RAKAS MESTARI … MITÄ MENETÄN, JOS MUUTUN?
Kirjoittanut Carolina Oquendo (www.crimsoncircle.com)
Toukokuun 2025 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Se alkoi myrskystä. Ei pelkästä sateesta, vaan niin rajusta kaatosateesta, että tuntui, kuin taivas olisi revennyt. Tuuli painoi ikkunoita vasten, jonkin yrittäessä päästä kiireellä sisään. Puut ulkona taipuivat matalalle, kuiskaten varoituksia. Ja sisällä kaikki oli liian hiljaista.
Sitten – tippa. Tippa. Roiskaus.
Yhtäkkiä kylmä järkytys osui päähän. Älähdin ja hypähdin taaksepäin. Toinen roiskaus osui käsivarteen. Katsoin ylös. Eteisen katto tummui – nopeasti. Hengitykseni salpaantui. Rinnastani kouraisi. Juoksin hakemaan pyyhkeitä, kulhoja, kaikkea mitä sain käsiini. Vesi levisi, ei vain seiniä pitkin, vaan lattialle. Minun lattialleni.
Ei, ei, ei. Se pilaa kaiken.
Aamuun mennessä myrsky oli ohi, mutta levottomuus pysyi. Pyyhkeet olivat likomärkiä. Laudat olivat alkaneet vääntyä. Jäin tuijottamaan läikkää katossa, kuin se olisi viesti, jota en osannut oikein tulkita.
Niinpä tein sen, mitä jokainen vastuullinen kiinteistön omistaja tekee: soitin rakennusurakoitsijalle. Puhelinnumero tuli ystävän ystävältä. Ei nettisivuja. Ainoastaa: ”Hän on hyvä. Erilainen. Hiljainen.”
Nainen tuli parin päivän päästä. Ei nimeä pakettiautossa. Vain hän – buutsit, farkut, virtynyt kangastakki ja pieni nahkakantinen muistikirja toisessa kainalossa.
”Soitit vesivuodosta?” hän kysyi. Hänen äänensä oli vakaa. Maanläheinen. Vähän huvittunut.
Nyökkäsin, vähän nolona sotkusta. Hän astui sisään epäröimättä. Ei silmäillyt huonetta tuomitsevasti. Vain kuunteli. Ei minua, vaan taloa.
”Taisi iskeä kovaa?” hän sanoi, kävellen hitaasti eteistä pitkin.
”Myrskykö?” kysyin.
Hän nyökkäsi. ”Nimittäin myrskyt eivät tavallisesti riko asioita. Ne paljastavat sen, mikä on jo rikki.” Hän liikkui määrätietoisesti, vetäen kättään lempeästi seinää pitkin, pysähtyen kattoläikän alle. ”Seisoit tässä, kun se tapahtui”, hän sanoi. Se ei ollut kysymys.
En vastannut.
”Mmm, näyttää siltä, että olet edelleen vähän järkyttynyt”, hän sanoi.
Sitä en voinut kieltää. ”Kyllä. Kyse ei tainnut olla vain vedestä”, mutisin.
Hän nosti katseensa silmiini. ”Ei. Ei koskaan ole”, hän sanoi.
Siirryimme olohuoneeseen. Lattia oli sielläkin saanut vettä. Hidasta tihkumista, joka käpristi lautojen reunoja. Hän kyyristyi alas ja veti sormiaan puunsyitä pitkin. Hän ei koskettanut sitä niin, kuin se olisi vaurioitunut. Hän kosketti sitä niin, kuin sillä olisi jotain sanottavaa.
”Olet paikannut asioita aiemmin”, hän sanoi.
Nyökkäsin. ”Liian monta kertaa.”
Hän katsoi ylös: ”Eikä vain talossa.”
Tunsin sen sisimmässäni – totuuden, jota vastaan haluaa väittää, muttei voi.
Hän nousi seisomaan ja pyyhki kätensä farkkuihin. ”Voin korjata tämän”, hän sanoi. ”Mutta se ei ole oikeasti, mitä pyydät, vai mitä?”
Kurtistin kulmiani: ”Mitä tarkoitat?”
”Et kutsunut minua vuodon vuoksi. Kutsuit minut, koska jonkin hajosi sinussa, ja nyt palat eivät sovi entisiin paikkoihinsa.”
Istuuduin, yhtäkkiä väsyneenä. ”Ikään kuin heräsin ja oivalsin, etten kuulu elämään, jonka rakensin.”
Hän nyökkäsi. ”Ja nyt et tiedä, kuka olet ilman sitä.”
Kului hetki.
”Olen tottunut olemaan se, johon ihmiset luottavat”, sanoin. ”Töissä, suhteissa, perheeni kanssa, joka versiossani jota olen elänyt.”
”Vakaa. Käytettävissä. Ennustettava. Turvallinen?” hän kysyi.
”Kyllä.”
”Ja?”
