RAKAS MESTARI … MITEN VOIN KORJATA ITSENI?
Kirjoittanut Carolina Oquendo (www.crimsoncircle.com)
Tammikuun 2025 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Olin lysähtäneenä lentokentän kylmälle muovituolille lähellä Porttia C27 ja tuijotin ilmeettömänä myyntiautomaattia. Lentoni oli myöhässä – taas – ja tuntui siltä, kuin universumi olisi hieronut suolaa jo ennestään arkaan haavaani. Väsymys ei ollut ainoastaan fyysistä – se oli sellaista luihin ja ytimiin ulottuvaa uupumusta, jota tulee, kun on kanniskellut näkymättömiä ja ratkaisemattomia asioita liian pitkään. En ollut varma, olinko enemmän turhautunut vai pettynyt, mutta siinä se kaikki oli, pyörien yhdessä kuin maailman samein smoothie.
Ja tietysti hän ilmaantui paikalle.
Huomasin silmäkulmastani hänen astelevan minua kohti, tuo leikkisä ja rento ilme kasvoillaan, joka sai minut tuntemaan, että olin nähty ja myös hieman ärsyyntynyt, samanaikaisesti. Mestari – minun mestarini kai – näytti äärimmäisen rennolta, kuin hänellä ei olisi mitään huolta maailmassa. Hän rojahti viereeni ja hankasi käsiään yhteen, kuin olisi antautumassa mehukkaaseen keskusteluun.
”No niin”, hän sanoi virnistäen tietävästi. ”Mikä sai sinut tähän ilahduttavaan masennukseen?”
Hengitin ulos terävästi nenän kautta, kuin jokin suuttunut härkä. ”Olen vain … tympääntynyt. Kaikkeen. Luulin olevani lopultakin yli siitä kaikesta – odotukset, tarve ihmisten olemiseen tietynlaisia – mutta käy ilmi, etten ole. Olen kuin raahannut tätä jättimatkalaukkua, täynnä roskaa, ja joka kerta kun olen luullut purkaneeni sen, joku heittää siihen taas uuden kenkäparin, jota en pyytänyt.”
Hän naurahti pehmeästi. ”Kengät, häh? Minäpä arvaan: todennäköisesti eri paria?”
”Yäk, kyllä! Ja kuluneet. Mutta tiedät, mitä tarkoitan.”
Nojauduin taaksepäin, yrittäen karistaa pois tuon naurettavan kuvan matkalaukusta täynnä haisevia ja rumia kenkiä. ”Luulin edistyneeni. Oikeasti luulin. Mutta tässä sitä ollaan, jumittaen tässä loputtomassa kierrossa – toivoen, yrittäen, tuntien olonsa vähän paremmaksi ja sitten romahtaen taas maan pinnalle. Ja nyt olen vain … väsynyt. Olen kyllästynyt minuun, mieleeni, ajatuksiini, tarpeeseeni kontrolloida. Kuin mieleni pettäisi minut jatkuvasti, enkä tiedä enää edes, mihin luottaa.”
Hän nyökkäsi, ilmeen ollessa lämmin mutta fokusoitunut, kuin hän voisi nähdä suoraan sotkuisen tunnesolmuni läpi.
”Omista se”, hän sanoi pelkästään,
Räpäytin silmäni. ”Omista mikä?”
”Se kaikki. Uupumus. Turhautuminen. Se, että tunnet mielesi pettäneen. Omista se. Älä yritä sysätä sitä syrjään tai pukea sitä affirmaatioihin. Pelkästään omista se.”
Siinä se oli, tuo pieni toivon kipinä. Kenties tällä kertaa hän antaisi minulle jotain uutta ja käytännöllistä, jotain mikä lopultakin katkaisisi tämän kierteen. Nojauduin hieman eteenpäin. ”Okei … ja mitä sitten?”
Hän virnisti taas. ”Sitten lakkaa veistämästä itsestäsi pois niitä osia, joiden et ajattele kuuluvan sinuun.”
