RAKAS MESTARI … MIKSI JATKAN TAISTELUA?

Kirjoittanut Carolina Oquendo (www.crimsoncircle.com)
Huhtikuun 2025 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

En muistanut, miten päädyin tänne.

Yhtenä hetkenä olin jossain muualla – ehkä kotona, ehkä töissä. Ja sitten yhtäkkiä olin täällä.

Talo oli vanha. Ei raunioitunut, ei hylätty, vaan hyvin vanha tavalla, joka sai ajan tuntumaan kerroksiselta. Puulattia narisi askelteni alla, ja seinillä oli kirjahyllyjä, jotka ulottuivat liian korkealle kattoon. Tuli paloi takassa.

Ja siellä, vanhalla nahkasohvalla takan ääressä, oli mestari, ikään kuin odottamassa minua.

Hän näytti samalta kuin aina – rento, ajaton ja huokuen sitä raivostuttavaa tyyneyttä, joka oli aina tehnyt minut levottomaksi.

Olin hämmentynyt, en välttämättä peloissani mutta varovainen. Sen sijaan, että olisin tervehtinyt häntä tai tehnyt, mitä tavallisesti tein ollessani hänen kanssaan, katselin vain huonetta kaikessa hiljaisuudessa.

Hän tutki minua hetken, ja sitten osoitti paikkaa itseään vastapäätä. ”Istu”, hän sanoi.

Epäröin, ja sitten pudistin päätäni. ”Ei.”

Hänen huulensa kaareutuivat pieneen, tietävään hymyyn. ”Ahaa. Vastustus on edelleen voimakasta. Näen sen.”

Laitoin käteni puuskaan, yrittäen pysyä tasapainossa. Tässä paikassa oli jotain, mikä sai kaiken tuntumaan … paljaalta. Kerrokset joita olin rakentanut, oma identiteettini, tuntui hauraalta täällä.

”Olet nimittäin valmis”, hän sanoi.

Nuo sanat aiheuttivat hytkähdyksen sisälläni.

Väheksyin niitä. ”En ole varma, mistä puhut, mutta mitä se onkin, minusta ei tunnu valmiilta.”

Hän nyökkäsi, kuin olisin juuri vahvistanut jonkin. ”Ei tietenkään tunnu, koska pelaat peliä.”

Kurtistin kulmiani. ”Mitä peliä?”

”Peliä jossa esität, ettet ole vielä perillä, ettet ole vielä valmis.”

Hänen äänensä oli lempeä, mutta se iski kuin veitsi. Olin parhaani mukaan yrittänyt olla piittaamatta, mistä hän puhui, mutten voinut kiistää totuutta hänen sanoissaan. En voinut teeskennellä enää, etten tiedä, mitä oikeasti tapahtui.

”Sinä olet perillä”, hän jatkoi. ”Mutta sen osasi joka on elämien ajan selvittänyt asioita, analysoinut, prosessoinut – sen täytyy jatkaa jonkin tekemistä. Mitä sillä on muuten jäljellä?”

Ärtymys syöksyi lävitseni. ”Mitä sitten? Istun vain tekemättä mitään?”

Hän kallisti päätään. ”Mitä tarkkaan ottaen haluat tehdä?”

Avasin suuni, mutta vastausta ei tullut.

Tiesin vastauksen. Mutta sen sanominen tuntui, kuin jonkin vaarallisen myöntämiseltä.

”Haluan vain tietää, että teen oikein, että saan valmiiksi sen, mitä lähdin tekemään tässä elämässä, ja että saan lopultakin elää mestarina”, sanoin sen sijaan, purren hampaat yhteen.

Mestari naureskeli, pudistaen päätään. ”Mitä oikein luulet – että sielusi on tyhmä? Sinun ei tarvitse kertoa sille, miten päästään perille. Se tietää jo. Sinä tiedät jo.”

