HomeViestejäAntonia LyonsHeinäkuu 2022 - Vastuu

Heinäkuu 2022 - Vastuu

VASTUU

Kirjoittanut Antonia Lyons (www.crimsoncircle.com)
Heinäkuun 2022 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Parina viime päivänä mieleeni on tullut sana "vastuu", mikä tuo kauniisti yhteen neljän viime kuukauden viisauden.

Helmikuun lopussa tunsin yhtäkkiä voimakasta tarvetta kadota. Tämä ei ollut kehotus ottaa jalka pois kaasulta vähäksi aikaa, vaan se tuntui paremminkin varoitukselta kuolemasta. Asiat sujuivat erittäin hyvin tuolloin – nautin päivätyöstäni hyvin paljon, panostani Crimson Circlen Facebook-ryhmässä arvostettiin yksityisesti ja julkisesti ja suhde aviomieheeni oli vahvempi kuin koskaan. Myös nettiseikkailuni "Evoking Grace" oli alkanut saada huomiota ja kiinnostusta, jota olin toivonut.

Itse asiassa erään asiakassession lopussa tuntui, kuin sydäntäni olisi puristettu erittäin voimakkain käsin, ja siitä lähtien kaikki meni alamäkeä. Se mitä sain nähdä itsestäni ja luomuksistani seuraavien kuukausien aikana, sai usein henkeni salpautumaan ja hämmensi ja nöyryytti minua. Ennen kaikkea se sai minut hämmästelemään kunnioittaen sitä armollista tapaa, jolla elämä näyttää kehittyvän myös kaiken romahtaessa.

Kieltämättä olin ollut heikoissa kantimissa vähän aikaa, ja oli vaikea tuntea itseni levänneeksi ja yleisesti hyvinvoivaksi. Lopetin usein nettiasiakassessiot loppuun kuluneena ja rauhattomana. Vasta sitten kun menin istumaan muinaiskirkon hiljaisuuteen täällä Lontoossa, kuulin äänen kaikuvan päässäni: "Et voi latautua, jos et päästä irti." Tiesin välittömästi, että minun oli tullut aika päästää irti siitä tarinasta, jota olin kertonut koko elämäni ja joka oli hitaasti tappamassa minut.

Luulin vilpittömästi olevani valmis siihen. Tuntien oloni vahvaksi oman viisauteni, shaumbra-kumppaneideni viisauden ja kaiken sen myötä, mitä olin oppinut Adamuksen avulla viimeisten kahden vuoden aikana, ajattelin vain: "Ai no, jos lohikäärmeystäväni on täällä, pukeudutaanpa tilaisuuden mukaisesti." Mikään ei olisi voinut valmistella minua siihen julman tapaan, jolla asiat menivät tuosta hetkestä lähtien.

Viikon sisällä sain itseni vaikeuksiin töissä ja minusta tuli melko epäsuosittu; näin naisen makaavan kuolleena jalkakäytävällä liikenneruuhkan keskellä; niskani jäykistyi täysin, ja onnistuin luomaan kaksi syöpäuhkaa samanaikaisesti. Muutamassa päivässä Neiti Suositusta, tytöstä jolla on viisaita sanoja jokaiselle levottomalle sielulle ja joka löytää aina hymyn kyynelten läpi, ei ollut enää mitään annettavaa.

Muistan menneeni takaisin siihen paikkaan, jossa näin tuon kuolleen naisen, ja vain seisoin siinä tietäen, että olin valmis tämän elämän osalta. Eikä tämä ollut vain pieni kiukunpuuska, josta voisin sitten kirjoittaa CC-foorumille ja saada viisaat shaumbra-kaverini pelastamaan päiväni. Tämä oli oikea luopumis/antautumisjulistus maailmalle, johon en yksinkertaisesti halunnut enää osallistua. En välittänyt uskomattomasta aviomiehestä enkä kauniista koirasta – en välittänyt siitä ihanasta elämästä, jonka jaoimme. Halusin vain lähteä, ennen kuin vääjäämättä menettäisin molemmat, ja jäisin yksin tähän karuun maailmaan.

Aloin nähdä, ettei "mal de vivre" (= pahoinvointi) ollut mitään uutta. Itse asiassa se oli ollut kanssani ikuisesti. Tämä tuska joka tarttuu sydämeesi eikä koskaan irrota otetaan, kuulostaa melko romanttiselta ranskaksi, mutta todellisuudessa se ei jätä sinulle mitään annettavaa. Silloin näin selvästi, etten koskaan ollut todella antanut itseäni kenellekään, en edes rakastamalleni miehelle. Tuntui, ettei minulla ollut tarpeeksi ylimääräistä maailmalle, koska jokin söi kaikki hyvät juttuni.

