YRITTÄMINEN – JA SIITÄ LUOPUMINEN
 
Kirjoittanut Anna Taipale (www.crimsoncircle.com)
Heinäkuun 2019 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
 
Kun olin 5-vuotias, yksi lempileikkini oli seistä peilin edessä tuijottaen kuvaani ja toistaa kuin mantraa: "Kuka minä olen? Kuka minä olen? Kuka minä olen?" kunnes kasvojeni ääriviivat hämärtyivät ja ajatukset hävisivät. Aloin tuntea jotain muotoni ulkopuolella, ja yhtäkkiä en ollut enää pieni tyttö, vaan osa jotain valtavan suurta, laajentuvaa ja lohduttavaa. Tunsin suurta iloa ja rajattomuutta. Minä olen, kaikui koko olemuksessani. Hämmästelin sitä tietoa, että kaiken olevaisen takana oli sama iloinen tietoisuus, jossain syvällä, vaikka se olisi kuinka piilossa.
 
Minulla ei ollut oikein sanoja kokemukselleni, mutta sanoin vanhemmilleni näiden laajentavien hetkien jälkeen: "Rakastan itseäni!" Ihmettelin, miksi oli sotia ja nälänhätää, kun kaiken sen alla oli myös tämä iloinen avaruus, josta kaikki voivat aina vastaanottaa. Pienen tytön mielestäni tuntui siltä, että ihmisyyden hälinässä useimmat meistä olivat unohtaneet "todellisen asian".
 
Päätin, että halusin kirjoittaa kirjoja itserakkaudesta, kun kasvaisin aikuiseksi. Mutta tuon päätöksen jälkeen tapahtui elämä. Aloin yrittää sopia joukkoon ja opin epäilemään itseäni. Suurimman osan elämästäni yritin olla riittävä, selvittää kaiken, parantua ja löytää tavan sovittaa ihmisyyteni, joka oli sotkuinen ja jolla oli huono itsetunto, yhteen henkisen itseni kanssa.
 
Vuosien saatossa minulla oli niin monia epätoivon, surun, syvän yksinäisyyden ja sisällä raivoavien taistelujen hetkiä, että toisinaan tunsin tulevani hulluksi ja kuolevani (ja niin kai tapahtuikin). Minua hävetti, että olin ollut "henkisellä polulla" käytännössä koko elämäni – opiskellen psykologiaa, oma-apua ja henkisyyttä ja omistautuen Crimson Circlen materiaaleille – ja vedin edelleen puoleeni väkivaltaisia suhteita, kykenemättä keräämään rohkeutta "seurata omaa autuuttani" tai selvittää, miten saadaan ammatilliset unelmani toteutumaan. Puhumattakaan epäonnistumisestani yltäkylläisyysongelman selättämisessä.
 
Kun yksi erityisen myrskyisä suhde oli vihdoin loppunut, oivalsin – vasen käsivarteni puolihalvaantuneena ja sisäinen tilani raunioina – että olin antanut koko elämäni äänioikeuden siinä, miten arvokkaaksi tunsin itseni, toisille ihmisille, toisille olennoille, "universumille", jollekin ulkopuoliselle kaikkivaltiaalle luojalle. Jossain suruni ja turhautumiseni keskellä päätin, etten enää yrittäisi ymmärtää, mitä itserakkaus oli. Kuolisin mieluummin, kuin antaisin kenenkään tai minkään muun enää koskaan päättää minun arvoani. Olin kyllästynyt yrittämään sopia joukkoon ja tehdä/ymmärtää ihmispelin oikein.
 
Minulle todella välähti, mitä Tobias ja Adamus olivat tarkoittaneet puhuessaan vastuun ottamisesta omasta elämästään ja omista luomuksistaan. Sen sijaan, että etsin vahvistusta ulkopuolelta, aloin liikuttaa energioitani, kuten Tobias ehdotti tuolloin. Huomasin, että kun keskityin niiden asioiden sallimiseen itselleni, jotka toivat minulle iloa jokapäiväisessä elämässä, täytin elämäni omilla energioillani, enkä jonkun muun tai massatietoisuuden energioilla. Ja hassua kyllä, käsivarteni parantui lopulta tuosta mystisestä halvaantumistilastaan.
 