Suljin silmäni hetkeksi ja puristin nenävarttani. ”Miksi sitten tuntuu, etten tiedä, että kuljeskelen vain laput silmillä ja yritän kovasti olla putoamatta takapuolelleni?”

”Koska ihmisosasi – se joka on rakentanut identiteettinsä älykkyydelle, kyvykkyydelle ja kaiken selville saamiselle – ei luota, että se on jo tehty.”

Tunsin jonkin vääntävän vatsassani, jonkin tunteen pelon ja vihan väliltä. Ilma ympärillämme sakeni, kuin reagoiden levottomuuteeni.

Hän nojautui taaksepäin tuolissaan. ”Minäpä ilmaisen sen toisella tavalla. Et vastusta ainoastaan Oivaltamista. Vastustat sitä, kuka todellisuudessa olet.”

Sisälläni kytenyt kuumuus tuli taas pintaan.

”En vastusta sitä, kuka olen”, tiuskaisin.

Mestari nosti vain kulmakarvaansa. ”Etkö?”

Jokin terävä leimahti rinnassani, jokin mikä oli ollut haudattuna syvälle järki- ja itseoikeutuskerrosten alle.

”Minä olen tehnyt kovasti työtä päästäkseni tähän, minä! Minä olen se, joka on tehnyt kaiken, joka on kulkenut tämän matkan. Minä olen se!” sanoin – noiden sanojen syöksyessä ulos, ennen kuin ehdin suodattaa niitä, ja täynnä enemmän raivoa, kuin uskoin itsessäni olevan. ”Miksi luovuttaisin sen kaiken sinulle?”

Samalla hetkellä kun nuo sanat tulivat suustani, tuli hänen vieressään leimahti, keltaisten ja punaisten lieskojen lepattaessa hurjasti.

Hiljaisuus.

Mestari ei väittänyt vastaan. Hän ei virnistänyt. Hän vain katsoi. Ja se oli pahempaa.

”Miksi läsnäoloni tekee sinut levottomaksi?” hän kysyi lempeästi.

Lieskat vaimenivat. Sydämeni hakkasi.

Pudistin päätäni, yrittäen säilyttää arvokkuuteni rippeet. ”Ei tee.”

Hänen huulensa mutristuivat hieman. ”Miksi tunnet tarvetta olla enemmän kuin minä?”

Ja näin sen.

Totuuden.

Olin taistellut häntä vastaan.

Ei, koska vihasin häntä. Ei, koska halusin vallan häneen. Halusin vain saada tunnustusta. Että myös minä, ihmisitseni, olin viisas, kyvykäs ja relevantti. Koska jos en ollut – mitä se tekisi minusta? Mikä tarkoitukseni silloin olisi?

Puristin käteni nyrkkiin, yrittäen pitää kiinni jostain, mikä valui pois.

”Tässä ei ole enää kyse itsesi todistamisesta muille”, hän sanoi. ”Yrität jopa todistaa itsesi minulle. Omalle mestariosallesi.”

Katsoin pois, tuijottaen tulta. Lieskat olivat rauhoittuneet, mutta ne paloivat vakaasti.

”Olet taistellut minua vastaan”, hän jatkoi. ”Taistellut sitä osaasi vastaan, joka on jo perillä, koska jos hyväksyt sen, tarve asioiden selvittämiseen loppuu. Uskot, että silloin ihmisosasi häviää, tai vielä pahempaa – siitä tulee merkityksetön. Etkä tiedä, kuka olet ilman sitä.”

”Eikä ihminen tietenkään luota”, hän jatkoi. ”Se ei usko, että se voi vain sallia, vain kokea, joten se taistelee. Se kiristää otetaan. Se luulee, että sen pitää tehdä kovemmin työtä, prosessoida enemmän, ansaita se ja onnistua. Ja kuitenkaan sen ei pidä. Siinä on se juju. Sitä ihmismieli ei pysty ymmärtämään.”

