KÄRSIMYS KUMPUAA TYLSYYDESTÄ

Kirjoittanut Nina JF Gauss (www.crimsoncircle.com)
Tammikuun 2024 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Kieltämättä tämä otsikko on vahva ja rohkea toteamus, joka saattaa saada jotkut herkkähipiäiset suuttumaan, mutta tässä on oma oivallukseni siitä, ja se perustuu henkilökohtaiseen kokemukseeni ja itsetarkkailuun. Siis, kuuntele minua loppuun saakka, kiitos.

Selkeyden vuoksi, en puhu sellaisista kärsimyksestä, jota koetaan sodan tai luonnonkatastrofin kauhuissa, sairaudessa, tai rakkaan ihmisen kuollessa. Akuutti traumakokemus on äärimmäisen tuskallinen ja pakahduttava, ja se aiheuttaa paljon tunnepuolen tuskaa, surua ja murhetta ja vie aikaa.

Puhun sellaisesta kärsimyksestä, jota aiheutetaan itselle miettimällä ja vatvomalla jatkuvasti asioita, jotka tapahtuivat 2, 10 tai 50 vuotta sitten, ja näin käynnistetään tuo tuska uudestaan ja uudestaan, todella oikeasti transformoimatta tuota kokemusta ja päästämättä siitä irti.

Kärsimyksellä on kokonainen paletillinen limittyviä ilmaisutapoja, kuten viha, raivo, suru, murhe, syyllisyys, häpeä, itseinho, katkeruus, masennus, huoli, kateus, mustasukkaisuus, voimattomuus, pakahtuminen, ja tämä luettelo jatkuu ja jatkuu. Se on meille kaikille tuttua. Tietyssä määrin kaikki nämä tunteet ovat toisiaan oikeutettuja ja täysin ok – myös terveitä ja välttämättömiä. Ja erityisesti silloin kun haluamme mennä niistä läpi, meidän täytyy antaa sen kaiken tulla esiin ja tuntea se. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Henkilökohtaisesti huomasin, että kun pääsin jokin asian pohjalle, ymmärsin sen, pystyin näkemään, mitä se on, ja sain selkeyttä siitä, minun oli myös helpompi mennä siitä läpi ja päästää irti. Tämä prosessi voi viedä kaksi sekuntia, muutaman kuukauden tai muutaman vuoden. Ja se kaikki on ok.

On täysin ok, ettei ole toisinaan ok. Kukaan ei voi puskea tai pakottaa sinua siirtymään jonkin läpi nopeammin, mihin olet tällä hetkellä kykenevä tai valmis. Rentoudu. Hengitä. Kaikki omalla yksilöllisellä tahdillaan.

Pointtini kuitenkin on, että kroonisesta tunnetuskasta, jota synnyttävät itseaiheutetut tuskalliset ajatukset, tulee tosiaankin iso ongelma, kun siihen jää jumiin. Ja ”jumilla” tarkoitan jatkuvasti kelattavia tuskallisia ajatuksia. Silloin kun ajattelemme, että meille on tehty vääryyttä, meitä on käytetty hyväksi, tietyt elämän kokemukset ovat olleet epäreiluja, haluamme asioiden olevan eri tavalla – kuten olla rikkaampi, laihempi, nuorempi, mitä ikinä – ja pyöritämme näitä ajatuksia uudestaan ja uudestaan, vatvoen, miettien, kihisen ja katuen asioita, joita on tapahtunut menneisyydessä tai joita pelkäämme tapahtuvan tulevaisuudessa, siitä tulee riippuvuus.

Se on jatkuvaa taistelua itsen ja oman todellisuutensa kanssa, on kyse sitten menneisyydestä, nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Se on myös vastamyrkkyä sallimiselle ja kaiken olevan hyväksymiselle, ja sen vuoksi päädymme jumittamaan tuossa kärsimyksen kehässä, ja pyörimme ja pyörimme.

Aivot eivät pysty erottomaan tulevia ärsykkeitä, tulevat ne sitten ulkopuolelta tai sisäisten ajatusten ja mielikuvituksen kautta. Aivoille se kaikki on yhtä ja samaa, ja näin se reagoi samalla tavalla siihen, onko nuo asiat todellisuudessa koettu vai ovatko ne pelkästään kuviteltuja. Siis, silloin kun jäämme jumiin tuskallisiin skenaarioihin, aivot reagoi tunteilla, ikään kuin niitä käytäisiin läpi juuri nyt.

Joka kerta kun vatvomme jotain, mikä on tapahtunut – sanotaan vaikka lapsuudessa – matkustamme kirjaimellisesti ajassa taaksepäin tuohon paikkaan ja koemme uudestaan kaikki nuo tunteet, ja keho reagoi vapauttamalla suuria määriä stressihormoni kortisolia, ”taistele tai pakene” -hormonia, millä voi kroonisena olla tuhoisia vaikutuksia kehoon, johtaen ennenaikaiseen ikääntymiseen, tulehdussairauksiin, autoimmuunisairauksiin, sydänongelmiin jne.

