MUUNTUMISEN ALKEMIA
Itserakkaudesta täysivaltaiseen läsnäoloon

Kirjoittanut Nina JF Gauss (www.crimsoncircle.com)
Toukokuun 2025 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Kun artikkelini ”"Rakasta itseäsi” he sanoivat” julkaistiin Shaumbra-lehdessä (maaliskuussa 2025), se tuli eletyn sisäisen oivaltamisen ja integroinnin hetkestä. Se tuli aikana, jolloin tunsin syvää sisäistä tietoisuutta, joka oli jokseenkin maadoittunut olemukseeni, mutta jotain tarvitsi vielä tutkia lisää.

Pian tuon artikkelin lähettämisen jälkeen tulin sairaaksi. Melkein kuukauden ajan kävin läpi kummallisia ja määrittelemättömiä keho-oireita, joka päivä jotain erilaista. Yhtenä päivänä tuntui energeettiseltä puhdistukselta, seuraavana kurkku oli kipeä. Juuri kun se oli ohi, tuli kuumetta ja vilunväreitä. Oireita tuli ja meni varoittamatta – kuin joku olisi sekoittanut kehollisten kokemusten korttipakkaa ja jakanut niitä sattumanvaraisesti, vain saadakseen kunnon naurut.

Sen kaiken alla oli syvää ja jatkuvaa väsymystä ja voimakasta huimausta, mikä sai minut nukkumaan 12–14 tuntia putkeen. Tunsin sen syvällisenä puhdistuksena kaikilla tasoilla, uudelleenkalibrointina joka peilasi muutosta, jonka olin juuri sanoittanut tuohon artikkeliin. Mutta se ei loppunut siihen.

Kaiken tuon puhdistumisen jälkeen aloin siirtyä johonkin syvempään, laajempaan ja vieläkin hienovaraisempaan.

Olen alkanut oivaltaa, että itserakkaus ei ole lopullinen määränpää, vaan oleellinen kynnys johonkin paljon syvempään ja syvällisempään. Pidän sitä yhtenä kriittisimmistä askelista pyhässä avautumisessa – kaiken sen omistautunut poiskuoriminen, mikä ei ollut koskaan oikeasti minun. Kerros kerrokselta, uskomus uskomukselta aloin karistaa perittyjä illuusioita ja vääristymiä, pudoten syvemmälle siihen ydinolemukseen, kuka olin kaiken sen alla: täysivaltainen/suvereeni läsnäolo.

Mitä se tarkkaan ottaen on?

Täysivaltaisuus/suvereenius – Adamuksen hyvin usein käyttämä sana – ei ole äänekkäämpää itseluottamusta. Se ei ole hallintaa, käskien muita tekemään, mitä haluamme. Se ei ole ”voin tehdä, mitä lystään!”, eikä elämistä eristyksissä jossain korkealla vuorella, niin pyhänä olentona että on koskematon.

Todellinen täysivaltaisuus tulee, kun lakkaamme näkemästä itsemme ja maailman menneisyyden tuskan ja perittyjen uskomusten vääristämänä. Se on hetki, jolloin jätämme suodattimet ja palaamme todellisen olemuksemme kirkkauteen/selkeyteen – kokonainen, muokkaamaton, suodattamaton, puhdas ja kuitenkin viisas ja itsemäärittyvä.

Täysivaltaisuus tulee, kun oivallamme, että itserakkaus on uusi luonnollinen tilamme. Ei harjoitus tai jotain suoritettavaa, vaan se on välttämätön perusta, jolta jokin paljon suurempi alkaa tulla esiin.

Se tulee, kun emme enää taistele saadaksemme arvostusta, emmekä ole kiinni etsimisen myllerryksessä – on kyse sitten kumppanista, saavutuksista tai henkisistä oivaluksista – vaan löydämme hiljaisuuden myrskyn keskellä. Silloin lakkaamme hylkäämästä itsemme saadaksemme ohikiitävää vahvistusta tai muokkaamasta olemustamme ehdollisen hyväksynnän vuoksi, ja alamme seistä syvemmällä omassa olemuksessamme. Ei siksi, että meistä tulee itseen takertuva, vaan koska alamme tuntea sen olemuksen, kuka todella olemme – olemuksemme muuttumattoman ytimen, sen lähteen josta kaikki elämä, kokemus ja tietoisuus virtaa. Meistä tulee oma gravitaatiovoimamme, astia joka vetää kokemuksia itseensä kaikkien mahdollisuuksien valtavasta kentästä, tunnettuja ja tuntemattomia, sellaisia jotka resonoivat oikeasti olemuksemme kanssa.

Ilman itserakkautta myös polusta Oivaltamiseen tulee esitys/suoritus – ponnistelua oman arvomme todistamiseen, rikkinäiseltä tuntuvan korjaamiseen tai elämän kontrolloimiseen ohjaamalla energiaa. Mutta itserakkauden myötä Oivaltaminen ei enää merkitse pakoa ihmiskokemuksesta – siitä tulee lempeä paluu luonnolliseen tilaamme. Tuosta tilasta alamme ymmärtää, että läsnäolomme on luova voima ja kaikki kokemukset heijastavat sisäistä resonanssiamme.