Istuin siinä, koko olemukseni horjuessa jonkin valtavan partaalla.

”Kerro minulle”, mestari sanoi nojautuen eteenpäin. ”Oletko valmis lopettamaan taistelemisen minua vastaan?”

Kysymys iski kuin ukkosen jyrähdys.

Halusin sanoa kyllä. Halusin.

Mutta jokin edelleen tarttui kiinni, jokin epäröi.

Hän hymyili tietävästi. ”Se on ok. Sinun ei tarvitse pakottaa sitä. Ainoastaan … huomaa se. Tuo osasi joka edelleen vastustaa. Tuo osasi joka edelleen luulee, että sen täytyy pitää kiinni. Ainoastaan näe se. Se riittää.”

Nielaisin vaikeasti.

Ensimmäistä kertaa moneen elämään, minulla ei ollut vastausta.

Ja ehkä juuri se oli asian ydin.

Takkatulen loiste välkehti hänen kasvojaan vasten. Valot ja varjot alkoivat leikkiä, muuttaen hänen piirteitään.

Ja sitten aloin nähdä oman heijastukseni siinä.

Ei vain symbolisena pilkahduksena. Hänen piirteensä muuttuivat, niistä tuli minun piirteitäni.

Haukoin henkeä, vetäytyen, muttei voinut mennä minnekään. Ilma väreili – kuin olisi katsellut verhon nousevan. Hänen silmänsä, ilmeensä, jopa hänen hienovarainen tapansa hengittää – se kaikki olin minä.

Ei jäljitelmä. Ei heijastus.

Hän oli minä.

Olin puhunut itseni kanssa koko ajan.

Tuo oivallus iski kuin aalto, vieden ilman keuhkoistani. Polveni melkein pettivät, mutten kaatunut.

Sitten lopulta ymmärsin. Ihmispuoleni oli yrittänyt herpaantumatta olla täydellinen, saada täydellisen elämän, vaikka se laittoi tuon ”täydellisyyden” aina toiselle puolelle, mestarin puolelle.

Mutta olin ihminen ja mestari. Eikä kumpikaan meistä ollut täydellinen – meidän täytyi vain olla kokonainen.

Prosessointi, tarve saada selvää asioista, ansaita tieni Oivaltamiseen ja rakentaa tuo luvattu sujuva elämä – millään siitä ei ollut oikeasti merkitystä.

Aina oli kyse koko minun hyväksymisestä. Vajavaisen, etevän, viisaan, epäilevän, voimakkaan ja voimattoman. Sen joka oli yrittänyt ymmärtää, ja sen joka oli jo saapunut perille.

Ei taistelua. Ei tarvetta olla enemmän. Ei todistamista. Vain olemista.

Hengitykseni tasoittui. Hartiani laskivat. Tulen roihu vaimeni.

Mestari – minä – hymyili.

Ja sitten –

Heräsin.

Huone oli hiljainen, sen kattoon heijastuivat ensimmäiset valonsäteet, joita tuli ikkunasta, toivottaen tervetulleeksi uuden päivän.

Tuon kokemuksen yksityiskohdat seurasivat minua, todellisempana kuin yksikään uni, jonka olin koskaan nähnyt.

Tuli. Mestari. Tunnistamisen/tunnustamisen hetki.

Ja sitten ajatuksen viimeinen kuiskaus, joka ei ollut aivan minun, ja kuitenkin yhtä aikaa täysin minun –

Sinun ei tarvitse olla täydellinen. Sinun tarvitsee olla vain kokonainen.

Mestarin sanat tässä tarinassa perustuvat Adamuksen kanavointeihin:
Intohimo 2020 -sarja – shoud 3
Merlin minä olen -sarja – shoud 9
Penkkeilyn taito-sarja – shoud 4
Penkkeilyn taito-sarja – shoud 5
Penkkeilyn taito-sarja – shoud 6

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.