Sanoessani tämän en vain saarnaa. Syyllistyn tähän yhtä paljon, kuin kuka tahansa – muuten en voisi puhua siitä. Olen ekspertti vatvomaan vanhaa paskaa kyllästymiseen saakka, säälien itseäni, katuen kaikkia vääriä päätöksiä, joita olen tehnyt, ja ollen joskus vihainen kaikista epäoikeudenmukaisuuksista, joita minulle on annettu elämäni aikana, ja yleisesti epäreilulta näyttävästä elämästä.

Mutta miksi helvetissä teemme tätä? Miksi osallistumme tähän itsekidutukseen, erityisesti kun emme ole enää tuossa todellisessa kokemuksessa? Se kaikki on menneisyyttä, joten miksi jotkut meistä eivät pysty menemään eteenpäin asioista, joita tapahtui aioneita sitten? Miksi soitamme vanhoja nauhoja uudestaan ja uudestaan?

Monta vuotta sitten 1) Kuthumi sanoi, että luomme edelleen ongelmia ja koemme draamaa elämässämme, koska periaatteessa olemme pitkästyneitä. Mietin tätä kauan.

Elämässäni oli paljon draamaa, mutten pystynyt vielä ymmärtämään, miten minä loin sen kaiken, koska kyse oli tavallisesti muiden ihmisten draamoista, joihin minut vedettiin mukaan. Millään näistä ongelmista ei ollut varsinaisesti tekemistä minun kanssani, joten miksi sitä oli edelleen kokemuksessani?

Osa sitä olivat tietysti aspektit. Siis, paljon siitä oli integrointiprosessia ja se palveli minua hyvin peilinä. Mutta lopulta löysin totuudenhelmen siitä, mitä Kuthumi sanoi. Pohjimmiltaan oli pitkästynyt ihmiselämässäni.

Ajatellessani aiempia päätöksiä, huomasin kaavan. Aina kun en tiennyt, mitä tekisin elämälläni, etenkin nuorempana, loin tilanteita, jotka saivat tuntemaan, että olin hieman enemmän elossa – myös silloin kun en tiennyt, että olin itse luonut näyttämön ja kaikki sen näyttelijät ja lavasteet. Olin tekemisissä väärien ihmisten kanssa, koska olin pitkästynyt ja halusin vähän jännitystä. Heidän käyttäytymisensä ja toimensa stimuloivat vähän elämää. Tuntui siltä, että jotain tapahtui, ja vaikka tuo jokin oli toksista paskaa, tunsin olevani enemmän elossa. Se antoi minulle syyn esittää uhria ja olla ottamatta vastuuta omasta elämästäni, ja se sai lisäksi tuntemaan, että olin kiireinen.

Huomasin myös, että ne jotka loivat jatkuvasti draamaa omaan elämäänsä ja muiden elämään – luoden sekasortoa periaatteessa kaikkialle, minne menivät – olivat myös pitkästyneitä kaiken sen alla. Sitten huomasin, että kun elämä oli hiljaista eikä kukaan luonut draamaa minulle, aloin luoda sitä omassa päässäni. Se kiersi kehää.

Silloin kun ei ole mitään tekemistä, kun mikään ei anna ilon, jännityksen tai tarkoituksen tunnetta, alamme murehtia, tai luomme ulkopuolista draamaa, yltäkylläisyysongelman ollessa yksi niistä. Se on kuin tökkisi BONia saadakseen vähän stimuloivaa toimintaa ulkopuolelle, koska polku sisällä on tukossa.

”Energia virtaa sinne, mihin huomio menee” – on se sitten jotain, mistä löydämme iloa ja täyttymystä, tai vanhaa paskaa, jota haudomme (ja näin luomme lisää paskaa). Energia ei välitä. Se vain virtaa, mutta me asetamme venttiilit siinä, mihin se menee ja mitä se luo.

Vasta sitten kun kykenin lopultakin näkemään, mitä se oli, pystyin vihdoin lopettamaan vanhat, tavanomaiset tapani luoda asioita. Sen myötä tuli kaiken hyväksyminen sellaisena, kuin se on – kaikkien entisten kokemusten hyväksyminen, maailman hyväksyminen ja muiden ihmisten hyväksyminen, kunnioittaen heidän matkaansa – ja kunnon annos ”ei enää”.

Kyse ei ole siitä, että meidän täytyy altistaa itsemme muiden ihmisten toksiselle käyttäytymiselle osana ”sallimiskokemustamme”. Ei. Meillä on täysi oikeus sulkea tuo ovi itsesuojelun vuoksi ja vapauttaa heidät takaisin omaan todellisuuteensa, tarvitsematta osallistua siihen. Hyväksyminen on kaikkien ”pitäisi-ismien” puuttumista, miten muiden pitäisi tai ei pitäisi olla, niiden arvioidemme mukaan, jotka suodattuvat omien uskomustemme läpi. Anna heidän olla. On meidän päätöksemme, kutsummeko heidät näyttämöllemme vai emme.

