitä ystävinä ja tuttuina, minusta alkoi tuntua, että tämä on teema elämässäni. Ajattelin, että ilmeisesti se oli kaunis syntymää edeltävä aikomus tutkia tätä maailmaa asiakkaan näkökulmasta sen jälkeen, kun olin uppoutunut lääketieteeseen elämä toisensa jälkeen. Kyllä, sanoin sen juuri.
 
En voi keksiä näitä juttuja
 
Mennäänpä taas aikajanaan. Oli vuosi 2015, ja kummallisesta oli tulossa uusi normaali, mutta halusin edelleen vain elää. Yhtenä yönä näin elävää selväjärkistä unta, jota en voinut sivuuttaa. Istuin katonharjalla ilta-auringossa Horuksen silmä vieressäni, ja minun käskettiin mennä alakertaan. Siivekäs hevonen johti minut enkeliolennon luo, joka ojensi minulle avaimen lokeroon, jossa oli oppikirjoja. Istuin valtavaan kirjastoon, jossa oli loputtomasti kirjoja taivasta kohti. Avasin kirjat ja aloin lukea. Ne olivat itsetutkiskelusta, itsensä tuntemisesta ja näin ollen kaikista universumin salaisuuksista, koska kaikki on sisällä. "Sinä olet universumi", minulle kerrottiin.
 
Oli hyvin paljon informaatiota, ja olin vähän pakahtunut. Aivan yhtäkkiä ilmestyi kolme hahmoa. Niillä oli mustat reiät kasvoina, ja ne olivat pyyhkäisemässä minut pois, mutta velho puhalsi heidät pois yhdellä sauvansa heilautuksella. Hän katsoi minua vakavana ja sanoi: "Tämä oli vain harjoitusta. Tämä ilmestyy todellisuutesi, mutta sinä selviydyt, jos opiskelet. Se on kolme kertaa, ja sinun täytyy valmistautua. On aikaa, mutta älä haaskaa sitä enää. Valmistaudu."
 
Samaan aikaan tunsin, että syvä rakkaus jota tunsin sisällä kaksostani kohtaan, voisi olla avain johonkin merkittävään transformaatioon. Näin netissä käsityksiä kaksoisliekkien olemassaolosta. Ilmeisesti ne ovat peilimme. Kaksi energiaa, toinen maskuliininen ja toinen feminiininen, mutta yhtenen ylisielu. Joo, myös vähän liikaa minulle tuolloin. Mutta se laukaisi minut näkemään kaikki kaavani. Tässä yhteydessä oli jotain, ja sain tunteen, että se liittyi todellisuudessa enemmän minuun, kuin häneen. Mitään ei ole itsemme ulkopuolella, joten silloin kun koetaan karkaaja-jahtaaja-dynamiikkaa, se merkitsee, että sisäinen feminiini-maskuliinitasapainomme kaipaa syvää parantamista. Siis mitä? Joo, se kaikki on sisäistä työtä. Syvä rakkaus jota tunsin häntä kohtaan, oli todellisuudessa väläys siitä rakkaudesta, jota sisäinen olemuksemme/korkeampi itsemme/lähdeosamme tuntee minua kohtaan. Opin, että minusta on osa tässä maailmassa ja osa ei-fyysisesti fokusoitunut. Se opastaa minua ja rakastaa minua. Tie on sallia tuon osan yhdistyä fyysisyyteen. Tai olla puristamatta sitä pois.
 
Miten tulimme ihmisinä niin erilliseksi korkeammasta itsestämme? Se taitaa olla muuttumassa.
 