Tuolloin kaikki tämä tietoisuus oli kuitenkin vielä hyvin epämääräistä minussa, eikä ollut helppoa osallistua jokapäiväiseen elämään, samaan aikaan kun syvällä sisälläni tapahtui hyvin paljon. Yhtenä aurinkoisena aamuna menin vastentahtoisesti sairaalaan biopsioiden tekemistä varten. Pyöritin jatkuvasti erilaisia skenaarioita päässäni siltä varalta, että lääkärit kertoisivat uutisia, joita kukaan ei halua kuulla.

Mutta totuus on, etten välittänyt. Oikeasti. Itse asiassa halusin sen olevan syöpä.

Kyllä, halusin. Ja vaikka tämä oli melko häiritsevää myöntää edes itselleni, se oli liian iso ja liian suoraan edessäni sivuutettavaksi. Miksi joku minun kaltaiseni toivoo sairautta? Mitä oikeasti tapahtui?

Tuona päivänä minulle kerrottiin, että luomi kasvoissani oli luultavasti karsinooma (kyllä, tämä tyttö rakasti kerran aurinkoa) ja kolposkopia paljasti epänormaaleja karsinogeenisoluja ja papilloomaviruksia kohdunkaulassani. Lääkärit toivoivat parasta, mutta kehottivat minua valmistautumaan odottamattomaan.

Miten olin tullut tähän? Seuraavina viikkoina menin kunnon selviytymismoodiin: nouse ylös, mene töihin, vihaa maailmaa, mene nukkumaan. Toista.

Yhtenä päivänä kuitenkin maatessani lattialla, kun ikkunoista suodattunut valo peitti minut kuin pehmeä peitto, näin itseni seisovan lähteellä. Hyvin syvä ja tyyni lähde. Tämän paikan hiljaisuus oli sekä tuttu että kovasti kaivattu. Kun sukelsin hiljaisiin, verenpunaisiin vesiin, tunsin kietoutuvani lämpöön ja lohtuun, jota en ollut koskaan ennen tuntenut. Tiesin olevani omassa kohdussani, ja kun jatkoin uimista, kuulin lempeän kuiskauksen kaikuvan ympäri tuota kodikasta kammiota: "Tule, tule ja ole. Tule, tule ja lepää kanssani."

Tunsin yhtäkkiä itseni hyvin väsyneeksi. Aloin itkeä. Näin äitini puoleisen suvun naisia, sukupolvi toisensa jälkeen, seisovan tuolla lähteellä ja etsivän vapautusta, viimeinkin. Jokainen heistä oli ollut pahan loitsun vallassa, joka oli pakottanut heidät tyrkyttämään itseään toisilleen. Näin, miten olin koko elämäni toivonut, että saisin kunnioitusta ja ihailua äidiltäni ja sisariltani. Kaikki mitä olin tehnyt siihen mennessä, erityisesti haluni tukea muita heidän sisäisessä kasvussaan Evoking Gracen kautta, oli ollut pelkästään yritystä kuulla ääneen: "Bravo!"

Tästä hyväksynnän etsimisestä oli tullut sellainen pakkomielle, että menetin elämisen ilon ja sivuutin sen jatkuvan rakkauden ja tuen, jota virtasi muilta ihmisiltä. Näen nyt, etten koskaan oikeasti välittänyt heistä, sillä loppujen lopuksi olin kiinnostunut vain perheeltä saamastani ylistyksestä. Kaikki hyvät toivotukset ja työni arvostus jäivät noteeraamatta, koska se tullut koskaan perheeltäni. Surullista, hyvin surullista – tiedän.

Ja yhtäkkiä näin, miten hyvä ja kaikkivaltias Universumi (kyllä, ihana sieluni valepuvussa) kyllästyi yhtenä päivänä niin makyooni, että se kysyi syvästä rakkaudesta: "Tyttö, oletko varma, että oikeasti haluat tukea muita pääsemään takaisin kaikkeen, mitä he ovat?"

"Voi kyllä, rakas Universumi, minä haluan. Ehdottomasti haluan. Olen 100-prosenttisesti täysin rakkauden puolesta ja vain rakkauden", sanoin jatkuvasti, todella uskoen omaan hevonpaskaani.

"Oletko varma siitä, herttainen tyttö? Sillä sanasi tuntuvat raskailta ja tyhjiltä, eikä se mihin pyrit, koskaan toteudu. Se on lupaukseni sinulle, sillä rakastan sinua kovasti, lapseni."

Tulevien viikkojen aikana nämä sanat tulivat jatkuvasti mieleeni, ja olin vähän ahdingossa, kun äitini päätti tulla käymään. En ollut nähnyt häntä kahteen vuoteen, olin uupunut ja kyllästynyt, enkä todellakaan odottanut innolla tätä jälleentapaamista. Asiat voivat perheessämme räjähtää äkkiä, minkä syytä kukaan ei tunnu oikein ymmärtävän tai osaavan ratkaista.