”Istut siinä”, hän jatkoi nojautuen eteenpäin, ”ja kaiverrat itseäsi, yrittäen muotoilla tuon täydellisen version itsestäsi, joka luulet, että sinun pitäisi olla – mestari, ei vähempää – ja sitten turhaudut, koska tuosta veistoksesta ei tule sellainen, kuin kuvittelit. Mutta se ei ole asian ydin.”
Kurtistin kulmiani, odottaen tuota vääjäämätöntä huipentumaa.
Hän pehmensi ääntään, melkein kuin tuntien ne arat kohdat, joita en halunnut myöntää. ”Masennus, ahdistus, uupumus – se kaikki on osa samaa sykliä. Ja kyllä, tuntuu siltä, että olet kaiken sen pohjalla nyt. Mutta se ei ole vain jokin hyödyttömän matkan huono osuus. Se on työntövoimaa, jota tarvitset siirtyäksesi siihen, mitä tulee seuraavaksi – tämän pitkän matkan viimeiseen vaiheeseen, jolla olet ollut vanhana, inkarnoituneena ihmisenä biologiassa. Siitä syystä on hyvin tärkeää omistaa se, mitä tahansa käyt läpi. Mikään siitä ei ole virhe.”
Nielaisin vaikeasti, olematta varma, pitäisikö minusta tuntua helpottuneelta vai enemmän ärsyyntyneeltä. ”Mutta tuntuu silti, että hajoan”, mutisin.
Hän nyökkäsi. ”Tietysti tuntuu, koska sinä hajoat, ainakin vanha sinä. Tässä ei ole kyse vain siitä, että tuntuu pahalta ilman syytä. Se on identiteetin purkamista. Se vanha versiosi joka olet ollut hyvin pitkään ja johon olet panostanut kaiken tämän ajan ja energian, romahtaa, ja kyllä, se on pelottavaa. Mieli haluaa takertua, vahvistaa sitä ja laittaa palat takaisin yhteen. Mutta sinun ei tarvitse tehdä sitä enää. Vedä vain syvään henkeä.”
Kohotin kulmakarvaani. ”Sekö on suuri neuvosi? Hengittää?”
”Kyllä”, hän sanoi virnistäen. ”Vedä henkeä, ja päästä siitä irti. Tuo vanha identiteetti ei ole kuollut. Se vain … kehittyy. Tila jonka se luo, avaa sinut täysin uusille ilmaisumuodoille, monille erityyppisille identiteeteille – ei ole vain tuo jäykkä identiteetti, joka olet veistänyt itsellesi.”
”Mutta tuo sinnikkyys, päättäväisyys ja herpaantumaton sitoutuminen”, protestoin, ”sai minut tähän kohtaan. Sanotko, ettei sillä ole enää merkitystä?”
Hän nauroi lempeästi. ”Kyse ei ole siitä, ettei sillä ole merkitystä – se ei vain toimi tästä eteenpäin. Nuo ominaisuudet – niin ihailtavia kuin ne ovat olleetkin – luovat vain eräänlaista gravitaatiota nyt. Ne vetävät sinut takaisin vanhoihin kaavoihin, vanhoihin epäilyihin, vanhoihin kamppailuihin. Mieli takertuu niihin, koska se ajattelee, että ne ovat ainoita työkaluja, jotka sillä on enää jäljellä. Mutta matkan tämä osa on erilainen. Kyse ei ole enää sisusta tai tahdonvoimasta. Kyse on luottamuksesta, sallimisesta ja armosta. Kyse on tietämisestä, syvällä olemuksessasi, että tämä kaikki on luonnollista. Ettei sinun tarvitse taistella tietäsi eteenpäin. Voit vain antaa mennä.”
Annoin hänen sanojensa roikkua ilmassa, palan muodostuessa kurkkuuni. ”Saat kuulostamaan sen helpolta”, sanoin hiljaa.