Minäpä kerron, mitä opiskelin
 
Tuon unen jälkeen siirryin oppimispeliini. Opin sisäisestä opastuksestani. Navigointijärjestelmästä nimeltään tunteet. Se ohjaa meitä "napapohjoiseemme". Se on täysin henkilökohtainen, ja kaikilla on se. Mutta harvat käyttävät sitä. Kaikilla on yhteistä luontainen halu tuntea hyvää oloa, onnellisuutta, innostusta, energisyyttä ja elämänhalua. Kohdataanpa se: miksi haluat tehdä jotain, mitä haluat? Koska luulet, että sen saaminen saa olosi tuntumaan hyvältä. Mutta se mikä saa olosi tuntumaan hyvältä, ei ole mikään lopullinen määränpää, kuten useimmat 30+ -ikäiset ovat alkaneet tietää. Sitä ei koskaan saavuteta, koska kyse on jatkuvasta matkasta. Kun sinulla on tuo unelmatalo, unelmakumppani, työpaikka, lapset, auto, vene, mitä ikinä – eikö ole enempää? Tietysti on.
 
Elämä on taianomaista seikkailua ja voi olla puhdasta autuutta, jos löytää aidon itsensä. Unohdimme, että tulimme tänne luomaan. Vuosia loimme elämäämme oletusarvoisesti, ja nyt on aika ottaa tuo luomisvoima takaisin ja elää unelmiemme elämää. Meidän täytyy lakata jauhamasta sitä paskaa, jota meille pakolla syötettiin, ja luotettava täysin omaan opastusjärjestelmäämme. Joo, kivoja sanoja, mutta se vaatii valtavaa transformaatiota ja olemista tosissaan välittämättä hittoakaan toisten mielipiteistä.
 
Voimakas vetovoimanlaki
 
Sillä ei ole merkitystä, missä olet. Sillä vain on merkitystä, mihin olet menossa. Sillä ei ole merkitystä, oletko nuori, vanha, köyhä, rikas, sairas vai terve. Fokusoidu haluttuun lopputulokseen, ja voit saada sen. Jos voit uneksia sen, voit saada sen. Poikkeuksetta. Navigointijärjestelmäsi ei koskaan kysy, missä olet ollut – se välittää vain siitä, mihin olet menossa. Siis on aika lakata raahaamasta menneisyyttä mukanaan ja projisoimasta sitä eteenpäin. On aika ottaa ajatusmallisi vakavasti ja tutkia tarinoitasi, joita olet kertonut. Koska meillä kaikilla on tarinoita. Tutki uskomuksiasi ja muuta ne elämäksi, jota haluat.
 
Vanhempamme ovat ehdollistaneet meitä siitä hetkestä saakka, kun tulimme tänne. Koulut myös isosti. Televisiosta tuli valtava vaikuttaja. Olemme osa kollektiivia, joka myös luo todellisuutensa. Jos hyvin monet ihmiset fokusoituvat samaan asiaan, siitä tulee automaattisesti todellisuus, mutta tämä ei merkitse, että sinun täytyy valita tuo todellisuus.
 
Hassu asia on, että vetovoimanlaki osoittaa aina itsensä todeksi. Siis mitä enemmän uskot, sitä enemmän todisteita alat nähdä. Tästä syystä on tärkeää uskoa hauskoihin juttuihin ja sivuuttaa paska joksikin aikaa, kunnes sitä ei enää ole ja on mestaruustilassa ja voi tehdä varjotyötä puhdistaakseen ne tarinansa ja uskomuksensa, jotka pitävät puutetilassa. Rakkauden, rahan, terveyden ja ilon puutteessa.
 
Kukaan ei epäile gravitaatiolakia. Et pelkää lentäväsi pois planeetalta, kun hyppäät. Vetovoimanlaki on aivan yhtä elävä ja tosi. Se toimii aina, sinun ei tarvitse uskoa. Se toteaa, että samankaltaiset vetävät puoleen toisiaan. On satoja kirjoja ja podcasteja vetovoimanlaista. Neuvon sinua tutkimaan sitä, mikä resonoi, ja antamaan sanojen upota sisään. On mahtavia opettajia. Ehdoton suosikkini on Abraham Hicks. Minulla ei ole ollut kysymystä, johon ei ole vastattu.
 
