SALLIMINEN – VAHA PÄÄLLE, VAHA POIS

Kirjoittanut Todd Oja (www.crimsoncircle.com)
Toukokuun 2025 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Maatessani hereillä varhaisaamun hiljaisina hetkinä, huomaan ”virittyväni/kuuntelevani”. Ei korvilla – ei ole ääntä perinteisessä mielessä – vaan kuiskaavan tietoisuuden kautta. Se ei ole englantia, varsinaisesti, vaikka se käyttää joskus englanninkielisiä sanoja. Tämä ääni on kulkenut kanssani elämien läpi, puhuen ranskaa, japania, hebreaa, myös sumeriaa ja muita kieliä, joita ei enää puhuta. Se ei kerro minulle, mitä pitää tehdä. Se ei analysoi. Se vain … kertoo. Tarkkailee. On seurana.

Ja kuitenkin olen tietoinen, että itse kokemus ei ole riippuvainen tästä sisäisestä kertojasta. Se vain on siinä. Aina siinä. Mutta nyt alan ihmetellä, mitä tapahtuu, jos lakkaan samaistumasta siihen?

Muuttaako tämän kerronnan läsnäolo kokemusta? Adamus on sanonut: ”Ole vain tietoinen.” Ei mistään erityisestä. Ainoastaan tietoinen. Sitä ”virittyminen” on minulle – kuin virittäisi vanhan radion hiljaisuuden taajuudelle. Ei agendaa. Ei mentaalista kommentointia. Ainoastaan katselemista. Tuntemista. Kuin penkkeilyä.

Se tuo mieleeni Peter Panin ajamassa takaa varjoaan. Kertoja tuntuu siltä – jotain mikä oli kerran osa minua ja liikkuu nyt erilleen. Jotain mitä katselen olemisen sijasta. Voinko irtaantua siitä? Erottaa tietoisuuteni tuosta alituisesta, sisäisestä äänestä, josta tiedän, ettei se ole minä?

En muista koskaan ennen kyseenalaistaneeni sitä. Tuo ääni on aina ollut siinä, kuiskannut (tai huutanut), jatkuvaa kommenttia elämästäni. Mutta nyt huomaan: se ei ole minä. Se on pelkästään tuon hetken kertoja. Ja sen tilalle ilmestyy jotain syvempää – jotain olennaisempaa, enemmän olemukseni ydintä. Hiljainen läsnäolo, joka on tietoinen myös tuosta kertojasta.

Tietysti sillä hetkellä, kun alan huomata tuon kertojan kerronnan, asiat tulevat mielenkiintoiseksi. Kuin seisoisi peilien välissä ja yrittäisi saada selville, kumpi heijastus on totta. Yritin sulkea sen kokonaan – yritin olla vain tietoisena, puhtaasti ja yksinkertaisesti – ja tuossa hiljaisessa tilassa jotain muuta tuli esiin. Aistimus tai tietoisuus sykkeestä. Värähtelystä. Aalloista. Kieli ei oikein pysty kuvaamaan sitä. Se ei ole tarpeeksi runollista. Kenties joku runoilijamestari voisi tehdä sille oikeutta – joku joka veistää sanoja musiikiksi, maalaa kuvia lauseilla. Tuollainen mestaruus nousee kielen yläpuolelle. Kenties Adamus kutsuu sitä ”radikaaliksi kuvitteluksi”.

Ja sitten kuulen sen: ”Jaa tarinasi.”

Kiitos, Adamus. Ei paineita.

Niinpä päästän jälleen irti. Anna tietoisuuden nousta ilman muotoa. Ei jahdata ajatuksia. Ei anneta merkityksiä. Ainoastaan … Salli. Anna hetken olla. Tällainen tietoisuus tuntuu tulevan jostain ajattelun ulkopuolelta. Ehkä se on intuitio. Ehkä se on jotain vielä vanhempaa. Mieli, sellaisena kuin tunnemme sen, on mahtava työkalu fyysisen maailman navigoimiseen, mutta sen ulkopuolella on paljon muuta. Kertojasta irtipäästäminen auttaa minua pääsemään johonkin, mitä voin kuvata vain laajentumiseksi. Eräänlainen aerotheon-olotila. Se ”tuolla puolen”, josta Adamus puhuu.

Ja juuri kun luulen olevani sulautumassa kosmiseen tietoisuuteen … ”vaha päälle, vaha pois”.

En laske leikkiä. Se tulee läpi.

Näen heti mielessäni The Karate Kidin – 1984. Herra Miyagi. Daniel. Karate. Kadotettu nuoruus. (Nostalginen huokaus.)

Kyllä, paljastan ikäni. Tuo elokuva julkaistiin jo ennen joidenkin teidän syntymää. Silloin puhelimissa oli johto, ja ”striimaus” (virtaaminen) viittasi solisevaan, virtaavaan veteen. Jonkun voi saattaa lähtöportille lentokentällä ilman TSA-merkkiä. Hakukoneita kutsuttiin tietosanakirjoiksi. Lentoliskoja kulki taivaalla. Hyviä aikoja.

Joka tapauksessa, tuossa elokuvassa nuori Daniel pyytää herra Miyagia valmentamaan itseään karatessa, jotta hän voisi puolustautua paikallisten kamppailulajiteinien idioottilaumaa vastaan. Mutta iskujen ja potkujen näyttämisen sijasta, Miyagi laittaa hänet töihin – hiomaan (hiekkapaperilla) lattioita, petsaamaan aitoja, vahaamaan vanhoja romuautoja. Toimintaa joka epäilemättä olisi lapsityölakien vastaista tänä päivänä. Ja hänen täytyi tehdä noita toistuvia, edestakaisia ja pyöriviä liikkeitä herra Miyagin hyvin tarkkojen ohjeiden mukaisesti. Hikoiltuaan lukemattomia tunteja auringossa, tehden ruumiillista työtä, oppimatta yhtään mitään karatesta, Daniel oli vakuuttunut, että häntä huijattiin.