”Ja olen uupunut”, sanoin. ”En liiasta tekemisestä … vaan teeskentelemisestä, että se toimii edelleen.”
Hän nojautui taas seinää vasten. ”Se antaa ensimmäisenä periksi”, hän sanoi. ”Teeskentely. Tuo rooli alkaa rispaantua reunoista. Tulet edelleen paikalle, mutta tuota energiaa ei ole enää.” Hän piti tauon. ”Ja kaiken sen alla … alat tuntea sen. Tuon osasi joka kuiskaa: ”Olen valmis.””
Silmiini nousi kyyneliä. ”Sanoin tosiaan niin”, kuiskasin. ”Hiljaa. En edes tiennyt, mitä se merkitsi. Mutta sanoin niin.”
Hän hymyili, lempeästi mutta epäröimättä. ”Ja silloin kaikki alkaa liikkua.”
”Ajattelin aina, että minun täytyi saada valmiiksi se, minkä aloitin. Viedä asiat loppuun. Saada ne toimimaan. Olla valo ja harmonia kaikelle ja kaikille ympärilläni.”
”Ne olivat lupauksia. Vanhoja valoja. Tehty hetkinä, jolloin luulit arvosi tulleen siitä, että sinua tarvittiin."
"Entä nyt?”
”Nyt saat kumota ne”, hän sanoi.
Istuimme siinä, hiljaisuudessa, huone täynnä sanoja joita ei enää tarvinnut sanoa. Sitten yhtäkkiä nuo sanat tulivat.
”Luulen, että tein lupauksen”, sanoin. ”En ääneen, vaan jossain syvällä. Kenties toisessa elämässä. Tai kenties vain tässä elämässä, kerta toisensa jälkeen.”
Hän nyökkäsi. ”Mikä se oli?”
Tunsin sen kerääntyvän rintaani, raskaana ja valmiina.
”Olen se heijastus, joka minun täytyy olla kaikille … vaikka se merkitsisi, etten koskaan saa olla täysin oma itseni.”
Nuo sanat putosivat välillemme. Raskaina. Ikivanhoina. Totuudenmukaisina.
Hän ei keskeyttänyt. Hän antoi niiden kaikua.
”Onko se vielä totta?” hän kysyi.
”Ei”, sanoin. ”Ei enää.”
Hän kurkotti ottamaan minua kädestä. Ei lohduttaakseen, vaan nähdäkseen.
”Kunnioitetaanpa sitten häntä”, hän sanoi. ”Sitä joka teki tuon lupauksen. Hän antoi kaikkensa. Hän kantoi paljon. Ja hän sai sinut tähän kohtaan.”
Suljin silmäni ja näin tuon version itsestäni – kameleontti, heijastaja, turvallinen. Ja kuiskasin: ”Kiitos. Olit kaikkea kaikille. Ja nyt … voit levätä. Koska olen valmis olemaan kaikkea minulle.”
Ja tuolla hetkellä jokin avautui sisälläni. Ei vain irtipäästö. Ei vain helpotus. Vaan vapaus. Ja hengitin syvään.
Urakoitsija seisoi hiljaa, ravisti pölyn polvistaan ja käveli ovelle.
”Katson vielä ulkokaton”, hän sanoi, kurkottaen ottamaan takkiaan. ”Voisin tarkistaa, mistä myrsky löysi tiensä sisään.”
Katsoin häntä, sydämeni edelleen hakatessa. ”Tuletko takaisin?”
Hän hymyili. ”Tiedät, milloin tulen.” Ja sitten hän oli poissa.
Katselin ympärille huoneessa. Käpristynyttä lattiaa. Veden tahrimaa kattoa. Mikään ei ollut muuttunut. Ja kuitenkin kaikki oli. Se ei ollut enää vesivahinko. Se oli elämä, jota minun ei enää tarvinnut pitää kasassa.
Ja sitten – puhelimeni surisi pehmeästi viereisellä pöydällä.
Viesti. Hänen nimensä. Vanhin ystäväni. Hän joka oli tuntenut minut kaikkien versioideni läpi. Hän joka edelleen rakasti sitä roolia, josta olin hitaasti liukumassa pois.
En avannut viestiä. Minun ei tarvinnut. Tiesin jo sen sävyn. Lämmin. Tuttu. Pehmeä. Sellainen viesti joka sanoi: ”Näen sinut”, mutta vain sinä henkilönä, joka olin ennen.
Tunsi tuon vedon – tuon hiljaisen kaipauksen olla tuottamatta pettymystä. Olla hämmentämättä häntä. Olla tuntematta tuota pehmeää repeämää/välirikkoa, tuota ahdistusta joka voisi tulla muotoni muuttumisesta.
Ja sitten tunsin sen lupauksen painavan, josta olin juuri päästänyt irti: olen se heijastus, joka minun tarvitsee olla sinulle … vaikka se merkitsisi, etten saa koskaan olla täysin oma itseni.
Ei enää.