Olemme värähtelyolentoja, joita tunteemme opastavat. Lähetys- ja vastaanottolaitteita. Ajatuksemme luovat todellisuutemme ja muuttuvat asioiksi. Tervetuloa matriisiin. Voit tehdä siitä niin upean, kuin haluat. Olen valmis vanhan ihmistavan osalta ja seulon innokkaasti tätä aika-avaruustodellisuutta – luoden omaa todellisuuttani. Mutta se ei tule helposti, koska tätä ei opeteta koulussa tai kotona. Ja sitten on tämä asia nimeltään kontrasti. Voimme kokea vain kontrastia täällä. Niin selkeytämme, niin opimme. Jos tiedät, mitä et halua, tiedät, mitä haluat.
 
Palataanpa takaisin siihen
 
Minulla oli hauskaa tämän vetovoimanlain kanssa. Erosimme kumppanini kanssa tavalla, jonka ilmensin täysin – sitoutuneina vanhempina ja todellisina ystävinä. Tuo valtava rakkauden tunne sai minut oivaltamaan, etten tarvinnut mitään, jos se ei ollut harmoniassa kaikkein suurimman rakkauden kanssa. Avasin vain sydämeni ilolle ja taianomainen elämä tuli esiin. Olin festivaaleilla ja ilmensin suosikkibändini ilmestymään tyhjästä ja tulemaan ystävikseni. Kehoni näytti 16-vuotiaalta, eikä minusta ollut tuntunut koskaan paremmalta. Todistin itselleni, että tämä juttu todella toimii. Voiii, se on hauskaa! En vieläkään jakanut tätä, koska elin nyt hyvin kummallisella tavalla.
 
Yksi käännekohta
 
Enpä tiennyt, että minulla oli edelleen valtavia itsearvostusongelmia. Näkymättömiä minulle, mutta aktiivisena värähtelyssäni. Etsin edelleen vahvistusta ulkopuolelta ja minulla oli pakkomielle kaksosestani. Niinpä minulle tuli tyhjästä diagnoosi syövän leviämisestä, ja minulle kerrottiin, että minulla saattaa olla pari viikkoa elinaikaa. Ei ole sattumia. L oli kanssani, kun itseriittoinen lääkäri todisti teoriansa, koska koko kehon kuvauksessa näkyi miljoona valkoista pistettä.
 
L ja minä emme voineet uskoa sitä ensin, ja meiltä vaati yön antaa tämän mennä perille. Ja sitten minulle välähti: minun täytyi kerätä energiani ja lakata elämästä erillisyydessä. Mieleeni tuli kysymys, haluanko elää ilman kaksoisliekkini fyysistä läsnäoloa elämässä, vai haluanko kuolla tähän erillisyyteen, joka on illuusio joka tapauksessa. No, ensimmäistä kertaa se tuli erittäin selväksi, että halusin todella paljon elää!!! Tiesin, että kaikki olisi ok, kunhan tekisin sisäisen työn ja keräisin kaikki aspektini, jotka olin erottanut ja samalla antanut voimani pois. Tunsin syvää hyvinvointia. Oli aika päästää irti tuosta puutetunteesta, jonka olin projisoinut kaksoseeni. Kun seisoo selkä seinää vasten, tekee viimein sen, mikä olisi pitänyt tehdä koko ajan. Jääräpäistä, eikö?
 
Samaan aikaan aloitin sytostaattihoidon ja immunoterapian ostaakseni lisää aikaa. Päivittäiset meditaatiot ja todisteet vetovoimanlain toimimisesta uudestaan ja uudestaan saivat parantumiseni liikkeelle. Voi, sitä elämäniloa! Linnut lauloivat, värit olivat voimakkaita, musiikki kuulosti todella hyvältä ja rakastin elämäni joka hetkeä. En ollut vielä peloton. Joskus heräsin helvetinmoiseen pelkoon. Mitä jos olin hullu? Mitä jos vain loin jonkinlaisen selviytymismekanismin? Olen hyvin yksin tässä.
 