Kun aloin tehdä pikkuruisia asioita huolehtiakseni itsestä, vaikka tunsin edelleen olevani kaukana sydämeni unelmista, elämäni alkoi tuntua enemmän omaltani. Oivalsin, miten olin käyttänyt muita ihmisiä itseni kohtelemiseen huonosti – kukaan ei ollut todellisuudessa kohdellut minua kaltoin, vaan olin uskonut niin syvästi omaan uhriuteeni, että vedin jatkuvasti puoleeni sortavia kokemuksia. Itse aisassa olin kohdellut toisia väärin omalla uhriudellani ja rajoittuneella perspektiivilläni siitä, kuka olin.
 
Mitä enemmän sallin itselleni elämän makeita asioita – uintikurssin käyminen halutessani oppia surffaamaan enkä osannut uida, tai jäätelöpaketin syöminen päivälliseksi ilman syyllisyyttä, tai torkkujen ottaminen töissä välittämättä, mitä työtoverit ajattelivat siitä – sitä makeampaa elämästä tuli. Aina kun havaitsin vastarintaa nousevan sisältäni, mikä sai tuntemaan, etten ollut arvokas tai etten ollut ansainnut tuota makeutta, tein sen joka tapauksessa. Se oli prosessi, joka vaati vähän sinnikkyyttä, mutta kun jatkoin sitoutumista itseeni, huomaisin muutoksen tavassani vetää puoleen energioita.
 
Lopulta oivalsin, ettei itsearvostus ollut mitään selvitettävää, vaan tietoisuuden näytös/teko. Oppimalla hoivaamaan itseäni ilman syyllisyyttä, ohjasin energioitani luontaisen arvon paikasta, enkä yrittänyt korjata ja todistaa arvoani. Tämä loi niin paljon turvallisuutta ja luottamusta sisälläni, että pystyin vähitellen sanomaan "ei" asioille, jotka eivät tuntuneet oikeilta, ja pysyttelemään erossa siitä, mikä ei tuntunut sopivalta minulle. Aloin ilmaista itseäni suoremmin. Se oli seksuaalienergiakoulua (SES) käytännössä, eläen sitä joka päivä.
 
Ajan kuluessa oivalsin, että niin kauan kun jatkoin itseni työstämistä – paremmaksi tekemistä, korjaamista, parantamista ja yrittämistä ymmärtää itseäni (ja muita) – toisin elämääni lisää korjattavaa, opiskeltavaa, selvitettävää. Olin toiminut viallisuuden perspektiivistä ja uskonut, että oivaltaminen, itserakkaus ja tasapaino olivat asioita, jotka saavutetaan, joiden arvoinen ollaan ja jotka selvitetään.
 
Mitä enemmän keskityin ihanien asioiden sallimiseen itselleni – pienien ja suurien – sitä enemmän oivalsin, ettei ollut mitään selvitettävää. Ei ollut oikeasti ketään muuta takaamassa oivaltamistani, vaivattomuuden tunnetta sisälläni ja asioita, jotka halusin kokea. Tämä muutti myös suhdettani rahaan – se meni vain perille, että suhde itseeni oli se, miten loin elämäni. Kyse ei ollut mistään, mikä piti tajuta oikein päässäni, vaan kyse oli siitä tavasta, jolla toimin itseni kanssa ja käyttäydyin itseäni kohtaan, kuten itseni vieminen vessaan, kun täytyi pissata. Se on niin yksinkertaista. Ja erityisesti silloin kun olin jonkin itse-epäilyn paskamyrskyn keskellä tai hetkessä jolloin elämä oli yleisesti ottaen syvältä. Pointtina oli olla enää hylkäämättä itseäni edes kaikessa ihmisyydessäni.
 