Miksi itserakkaus on niin tärkeää kaikessa tässä?

Ilman itserakkautta jokainen triggeri tuntuu kriisiltä ja jokaisesta muiden antamasta tuomiosta/arvioinnista tulee peili, joka vetää meitä laajentumisen ja romahtamisen kiertoon, uudestaan ja uudestaan.

Itserakkaus on ydinolemuksemme gravitaatioankkuri. Se ei reagoi, se ei supistu – se pysyy vakaana omassa läsnäolossaan, silloinkin kun maailma ympärillämme hajoaa.

Itserakkaus on hiljainen siirtyminen omassa jumaluudessaan vierailemisesta kuin turisti, todelliseen asumiseen siinä. Ilman sitä tuntematon tuntuu uhkaavalta. Torjumme sen, mitä pidämme pimeämpinä osinamme, vastustaen epämukavuutta ja yrittäen ohittaa ihmisenä olemisen karuuden, sen hyväksymisen sijasta. Mutta vasta kaiken sen täydessä hyväksymisessä ja sallimisessa, mitä olemme, todellinen yhtyminen voi tapahtua.

Itserakkaus muodostaa uuden gravitaatiokentän, jonka kautta luominen virtaa – puhdas, vääristymätön ja uskollinen ydinolemukselle. Ilman sitä energiamme pirstoutuu ja meidät vedetään kokemuksiin, jossa on edelleen ristiriitaa, syyllisyyttä ja häpeää.

Itserakkaus on tila, joka toivottaa kaikki osasi tervetulleeksi kotiin. Se on tila, joka ei enää luo rajoittuneen ihmisen haluista ja tarpeista käsin, vaan linjassa itsen todellisen olemuksen kanssa. Se on jumalainen villi kortti, joka tuo meille kokemuksia, joita emme tienneet edes mahdollisiksi. Se on taikuutta.

Se ei toimi ihmismieltymysten varassa – se ei pyydä sinua selvittämään kaikkea ja löytämään ratkaisuja ongelmiisi. Itserakkaus ei toimi affirmaatioiden, mantrojen ja visualisointien varassa. Se vastaa ydinolemukseesi, tilaasi, olemuksesi taajuuteen. Säteilevään läsnäoloosi.

Täysivaltaisuus ei ole esityksellistä. Se ei turvaudu voimaan, eikä energian manipulointiin saadakseen ihmisen olon tuntumaan paremmalta. Se on hiljainen taito olla omassa läsnäolossaan. Tuosta läsnäolosta käsin elämä kutsutaan esiin – ei ponnisteluilla, vaan resonanssilla. Sen ammentaminen jumalaisen potentiaalin kentästä, mitä luodaan, on usein niin sulavaa ja ihastuttavan kohdallaan, että se saa ihmisen nauramaan ja itkemään yhtä aikaa. Se ei ehkä ole, mitä mieli kuvitteli tai luuli haluavansa, mutta kun se saapuu, se saa aikaan tuon päivänselvän tunteen ”aa, kyllä … tämä se on”.

Itserakkaus on oleellinen perusta kaikelle tälle. Ilman sitä jatkat itsesi etsimistä kaikista vääristä paikoista – jahdaten hyväksynnän murusia ja temppuillen kaikenlaista saadaksesi hetken huomiota. Ja samaan aikaan kun energiasi pysyy pirstoutuneena, pyrkien ja etsien muiden kautta, olet poissa omasta kodistasi. Siellä ei ole ketään. Valot eivät pala. Entä kaikki ne kauniit toimitukset, jotka on tarkoitettu sinulle? Vaikka ne ehkä saapuvat, ei ole ketään vastaanottamassa niitä.

Täysivaltaisuudessa ei ollut koskaan kyse täydellisenä ihmisenä olemisesta, eikä siinä ole kyse narsismista ja oikeutuksesta. Siinä on kyse kaikkien osiesi hyväksymisestä täydessä myötätunnossa. Sitten kun se on täysin omaksuttu, se on olemisen tila, joka muuttaa tapaamme osallistua todellisuuteen. Toisin sanoen, kyse ei ole vain sen sanomisesta – kyse on sen ruumiillistamisesta.

Ja silloin alat ymmärtää, miten kaikki on sinun energiaasi.

Kaikki. Jokainen kokemus. Jokainen suhde. Jokainen haaste. Jokainen kaipaus. Jokainen synkronismi. Jokainen ns. "toinen”. Jokainen havainto. Jokainen tunne. Se kaikki on sinun energiaasi ilmaisemassa, tanssimassa kanssasi …

Peilin yli

Kun asetut mukavammin omaan läsnäoloosi, suuri peilisali alkaa hävitä. Et tarvitse enää muita paljastamaan kätkettyjä aspektejasi tai taistellaksesi omia heijastuksiasi vastaan. Saat ehkä edelleen pilkahduksia valostasi heijastettuna muiden kautta, mutta et enää etsi sitä sieltä etkä turvaudu siihen.