Mutta minulla oli melkoinen työkalupakki, jonka puoleen kääntyä. Pelot hävisivät kuuntelemalla Abraham Hicksiä tai Eckhart Tollea. Siis se oli tuo tapa. Opin todella olemaan läsnä, eikä sillä ollut merkitystä, oliko minulla päiviä jäljellä – kaikki millä oli merkitystä, oli nyt. Nyt-hetkessä on suurta selkeyttä ja iloa – se oli pääfokukseni.
 
Onnistuin pitämään tuon fokuksen. Joka kolmas viikko menin sairaalaan hoitoon ja tuomiolle. Vaikka laboratoriotestitulokset olivat ällistyttäviä, lääkäri tunsi tarvetta kertoa minulle, että olin edelleen kuolemassa. "Sinulla on maksimissaan puoli vuotta", hän sanoi. Ja hyvästi hyvä fiilis. Opin saamaan homman kasaan melko nopeasti ja fiilikseni ylös myös silloin, kun sytostaattihoito vaikutti ja ympäristö lähetti minulle valkoisia kukkia, kuin olisin jo poissa. Opin antautumaan vetovoimanlaille ja luottamaan, että jos voisin olla vain onnellinen, kaikki muu selviäisi hyvin. Tajusin tämän, sanoin sen ja aloin uskoa siihen.
 
Päivittäiset harjoitukseni koostuivat meditoinnista ja visualisoinnista. Joka päivä näin itseni uusissa juoksukengissäni kuljeskelemassa helposti Bosbaan-järvellä Amsterdamissa, auringon paistaessa kasvoilleni, raikasta ilmaa keuhkoissani ja ollen juoksijan huumassa. Pystyin tuntemaan tuon huuman pelkästään ajattelemalla sitä – sillä ei ollut lainkaan merkitystä, että olin sisällä, kalju ja mustelmilla! Tiesin tuon hetken tulevan, joten tilasin jo uudet juoksukenkäni.
 
Koska minulla oli vähän iloa, onnellisuutta ja luottamusta, energia alkoi todella virrata. Ihmiset ympärilläni joko luottivat minuun tai putosivat pois, jos eivät voineet tehdä sitä. Oikeita ihmisiä ja tilanteita ilmestyi kaikkialta. Lapsuuden paras kaverini/naapurini/veljen ystävä otti 20 vuoden jälkeen yhteyttä. Hän on nyt immunoterapiatutkija ja hänen isänsä, tunnetun ontologin, kautta sain yhteyden kuuluisaan Bob Pinedoon. Pinedo oli ensimmäinen lääkäri, joka sanoi minulle, että hän oli nähnyt kaiken eikä diagnoosini ollut hyvä, mutta hän tunsi, että olin menossa kohti täydellistä remissiota. Nämä sanat menivät todella perille, ja aloin luottaa prosessiin vähän enemmän. Valtava käännekohta. Noihin aikoihin näin kaikkialla sanat "spontaani remissio"! Minulla on kuva siitä hetkestä, kun perhonen istuutui kirjalleni "spontaani remissio" -sanojen päälle. Hulluja juttuja.  
 
Ei ole tarkoitus olla negatiivinen, mutta tie suurempaan ja suurempaan luottamukseen oli melko yksinäinen. Tuntui siltä, että minun täytyi kiivetä Everest-vuodelle, ihmisten – erityisesti lääkärien – heitellessä tyhjiä tölkkejä huipulta ja buuatessa. Se oli syvältä, mutta sekin kääntyi ympäri. Jollain taianomaisella tavalla vastarannankiisket tekivät tilaa huutosakilleni. No, se teki kiipeämisestä paljon mukavampaa.
 