Sen tarkoituksellinen valitseminen, miten halusin kohdella itseäni pienillä tavoilla ihmistasolla, auttoi minua sallimaan itseni. Kun annoin itseni vain olla ja nauttia elämästä ja tehdä asioita, joista pidin, tuli helpommaksi vastaanottaa jokainen ajatus, tunne, vaikutelma, sisäinen taistelu, tuntemus, intuitio, tietäminen, tapahtuminen, avautuminen, pimeys, valo ja tuolle puolen meneminen. Oivalsin, että itseni vastaanottaminen tällaisena, tuomitsematta, ja jatkuva makea itsestäni huolehtiminen oli luonnollinen ja hyvin aistillinen tilani. Mitä enemmän sallin itseni vain olla, sitä sujuvammaksi tuli vastaanottaa niin ulkopuolella kuin sisäpuolella ja lopulta vastaanottaa sieluni myötätunto.
 
Itserakkaus on ollut haastavin asia, jonka olen koskaan kohdannut, koska se on niin yksinkertaista. Jos minun pitäisi jotenkin kiteyttää se kokemusperäisellä tasolla, sanoisin, että itserakkaus on itsensä ja elämän kokemista suurelta osin ilo- ja kauneusaistin kautta. Ei ole mitään selvitettävää, joten se oli todella vaikeaa mielelleni. Minulle itserakkaus on ihmisen osalta tietoisuusteko, tietoinen valinta. Ja sielulle, no, se on luonnollinen tila.
 
On hassua ajatella, että etsin ennen ylhäältä ja alhaalta sitä rakkautta, joka oli aina siinä, mutta minulla on myös valtavaa kunnioitusta tätä matkaa kohtaan. Ja tässä kohtaa Atlantiksen pääpanta, jonka Adamus hiljattain mainitsi, tulee kuvaan mukaan.
 
Pääpanta edustaa ehdollistumista yhdenmukaisuuteen, unohtaen luonnollisen itserakkauden, myötätunnon ja sen tilan, että se on ok, kuka olemme, juuri sellaisena kuin olemme (JA). Näen kollektiivisen arvottomuuden eli sen, miten tämä pääpanta toimii maailmassa, patologisena uskomuksena, että meidän täytyy tulla joksikin – fiksummaksi, seksikkäämmäksi, terveemmäksi, rakastavammaksi tai menestyneemmäksi – ponnistelemalla sen eteen ja "yrittämällä päästä sinne".
 
Kenties alun perin loimme pääpannan Altantiksella viattomana "yritetään päästä sinne" koettaessamme jotenkin selvittää alkuperämme. Mutta pääpanta estää meitä muistamasta ja oivaltamasta sen luonnollisen rakkaustilamme, että olemme ok juuri sellaisena, kuin olemme. Pääpannan poistaminen on käyttäytymistä kunnioittavasti ja rakastavasti itseä (ihmistä) kohtaan. Se vie meidät mielen ulkopuolelle, aisteihin, ja muistamaan, kuka olemme. Olemme todella jo oivaltaneet – olemme mitä olemme, tulemme aina olemaan ja olemme aina olleet. Pyhän kolminaisuuden ihmisen kokemusosuus on ollut sotkuinen, ja mitä sitten? Se on aina ollut myös pyhä ja rakkauden arvoinen. Luonnollinen tilamme on ilman pääpantaa, vapaana siitä arvottomuuspelistä, johon osallistuimme unohtaessamme nimemme, "yrittäessämme päästä siihen".
 
Siis mikä tuo sinulle iloa tai lohtua, edes pikkuruisen? Keskity siihen, salli se. Kun teet tämän, arvottomuus järjestelmässäsi – syyllisyys, häpeä, haavat, jokainen rajoitus jonka otit omaksesi ihmismatkalla – nousee luonnostaan pintaan vastarintana ja esittäytyy häiriötekijöinä todellisuudessa, joko sisällä tai "ulkona".  
 