Käteni leijui näytön päällä. Ja lempeästi ja varovasti annoin sen laskeutua – vastaamatta. En vihasta, vaan kunnioittaen sitä itseä, jonka olin juuri valinnut. ”Puhumme jälleen … mutta vasta sitten, kun voin tehdä sen siitä keskuksesta, kuka todella olen.”
Istuin siinä, ollen läsnä, hengittäen hitaasti, jonkin raa’an ja aidon asettuessa sisälläni.
Muutaman minuutin päästä oveen koputettiin. Pehmeästi. Kiireettömästi.
Avasin oven, ja siellä hän oli. Tuo urakoitsija. Samat buutsit. Samat silmät. Sama hiljainen tietäminen. Hän ei astunut sisään. Seisoi vain siinä, katsoen minua – ei huolestuneena, vaan siinä samassa vakaassa läsnäolossa, joka hänellä oli ollut kaiken aikaa.
Hän seisoi, puhuen hiljaa ja huolellisesti. ”Kenties haluat paikata (sisä)katon”, hän sanoi. ”Korjata rännin. Vaihtaa laudat.” Hän vilkaisi huoneen ympäri – tahriintunutta kattoa, turvonneita lattialautoja, vanhoja tuttuja nurkkia. ”Kenties yrität korjata kaiken – saada sen tuntumaan taas ehjältä. Sellaiselta kuin se oli ennen.”
Sitten hän katsoi taas minua, ääni pehmeämpänä.
”Mutta kenties … vain talo ei ole väsynyt. Kenties sinä olet. Kenties tämä tila – nämä seinät, tämä versio elämästäsi – on kannatellut sinua niin kauan, kuin se voi.”
Hän astui lähemmäs, kiireettömästi.
”Voisit korjata sen ja jäädä. Ja se pysyy pystyssä, jonkin aikaa. Mutta kun olet sanonut, ”Olen valmis” – kun olet antanut tuon totuuden kaikua kattoparrujen läpi – tiedät jo …”
Hän piti tauon, lempeän mutta horjumattoman. ”… ettei sinun ole tarkoitus elää samassa tilassa enää. Sinusta on jo tulossa jotain muuta."
"En tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi”, sanoin pienen pelon kera.
”Sinun ei pitäisikään tietää. Olet siirtymässä normaalista, valtavirran mukaisesta olemisesta erilaisuuteen, ehdottomaan ainutlaatuisuuteen.”
Sitten hän oli poissa.
Ja minä jäin. Hiljaisuuteen. Taloon jota minun ei enää tarvinnut suojella. Elämään jota en yrittänyt pitää enää kasassa. Lattia allani kantoi edelleen veden muotoa. Katto kantoi edelleen arpeaan. Mitään ei ollut ratkaistu. Mutta jokin oli päästetty irti.
Istuin lattialla, selkä seinää vasten. En tuntenut selkeyttä. Tunsin … levottomuutta. Kuin tuuli olisi muuttanut suuntaa, mutten ollut vielä kääntynyt sitä kohti. Ja sitten heräsi muisto – jotain minkä olin kuullut kerran, kauan sitten, ja yhtäkkiä se tuntu todemmalta kuin koskaan:
”Ja lyhyen hetken on vähän ahdistusta, sanoen: ”Mutta mitä sitten seuraavaksi?” Ja sillä hetkellä kun tuo ahdistus näyttää tulevan esiin, se menee vain läpi. Sillä ei ole kaavoja, joihin laskeutua. Sillä ei ole vanhoja rytmejä, joihin kiinnittyä. Tuo ahdistus tulee ja menee.”
En tiennyt, mitä tulee seuraavaksi. Mutta tiesin, etten voinut palata takaisin.
Ja tuo levottomuus, tuo paine rinnassani, ei ollut mitään korjattavaa. Se oli vain kaiku tulemisesta sellaiseksi, joka en ollut koskaan ennen ollut.
Mestarin sanat tässä tarinassa perustuvat Adamuksen kanavointeihin:
Transhumaani-sarja – shoud 1
Transhumaani-sarja – shoud 3
Esiintuleminen-sarja – shoud 3
***
Carolina on ollut Crimson Circlen henkilökuntaa vuodesta 2021 ja valvonut asiakaskokemusta ja data-analyysiä viimeisen vuoden. Hänen matkansa shaumbrana alkoi virallisesti 2011, jolloin hän sai vielä iloa planeetan pelastamisesta ympäristöinsinöörinä. Mutta vasta vuonna 2015, pudottuaan melko karusti sen oivaltamiseen, ettei hän oikeasti nauttinut valitsemastaan elämästä, hän päätti muuttaa kurssia ja omistautua yhdistymiselle sisäiseen tietämiseensä ja viisauteensa, ja tehdä parhaansa päästäkseen itseluomiensa rajoitusten yli. Koska, Metallican viisailla sanoilla, ”millään muulla ei ole merkitystä.” Carolinaan voi ottaa yhteyttä sähköpostilla.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.