En ollut vielä 100 %:sti vakuuttunut tästä värähtelymaailmasta. Olin aina vihannut uskontoja ja sanaa "jumala". Vihasin typeriä henkisiä ihmisiä, jotka puhuivat enkeleistä ja oppaista. Ja nyt en voinut kieltää, että olin itse aivan yhtä hullu. Mutta vastarintani henkisyyttä kohtaan oli suurta. Halusin edelleen ulos siitä. Halusin edelleen normaalin elämän, mutta tiesin liikaa eikä voinut enää kieltää. Se oli iso isku egolleni, ihmisaspektille joka haluaa pitää kaiken entisellään ja tuntee voimakasta tarvetta pitää ihminen turvassa. Ja tuo ego on todella kiinnittynyt pelkoon, tuskaan ja siihen, että kaikki pidetään todellisena. Niinpä minulla oli edelleen käynnissä suuri taistelu pään ja sydämen välillä, mutta haluni tietää ja elää sielustani oli riittävän suuri tämän harmoniatilan saavuttamiseen. Terveyteni täytyi vain seurata mukana. Se on laki. Niinpä terveys seurasi, ja todisteita alkoi ilmestyä. Markkerini putosivat merkittävästi ja kuvaustulos oli puhdas. Ei enää merkkejä syövästä tai "värähtelyn epäharmoniasta", kuten kutsun sitä.
 
Puoli vuotta alkuperäisestä diagnoosista tuli se hetki, jolloin juoksin ensimmäisen kierrokseni uusilla kengilläni. Se oli täsmälleen kuvitelmieni mukaista. Tunne oli puhdasta autuutta. Voi, ihana maailma!!! Aloin oivaltaa, että olin nähnyt itseni nyt jonkin aikaa oransseissa bikineissä kirkkaansinisessä vedessä. Hmm … jotain muuta mihin fokusoitua!
 
Ihmiset ympärilläni alkoivat käyttää vetovoimanlakia hyödykseen. Olen hemmetin ylpeä hyvin epähenkisestä ystävästäni A, joka käänsi koko elämänsä ympäri. Hän saa minut aina nauramaan, ja "seuraa autuuttasi" sanomisen sijasta hän sanoo "seuraa peliohjaintasi" (suom. huom. sananmukaisesti "ilokeppi"), ja voi pojat, että hän tosiaan seurasi sitä. Onnettomasta avioliitosta onnettomassa kehossa, kahden lapsen kera jotka tekivät hänet hulluksi, ja ilman rahaa mukavan elämän viettämiseen, hän vaihtoi uskomattomaan suhteeseen upean kaverin kanssa ja "killerikehoon" ja ilmensi roppakaupalla rahaa elääkseen unelmaelämää, jonka hän on aina halunnut. Hänen lapsensa ovat paljon hauskempia, ja hänellä on kaikki. Hän on myös elävä todiste siitä, ettei tarvitse menettää kaikkea saavuttaakseen kaiken.
 
Menimme Arubaan yhdessä ja olimme juuri sytyttämässä paperilapun tuleen yhteisen fokuksemme rituaalina, kun sateenkaarihalo ilmestyi päämme yläpuolelle ja oivalsin, että minulla oli oranssit bikinit päällä ja seisoin vaaleansinisessä vedessä. Siisti juttu.
 
Takaisin normaaliin
 
Aruban jälkeen minun oli aika palata normaaliin elämään. Viedä esimerkiksi lapsia kouluun. Harjoitus olemisesta välittämättä hittoakaan. Siinä oltiin leikkikentällä lyhyissä hiuksissa ja ympärillä ihmisiä, jotka käyttäytyivät, kuin eivät näkisi minua, tai pahempaa – jotka alkoivat itkeä. Joo, toisten ihmisten suru on todellinen tunnelman lannistaja. Lisäksi vihasin todella lyhyitä hiuksiani ja pyöreää kehoani. Tosiasiassa en välittänyt paskaakaan, mitä toiset ihmiset ajattelivat minusta. Olin ennen haluttava ja ponnistelin ulkonäköni eteen. En tainnut koskaan tietää, kuka olin sen ulkopuolella. Se osoittautui myös teemaksi. Älä ymmärrä minua väärin: kiitollisuus elossa olemisesta ei merkitse, ettei voi haluta näyttää hyvältä. Se ei myöskään merkitse, että elän ashramissa tai rakastan tylsää huumoria. Mutta kuten energian kanssa on, ensin harmonia, toiseksi mitä tahansa. Minun ei tarvinnut näyttää kauniilta ollakseni harmoniassa.
 