Yrittäen tukea itseäni taas yhteen haasteeseen, musertuneena katkeruudesta ja huonoista tunteista äitiäni ja sisariani kohtaan niistä kaikista kerroista, jolloin tunsin heidän tuottaneen pettymyksen ja pettäneen minut, istuin siinä yksin, ripsivärin valuessa kasvojani pitkin ja tuntien suuren reiän sydämessäni. Yhtäkkiä näin valoja leijuvan ympärilläni, ja tiesin heti, että ne olivat sukuni sieluja.

Mitä rakkautta tunsinkaan. Mitä kiitollisuutta ja iloa. Nämä sielut, nämä kirkkaat ja säteilevät sielut olivat tulleet taas kerran näyttämään minulle hyvyyden, joka on piilossa kaikessa siinä pimeydessä, jota tunsin ja pelkäsin. Kuulin: "Jotkut meistä eivät saa syntyä perheisiin, joissa valomme voi säteillä vapaasti. Ainoa missiomme tässä elämässä on sitten mennä auttamaan toisia näkemään oman valonsa, omassa pimeydessään."

Tuolla hetkellä kaikki pysähtyi, ja näin, mitä en ollut voinut koskaan ennen nähdä. En tullut tänne, jotta voisin auttaa muita tekemään elämästään paremman ja näyttää perheelleni, miten uskomaton olen sen tekemisessä. En tullut, että he voisivat ihailla ja kunnioittaa minua. Kaukana siitä itse asiassa.

Tulin, jotta muut voisivat nähdä, ettei heidän valonsa koskaan himmene. Ei edes pimeydessä. Tulin auttamaan heitä näkemään, miten tuo hiljainen pimeys on hyvin suuren hyvyyden ja lupauksen vartija, ja että sitten kun ystävystymme oman pimeytemme kanssa yhtä paljon kuin upean valomme kanssa, emme tarvitse enää mitään ylistystä tai vakuuttelua. Tietysti ainoa tapa tehdä tämä oli elää se itse, koska olen vastuussa kaikesta, mitä olen.

Tämä viime viikko on ollut melko mielenkiintoinen ja tuntunut, kuin upealta tavalta paketoida viimeiset neljä kuukautta. Uusia asiakkaita on tullut, työ on kiireistä ja innostavaa, aviomieheni ja koiranpentu ovat yhtä ihania kuin aina. Nyt, viiniä juoden, ajattelen äitiäni tässä elämässä – sitä uskomatonta sielua joka hän on, ja sitä työlästä polkua jonka hän on valinnut itselleen. Olen kiitollinen – hyvin, hyvin kiitollinen. Koska vaikka hän ei ehkä koskaan pysty näkemään minä valoani, voin nähdä hänen valonsa, ja vain sillä on merkitystä. Ja olen todella päättänyt nähdä tämän aina, silloinkin kun kaikki on syvältä, ja silloinkin kun ihmisyyteni tuntuu sietämättömältä.

Siinä on kaikki, mitä varten tulin – herättämään/tuomaan esiin armoa (= evoke grace) sotkuisessa elämässä.

Pääsin lopulta shoudeissa ajan tasalla, ja DreamWalk pimeyteen oli hyvin tervetullut ja rakastettu. Tunsin olevani kotona siellä valtavassa tyhjiössä, joka on vielä tutkimatta. Terveyteni on paranemassa (voin liikuttaa taas niskaani monien unettomien öiden jälkeen, ja biopsiani tulivat takaisin puhtaina), ja minulla on taas kerran aitoa arvostusta elämää kohtaan, jota olin lakannut rakastamasta. Tunnen vapautta.

Samaan aikaan kun tämä on uutta ja kummallista edes myöntää, en voi olla ajattelematta, miten upeaa on, että vanha kunnon ystäväni Universumi näki kaiken makyoni läpi ja pani minut vastuuseen kaikista luomuksistani. Miten siistiä, eikö? Haluan saada toisen mahdollisuuden siinä kaikessa ja tällä kertaa todella varmistaa, että nautin sen joka osasta.

******

Antonia asuu Lontoossa, Iso-Britanniassa, on "energiaintuitiivi" ja perustanut "Evoking Gracen", pyhän paikan netissä joka on suunniteltu inspiroimaan sinua kukoistamaan & elämään onnellisempaa elämää. Hän on luonut hyvin ainutlaatuisen lähestymistavan, joka yhdistää intuitiiviset taidot, ajattoman viisauden ja käytännön työkalut auttamaan sinua tunnistamaan ne kätketyt dynamiikat, jotka estävät sinua elämästä hyvin ja todella nauttimasta olostasi/itsestäsi. Hänen tuotteitaan ja kirjoituksiaan löytyy EvokingGracesta, Facebookista ja Instagramista.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

Next >