Suhteet lakkaavat olemasta testejä tai vanhojen haavojen triggeröijiä. Niistä tulee kanssaluomuksia. Et kohtaa enää muita tarpeeseen liittyvästä haavasta käsin, vaan iloisesta eheyden paikasta ja jaetun läsnäolon valintana. Se muuttuu ”minun tarvitsee” -tilasta ”minä valitsen” -tilaan, muuttaen välttämättömyyden kutsuksi.

Lakkaat vetämästä puoleesi ihmisiä, jotka tökkivät tuskaasi. Sen sijaan vedät niitä, jotka resonoivat ydinolemuksesi kanssa, samaan aikaan kun nuo vanhat tökkijät sivuuttavat sinut kuin ohikiitävät pilvet.

Alat elää miellyttävässä neutraalissa tilassa ja sen pehmeässä hyrinässä, säteillen kuin aurinko, keskittyneenä, ja tarjoten lämpöä vaatimatta mitään vastineeksi. Se vain on ja tekee, mitä tekee. Se säteilee.

Läsnäolossa elävä ihminen

Tämä ei tarkoita, että elämästä tulee yhtäkkiä täydellistä. Haasteita on edelleen, eivätkä tunnemaisemamme vain katoa. Niin kauan kun kuljemme tällä maapallolla, jatkamme ihmisenä olemisen rytmejä – kaiken sen sisältämän kaaoksen ja mullistuksen kera. Mutta vanhat haavamme tai rajoittuneet perspektiivimme eivät enää hallitse meitä. Alamme tunnistaa, että meillä on joka hetki valta muuttaa/muuttua ja valita se, miten koemme ja reagoimme elämään.

Ja alamme suhtautua kokemuksiimme täysin uudella tavalla. Päästämme irti vanhoista kärsimysnarratiiveista – omastamme ja niistä, joita ennen kannoimme muiden puolesta. Emme enää pyri korjaamaan itseämme tai ketään muuta, koska ymmärrämme nyt, ettei mikään ollut oikeasti koskaan rikki. Lakkaamme yrittämästä manipuloida muita tai kontrolloida lopputuloksia, epätoivoisena yrityksenä lievittää epämukavuuttamme. Sen sijaan alamme nähdä itsemme myötätuntoisesti, sallien elämän kulkea lävitsemme ilman vastustusta. Valitsemme selkeydellä – puhtaalla, läsnäolevalla ja vääristymättömällä – ja tuossa läsnäolossa emme reagoi pelosta tai tottumuksesta, vaan siitä hiljaisesta ja horjumattomasta tietämisestä, että olemme kokemustemme luojia.

Elävä laajentuminen

Matka itserakkauteen oli siemen, täysivaltainen läsnäolo on kukkiminen – kuin lootus joka avautuu hiljaisuudessa omaan olemukseensa. Mutta tämä kukkiminen ei merkitse loppua. Se merkitsee jonkin paljon syvällisemmän alkua – ajattoman läsnäolon hiljainen laajentuminen, omien illuusioideni rajoittamatta enää.

Siitä mikä alkoi rakkauden etsintänä, tuli kynnys johonkin paljon suurempaan – lempeyteen joka purki vanhat taistelut ja puolustusmekanismit. Mutta se mitä tuli esiin, ei ollut haurautta – se oli syvää tietämistä: ”minä olen, ja olen aina ollut, kokonainen/eheä”.

Se muutos tapahtuu, kun ei enää tarvitse lupaa saada vahvistusta olemassaololleen. En etsi enää menneisyydestä vastauksia tai tunne tarvetta selittää, kuka olen. Ei ole enää tarvetta määritellä itseäni haavoilla, joita olen kantanut, eikä surra ihmisiä, jotka eivät kykene koskaan näkemään minua täysin.

Se on hiljainen, suuri vapautuminen, jossa Oivaltamisesta tulee ruumiillistuma ja jossa jumaluus laittaa tohvelit jalkaan ja kulkee keittiössäni.

On hyvä muistaa, ettei tämä polku ole arkajaloille. Se vaatii sinulta kaiken: se ottaa illuusiosi, identiteettisi, uskomuksesi ja huolellisesti ylläpidetyt naamioisi ja tuhoaa ne. Se vaatii julmaa rehellisyyttä itsellesi ja urheutta päästää jatkuvasti irti kaikesta, mikä ei ole sinun. Mutta tässä irtipäästämisessä illuusion verhot alkavat pudota, ja jäljelle jää jotain todella ällistyttävää: sinä.

Vain sinä. Ilman naamioita, ilman suojia ja kiistattoman eheä. Ja kenties kaikkein vapauttavin totuus?

En voi enää syyttää ketään ongelmistani. Voi hemmetti.

***

Nina JF Gauss, shaumbra Itävallasta, on monipuolinen taiteilija, kirjoittaja, neuvonantaja, internationalisti ja ”monidimensionalisti”, joka ei koskaan kyllästy tutkimaan ja oppimaan uusia asioita. Hänen tekoälykuvansa ovat visuaalisia tulkintoja näyistä, kokemuksista, käsitteistä ja oivalluksista, ja niitä voi katsoa Instagramissa, jossa häneen voi ottaa myös yhteyttä DM:n kautta ja saada lisäinformaatiota.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.