Oli kevät ja aika käydä uudessa kuvauksessa. En ollut koskaan tavannut valaistunutta ihmistä, joka ei hermostu, kun lääkäri tökkii häntä koneella ja etsii jonkin olevan pielessä. Tiedän, että Abraham Hicks sano: "Se ei merkitse yhtään mitään", mutta on niin hemmetin mukavaa, jos kaikki ovat samalla sivulla. Tietysti kuva oli puhdas, ja voisin elää elämäni onnellisena loppuun saakka. Voi, vihdoin normaalia elämää!!
 
Tai niin luulin. Minulle pisti silmään se, että jotkut ihmiset joihin tunsin voimakasta yhteyttä, toivat esiin aivokasvainteeman. Tietäen, että sielukumppaneita tulee kaikissa muodossa, annoin noiden yhteyksien vain olla, tarvitsematta tehdä mitään niillä tai olla huolissaan tuosta vähän vanhasta teemasta. Ei voi luoda toisen ihmisen todellisuudessa, joten en ollut huolissani. Mietin kuitenkin, miten tämä teema tapahtuisi, koska haistan tulevan ilmentymisen mailien päästä.
 
Astrologinen sivuhuomautus
 
Tajusin, että Pluto oli kohta tekemässä neliötransiitin astrologisen syntymäkarttani Pluton kanssa. Ei mikään hauska aspekti, Pluton hallitessa kuolemaa ja vakavaa transformaatiota. Samaan aikaan Ceres joka hallitsee aivoja, liittyi mukaan ja yksi voimakkaimmista ja järkyttävimmistä planeetoista – Uranus – livahti takaisin Oinaaseen syntymäkarttani kuoleman- ja transformaation 8. huoneessa, Oinaan hallitessa päätä. En näe astrologiaa määrättynä asiana. Emme ole sätkynukkeja. Tunnen kuitenkin, että se näyttää meille elämämme suunnitelman ja uneni kolmas hahmo sopisi jotenkin mukaan täydellisesti. Ja niin tapahtui. Aurinkoni on terveyden 6. huoneessa ja vakavia muutoksia tekevässä Vesimiehessä, ja pohjoissolmuni 12. huoneessa, joka edustaa täydellistä liittoa kaiken olevaisen kanssa.
 
Hetkinen, eikö kaksoisliekissä ollut kyse liitosta? Kyllä, sisäisestä liitosta. Se tuijotti minua kasvoihin koko ajan, mutta toivoin lempeämpää lähestymistapaa. Mutta kohdataanpa se: tarvitsin tämän kyetäkseni olemaan rehellinen ja tulemaan pois piilosta. Kaipasin edelleen vanhaa tapaa, ja egoni piti kiinni henkensä edestä. Se ei tekisi mitenkään tilaa sisäiselle liitolle. Ego ei tiedä, miten eletään puhtaasta rakkaudesta, ja kuitenkin siltä sisäinen liitto tuntuu. Siis tässä olen.
 
Tervetuloa mestaruuteen
 
Kirjoitan tätä kontrastin keskellä. Diagnoosi on aivokasvain, mutten ole lainkaan peloissani. Kaikki on hyvin maailmassani! Tavoitteeni on pysyä pyörteessäni. Elää sydän avoimena ja kokea samaa autuutta, kuin sydämeni toiveet olisivat jo ilmentyneet. Se on täysin tehtävissä!!! Tätä merkitsee rakastaa ehdottomasti.
 