Hän hymyili. ”Se ei ole helppoa ihmismielelle, ei. Mieli taistelee matkan joka askeleella. Se on sillä tavalla kummallinen – yrittää aina vakuuttaa sinulle, että sen illuusiot ovat totta. Mutta silloin kun vaihdat ”minä olen” -olemukseen, kun sallit itsesi vain olla, siitä tulee hyvin selkeää. Mieli ei ohjaa tätä prosessia. Sinä ohjaat, ja olet jo valinnut tämän.”
Jokin heräsi sisälläni, vain häivähdys, mutta riittävästi saamaan minut pysähtymään.
”Siis”, kysyin lopulta, ”mitä minun pitäisi tehdä, silloin kun kaikki tuntuu romahtavan?”
Hän nojautui taaksepäin, silmissä viisauden ja huumorin pilkettä. ”Vedät syvään henkeä. Omistat sen – sen kaiken – ja lakkaat yrittämästä veistää tietäsi ulos. Et ole enää patsas, tai täydellinen idea muotoiltavaksi. Olet ilma, tila, juoksevuus. Mestari ei tarvitse määritelmää. Se ei tarvitse korjaamista. Se vain on.”
Istuin sen kanssa hetken, mieleni edelleen pyöriessä ja takertuessa, mutta jotain syvempää, hiljaisempaa alkoi tulla pintaan.
Puhalsin pitkään, vapisevasti ulos ja kuiskasin: ”Olen olemassa.”
Mestari nyökkäsi hitaasti ja hyväksyvästi. ”Juuri niin.”
Se ei ollut voimakasta tai prameaa, mutta se oli riittävästi. Riittävästi muistuttamaan minulle, etten tarvinnut noita vastauksia, veistämistä, tai loputtomasti yrityksiä saada siitä kaikesta selvää. Minun täytyi vain luottaa.
Kun avasin silmäni, mestari katseli minua, virnistyksen ollessa nyt pehmeämpi. ”Kaikki menee hyvin”, hän sanoi kevyesti. ”No, ellet jää lennoltasi. He ottavat sisään koneeseen.”
Vilkaisin porttia ja kapusin jaloilleni, oivaltaen yhtäkkiä, että ryhmäni oli jo jonossa. ”Hetkinen, etkö sinäkin tule?”
Hän kohautti olkapäitään, nojautuen takaisin tuoliinsa, kuin hänellä olisi maailman kaikki aika. ”Ai, olen aina tässä. Riippuu sinusta, huomaatko sen vai et.”
Pyörittelin silmiäni, mutta pieni hymynkare nyki huuliani. ”Niin tietenkin olet.”
Ja kun kävelin porttia kohti, jokin tuntui kevyemmältä. Ei korjatulta, ratkaistulta, mutta kevyemmältä.
Ja se riitti.
Mestarin sanat tässä tarinassa perustuvat Adamuksen kanavointeihin:
Kulje eteenpäin -sarja – shoud 8
Penkkeilyn taito -sarja – shoud 8
Valaiseminen-sarja – shoud 10
Toivon siivillä -sarja – shoud 1
***
Carolina on ollut Crimson Circlen henkilökuntaa vuodesta 2021 ja valvonut asiakaskokemusta ja data-analyysiä viimeisen vuoden. Hänen matkansa shaumbrana alkoi virallisesti 2011, jolloin hän sai vielä iloa planeetan pelastamisesta ympäristöinsinöörinä. Mutta vasta vuonna 2015, pudottuaan melko karusti sen oivaltamiseen, ettei hän oikeasti nauttinut valitsemastaan elämästä, hän päätti muuttaa kurssia ja omistautua yhdistymiselle sisäiseen tietämiseensä ja viisauteensa, ja tehdä parhaansa päästäkseen itseluomiensa rajoitusten yli. Koska, Metallican viisailla sanoilla, ”millään muulla ei ole merkitystä.” Carolinaan voi ottaa yhteyttä sähköpostilla.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.