Mutta sitten tulee tuo hetki. Herra Miyangi antaa iskun ja sanoo vaatimuksen: ”Petsaa aita! – ja Daniel torjuu sen vaistomaisesti. Herra Miyani antaa lisää iskuja – ”Vaha päälle! Vaha pois!” – ja Daniel väistää ne, käyttäen samoja liikkeitä, joita hän on harjoitellut päiväkausia. Noiden toistuvien askareiden tekeminen ei ollut turhaa. Se oli valmennusta. Hienovaraista, tiedostamatonta, lihasmuistityyppistä treenaamista.

Ja se kolahti minulle: sitä Salliminen on.

Olemme tehneet sisäistä työtä. Kuunnellen, hengittäen, tarkkaillen, päästäen irti – uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kenties emme aina tienneet, mitä varten se oli, tai mihin se johti. Kenties meistä on tuntunut myös vähän Hengen hyväksikäyttämältä. Mutta sitten kun tuo hetki tulee – kun isku annetaan – jokin liikkuu sisällämme. Jokin ikivanha nousee kohtaamaan sen. Vaisto. Mestaruus!

Ja olen rehellinen: tuollainen oppinen teki minut ennen hulluksi. Halusin tietää lopputuloksen alusta saakka. Halusin nähdä edistymisen. Minut kasvatettiin siihen käsitykseen, että luonnetta kasvatetaan vastoinkäymisten kautta, ja kamppailu oli arvon valuuttaa. Vanhemmillani oli tapana sanoa, että haasteet ”kasvattavat luonnetta”, ja uskoin heitä. Tein kovasti töitä. Liityin armeijaan. Kivun kestäminen merkitsi kunniaa, joten valitsin puolustushaaran, joka haastoi minut. Vastoinkäymiset kehittäisivät luonnetta. Menestys perustuu tuollaiselle luonteelle ja fokusoituneelle ponnistelulle. Eikö olekin yksinkertaista matematiikkaa?

Mutta kaikki se on muuttumassa nyt.

Kiitos Adamuksen – ja todennäköisesti oman uupumukseni – olen alkanut päästää noista vanhoista uskomuksista irti. Ei yhdessä yössä, eikä ilman muutamia kiukkupuuskia. Mutta vähitellen olen alkanut nähdä, että Salliminen ei ole laiskuutta. Se on läsnäoloa. Se on tarkkuutta. Se on pako sinisestä maailmasta. Ja se uudelleenjohdottaa minua tavoilla, joita en aina näe.

Se ei ole kuitenkaan tapahtunut ilman vastarintaa. Adamus kehottaa Sallimaan, mutta hän ei aina selitä miksi. Ei tiekarttaa. Ei lupausta. Ainoastaan … luota. Ja monille meistä se on latautunut sana. Olemme luottaneet aiemmin ja polttaneet näppimme. Olemme seuranneet polkuja, jotka johtivat petokseen, pettymyksiin, hämmennykseen ja epävarmuuteen.

Ja nyt tulee sitten Adamus, joka pyytää meitä antautumaan prosessiin, jota emme täysin ymmärrä? Miten tyhmältä näytän?

(Älä vastaa.)

Mutta asia on näin: oikeasti luotan häneen. En ehkä aina mielessäni, mutta on jotain syvempää. Tunnistaminen. Resonanssi. Ehkä se alkoi elämiä sitten Tienin temppeleissä. Ehkä se oli vielä aiemmin. Mutta on tuo luottamus, ja nyt se kasvaa ja muuttaa muotoaan itseeni luottamiseksi. Ei sokeasti, vaan tavalla joka tulee elämien aikaisesta tietämisestä. Tavalla joka ei tarvitse yksityiskohtaista suunnitelmaa, koska tunne riittää. Mahdollisesti … viisaus?

Saan edelleen itseni kiinni halusta tietää lopputulos. Kuulen edelleen tuon sisäisen kertojan epäilevän äänen. Mutta sitten muistan: minut on jo valmennettu. Aivan kuten Daniel. Aivan kuten vaha päälle, vaha pois. Kaikki tämä Salliminen, kaikki tämä hiljainen läsnäolo, muovaa jotain minussa. Uuden aistin. Erilaista valmiutta itsevarmuuden kera.

Siis, joo … jatkan kai Sallimista. Jatkan huomaamista. Jatkan kuuntelemista/virittymistä. Ja kenties, vain kenties, alan nähdä sen mestaruuden, joka on ollut siinä koko ajan.

No niin – tietääkö kukaan muutamaa vanhaa autoa, jotka kaipaavat vahausta? Pelkästään henkisiä tarkoituksia varten tietysti.

Kaverin puolesta kyselen.

***

Todd on asunut pitkään Coloradossa USA:ssa. Hän rakastaa matkustaa ja oppia, ja nauttii merkityksellisistä keskusteluista ja yhteyksistä. Hän on eläköitynyt ulottuvuustyöntekijä, siirtymässä siltatyöntekijäksi. Toddin matka on sisältänyt aikaa armeijassa, ohjelmistokehittäjänä, IT-päällikkönä, rahoitusalan strategisen kehityksen ryhmän vetäjänä sekä tulevaisuudentutkijana. Tällä hetkellä hän työllistää itse itsensä. Hän on osallistunut shoudeihin Louisvillen Connection Centerissä vuodesta 2020 saakka. Toddiin voi ottaa yhteyttä sähköpostilla.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.