Ja voi pojat, että minusta tuntuu hyvältä. Onnelliselta ja innostuneelta elämää kohtaan! Tunnen hyvin suurta rakkautta, ja se kaikki on sisälläni. Nyt näe tuon kaksoisliekkikokemuksen työntönä heräämiseen, juuri niin kuin sielusopimuksemme tarkoitti. Nyt olen vapaa, enkä etsi ulkopuolelta mitään. Ja minulla on työkalupakki pitämään fiilikseni helvetin korkeana, vaikka kaikki on sisäistä työtä.
 
Työkalupakki
 
Minäpä kerron vähän työkalupakistani. Tietysti auttaa, kun kuulee oikeiden ihmisten puhuvan näistä jutuista. Niinpä katselen ihmisten videoita, jotka antavat minulle voimaantumisentunnetta. Kuten sanoin, rakastan Abraham Hicksiä, Echart Tollea, Lisa Transcendence Brownia, Teal Swania, Joe Dispenzaa, Deepak Chopraa, Alison Lessardia, Matt Kahnia ja monia muita.
 
Kiitollisuudentunne on yhtä korkeaa värähtelyä kuin rakkaus. Kirjoitan sivutolkulla asioita, joista olen kiitollinen. Ensin se on vähän hidasta, mutta sitten hana aukeaa enkä pysty lakkaamaan nimeämästä asioita, joista olen kiitollinen. Tunne joka tulee, on puhdasta autuutta.
 
Musiikki voi tehdä sen myös. Minulla on monia soittolistoja, jotka nostavat välittömästi korkkini pintaan, vapauttavat kaiken vastarinnan ja saavat minut haluamaan tanssia ja laulaa. Voi, noita harmonisen ja onnellisen musiikin sulosointuja! Löysin maalaamisen ja otin laulutunteja. Olemme luojia, ja meidän täytyy harjoitella luovuuttamme antaaksemme energian virrata. Ulkona luonnossa oleminen tekee sen välittömästi! Siitä syystä ihmiset tuntevat myös vetoa joogaan, tai-chiiin ja gi-gongiin.
 
Sitten on meditointi. Hyvin tehokas työkalu, jossa voi sulkea mielensä niin, että itsen sieluversio voi puhua. Se ei melkein koskaan opasta niin, kuin luulee, vaan johdattaa johonkin voimakkaaseen ideaan, jossa ei ole mitään tolkkua, mutta jos seuraa sitä, se johdattaa kaikkeen, mitä haluaa. Meditaation voima. Jos sanot, ettei sinulla ole aikaa meditoida, sanoisin sinulle, ettei sinulla ole aikaa olla tekemättä sitä.
 
Sairaudessa on kyse vastustamisesta
 
Haluan todeta, ettei mielessäni ole mitään epäilyä siitä, että sairaus on hyvinvoinnin puuttumista. Ei ole puutevirtaa, on vain hyvinvointivirta. Nipistämme vain itsemme pois siitä, ja voi tulla sairautta. Tiedän, että parantuminen on sisäistä energiatyötä eikä mikään diagnoosi ole peruuttamaton. Haluan myös sanoa, että uskomuksillamme on merkitystä.
 
Otan varauksetta vastaan sytostaattihoitoni, vaikka olen varma, että tulevaisuudessa se on menneisyyden työkalu. Miksi ottaisin noita lääkkeitä, jos luotan asioiden energeettiseen virtaan? No, on erittäin tärkeää tietää, että vastarinta tukkii luonnollisen energiavirran. Silloin kun vastustat jotain, menet vastavirtaan ja taistelet virtausta vastaan. Raskaan lääkityksen käyttäminen on vähimmän vastustuksen polku minulle. Otan täysin vastaan lääkitykseni. Puhun keholleni ja sallin sen olla osa tätä. Ei vastustusta. Se on erittäin tärkeää. Jos tuntisin, ettei minun tarvitse ottaa lääkettä ja voisin tuntea samalla autuutta, en ottaisi. Sitä kutsutaan oman opastusjärjestelmänsä seuraamiseksi. Rakastan sytostaattihoitoani. Se kaikki sisältyy tähän kokemukseen. Opastusjärjestelmäni toimii. Tunnen autuutta koko ajan. Olen täysin harmoniassa, ehdottoman ilon tilassa. Täysin pyörteessä. Se on mahdollista!! Riippumatta olosuhteista – ehdottomasti.
 