Tämä "paska alkaa lentää" on mahtava merkki, koska se merkitsee, että kaikki mikä piti sinua rajoittuneisuudessa, on matkalla pois järjestelmästäsi. Se on myös kutsu palata siihen, mikä tuo sinulle iloa ja hoivaa sinua. Rapa ei koskaan roiskunut siksi, että olit jotenkin viallinen, vaan koska et ollut! Todellisuutesi kysyy periaatteessa aina sinulta: mitä myötätunto itseä kohtaan olisi tässä? Minulla vastaus tuohon kysymykseen on sallia tuon pääpannan lähteä pois ja päästä synkroniin oman luonnollisen tilansa kanssa. Itsearvostuksen valitseminen kerta toisensa jälkeen (erityisesti tekoina, kun se ei ole mentaalinen asia) kuorii pois rajoittuneisuustarinat, ja lopulta oivaltaa, että kaikki ihmiselämässä on tarinaa ja voi yhtä hyvin valita ne, joista pitää.
 
Itserakkaudesta kirjoittaminen ja puhuminen on ollut intohimoni pienestä tytöstä saakka, mutta melko kauan minusta tuntui vähän ristiriitaiselta tämä intohimo, koska epäilin, oliko se vain häiriötekijä ja jonkinlaista makyoa. Vaikka päästin irti siitä (ja jokseenkin kaikesta muusta) matkallani, tämä intohimo on aina vain tullut takaisin. Ja sitten oivalsin, että se oli lahja, jonka lopultakin annoin itselleni tässä elämässä: sallia itseni uneksia suuria, elää unelmiani ja tehdä, mihin ikinä sydämeni tuntee vetoa, sallia itseni todella laulaa sieluni laulua, tarvitsematta selvittää kaikkea ja pelkästään leikkiä, kokea todellinen luontoni ihmisulottuvuudessa ja vaatia takaisin nimeni.
 
Kun Adamus alkoi puhua mintohimosta, olin täysin mukana. Mintohimo ei ole mitään, mitä odotetaan minulta, sillä mestarilta ei odoteta mitään. Se on kuin kukkalähde, joka ilmestyy sydämestäni, jokin iloinen ilmaisumuoto, syvä kaikho (tai kaiho kuten sanomme suomen kielellä). Siinä ei ole kyse yrityksestä saada ihmiset rakastamaan itseään tai yrityksestä muuttaa maailmaa, vaan jonkin perspektiivin tarjoamisesta ja mahdollisuuden valaisemisesta, pelkästään puhtaasta ilosta.
 
Olin hämmentynyt, kun Adamus sanoi kerran, että taide muuttaisi maailman (ja minulla meni kylmänväreitä, kun hän sanoi nauraen jossain ProGnostissa: "Ei tainnut muuttaa"), mutta tajuan sen nyt. Mikä tahansa saa meidät pois mielestämme, se muuttaa maailmaa. Mikä tahansa tuo meille iloa, pökerryttää meidät, saa sydämen ja kehon huokaamaan suloisesta helpotuksesta tai paistattelemaan elämän aistillisuudessa, se muuttaa maailmaa. Eikä kyse ole siitä, että maailmaa täytyy muuttaa, mutta olen hyvin innoissani, koska oma maailmani on muuttunut sinisestä äänien, värien, kukoistuksen ja loiston sinfoniaksi. Pohjimmiltaan se, että vein itseni vessaan, kun oli tarvetta (niin banaalilta, kuin ehkä kuulostaakin), söin niin paljon suklaata, kuin halusin, ja tein, mitä ikinä halusin tehdä – nämä valinnat ravistelivat minut lempeästi (ja joskus rajusti) rajoittuneisuusunestani. Maailmani muuttui osallistumalla täysillä ihmiselämään itse haluamallani tavalla, viimeinkin, ja olemalla ajattelematta sitä liikaa enää. Pohjimmiltaan kokeilin jotain uutta.
 
***
Anna rakastaa kukkia, luontoa, matkustamista ja kaikkia aistillisia asioita. Hänen sydämensä sykkii kirjoittamiselle ja kaikenlaiselle luovalle ilmaisulle. Hän pyörittää yritystään, opastaen ihmisiä omaa itseään kohti. Annan saa kiinni sähköpostilla tai hänen nettisivuiltaan: annataipale.com.
 
-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.