Kaikki on tietoisuutta
 
Tämä kaikki tuntuu mahdottomalta monista. Lähtökohta kaiken tämän vetovoimanlakijutun alla on, että kaikki on tietoista. Ainoastaan elävillä ja hengittävillä ei ole tietoisuutta. Se on kaikella, myös kehomme soluilla. Ne tietävät täsmälleen, mitä tehdä. Miten kehoni osaa muodostaa vauvan? Tai että sen täytyy oksentaa myrkyllinen ruoka, joka maistui hyvältä? Tai miten sulkea ja parantaa viilto? Soluilla on tietoisuus. Ja kun niille sallitaan luonnollinen energiavirta, kaikki on hyvin. Ajatuksemme luovat. Näin ollen voi syntyä vaikeuksia, jos on vastustavia ajatuksia. Myös lääketiede tunnustaa stressin haitalliset vaikutukset. Stressi on suurta vastarintaa muuten täysin luonnollisessa energiavirrassa.
 
Sallimisen taito
 
Sallimisen taito on elämistä myötävirtaan. Antaa kaiken tapahtua luonnostaan ja saada haitalliset uskomuksemme pois tieltä. Antautua täysin hyvänolon tunteelle ja prosessiin luottamiselle. Ja vetovoimanlaki tuo sinulle kaiken, minkä kanssa linjaat energiasi. Ei ole enää kyse ponnistelemisesta, vaan kaiken sallimisesta tulla itselle. Siinä tarvitaan tasapainoa. Tunteet kertovat, oletko harmoniassa, joten ne ovat ratkaisevia.
 
Se on yksi aikamme valtavista teemoista: meidän ei sallita enää tuntea tunteitamme – etenkään miesten. Maskuliinienergia on työntänyt virtaa vastaan, pakottanut asioita ja puskenut läpi. Tarvitsemme maskuliini- ja feminiinienergiaa ollaksemme tasapainossa, salliaksemme tämän hyvinvointienergian ja luodaksemme sillä maailmamme. Feminiinienergia on vastaanottamista, ja maskuliinienergiaa inspiroitunutta toimintaa. Tuo sisäinen liitto luo maailmoja. Se on sisäistä työtä, ja meidän täytyy ottaa vakavissaan ajatuksemme. Kyseenalaistaa kaikki. Lakata ajattelemasta ajatuksia, jotka pakkosyötettiin, ja alkaa välittää hyvältätuntumisesta. Se on maanpäällisen taivaan todellinen merkitys.
 
Mitä nyt?
 
Istuessani tässä, itselläni on muutamia kysymyksiä tästä tilanteesta. Tiedän, ettei pointtina tässä asiassa ole "miksi". Mutta en voi sille mitään, että ihmettelen: oliko minulla syntymää edeltävä aikomus ilmentää tämä? Vai heitinkö suurta vastarintaa polulleni, mikä katkaisi minulta hyvinvointivirran? Sillä ei ole merkitystä. Tie ulos on suoraan läpi – jakamalla kummallisuus. Sisäinen työ on vastarinnasta irtipäästämistä, kaavojen puhdistamista ja sisäisen liiton työstämistä, ja tiedätkö mitä? Rakastan sen jokaista oppivaa, hullua ja kaunista sekuntia. Mestaruudessa on kyse kontrastin hyväksymisestä. Tajusin sen! Ja toivon, että tunnet jonkinlaista muistamista, koska tiesit kaiken aikaa.
 
Paljon rakkautta! Lisanne Thalia
 
-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

< PrevNext >