Jossain kohtaa päätin, että halusin elää loppuelämäni ilossa. Mutta oivalsin, että voidakseni tehdä sen, minun täytyi tsekata, mitä tämä saattaisi vaatia minulta.

Ensinnäkin se vaati katsomaan rehellisesti ja kunnolla itseäni. Mitä pelejä pelasin edelleen itseni kanssa – ja miksi? Kun kuorin noita kerroksia yksitellen, löysin uudentasoista rakkautta itseäni kohtaan. Rakkautta joka tästä eteenpäin haluaa minulle vain kaikkein parasta. Enkä tarkoita tätä itsekkäällä, itsekeskeisellä, narsistisella tai materialistisella tavalla, vaan rakastavana, ystävällisenä ja myötätuntoisena rakkautena itseä kohtaan, kuin rakastava vanhempi joka haluaa vain parasta lapselleen, samalla myöntäen sen tarpeet.

Itse asiassa käytän tätä esimerkkiä paljon harjoituksessani: ”Jos olisit oma lapsesi, sallisitko häntä kohdeltavan tällä tavalla? Sallisitko lapsesi joutua tällaisiin tilanteisiin? Sallisitko lastasi kiusattavan tai kohdeltavan vähemmän arvokkaasti? Ja jos et, miksi sitten sallisit sen itsesi osalta?”

Toisin sanoen, minusta tuli oma vanhempani. Tämä kuulostaa hyvin kummalliselta, mutta on itse asiassa hyvin tehokasta.

Tuosta kohdasta eteenpäin aloin tietoisesti tehdä itseä voimaannuttavampia päätöksiä, jotka ovat linjassa sisäisen totuuteni kanssa – enkä tarkoita mitään dogmaattista, joustamatonta totuutta, joka perustuu joihinkin syvälle juurtuneisiin uskomuksiin siitä, mitä muut odottavat minulta, vaan totuus jonka tunsin ytimessäni sisällä. Minun totuuteni. Tuo tuntu. Vaikkei siinä ollut tolkkua muille..

Oli korkea aika ottaa vastuu itsestäni ja elämästäni, kaikissa päätöksissä joita siihen vaaditaan; ryhtyen tarvittaviin toimiin, ottaen vastuuta ja ohjaten laivaa suuntaan, johon haluan sen menevän, gnost satelliittinavigaattorinani. Ei enää muiden tai olosuhteiden tai aiempien tapahtumien syyttämistä. Se riippuu minusta, ei kenestäkään muusta. Siis, mitä se on?

Niin hullulta kuin se kuulostikin alkuun, mutta kuitenkin seuraten täysin gnostiani ja tönäisyjäni, huomaan nyt tekeväni asioita, jotka tuovat yllättäen minulle suurta iloa, jotka ruokkivat ydinkiinnostuksiani ja intohimojani, jotka pitävät minut kiireisenä hyvällä, terveellä tavalla – vaikka onkin uuvuttavaa toisinaan – ja jotka avaavat täysin uusia mahdollisuuksia minulle. Itse asiassa minusta tuntuu siunatulta. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin tämä vie minut, eikä sillä ole oikeasti merkitystä. Tiedän vain, että minun täytyy näkyä itselleni, matkan joka askeleella.

Ja oivaltamatta sitä edes ensin, jonkin ajan kuluttua huomasin, että minusta tuntui hyvältä. Olen onnellinen, tyytyväinen, koen kauniita asioita ja lämmintä vuorovaikutusta ihmisten kanssa, tunnen uutta helppoutta ja sisäistä vapautta. Ja vaihtamalla fokusta, negatiivinen puhe itselle ja itseä säälivät mielen kelat ovat vähitellen hiljentyneet.

En sano, ettei enää ole yhtään huonoja, myrskyisiä ja raskaita päiviä, tai ärsytyksiä tai huonoa tuulta.

Asiat laukaisevat edelleen tunteeni, mutta nyt kyse on melko triviaaleista asioista, kuten ihmiset jotka puhuvat bussissa äänekkäästi kännykään. En ole kiinnostunut siitä, mitä lääkärisi sanoi tai mihin aikaan olet kotona tai mitä Tilda-täti söi aamiaiseksi. Pidä suusi kiinni, kiitos, ja anna minun lukea kirjaani!

Erona nyt on, että tunnen täysin uuden suhteen itseni kanssa. Se on tyydyttävä suhde, täynnä kunnioitusta, todellista myötätuntoa ja täydellistä itsen hyväksymistä, myös kaikkien niiden subjektiivisesti hahmotettujen ”vikojen” kera, joita edelleen on. Oivalsin, että minä riitän.

Nyt menen myrskyisien päivien läpi paljon sulavammin/armollisemmin, palaten aina kaiken olevan hyväksymiseen, myös sen neljän lapsen äidin joka huutaa lapsille bussissa. Ärsyyntyneenä toisinaan, ehkä. Kaiken sen hyväksyen silti. Myötätuntoisena muita kohtaan, vaikka he ärsyttävät minua? Kyllä, ehdottomasti.

Periaatteessa, se oli pelkästään poistumista tuosta vanhan paskan kehästä, mikä oli yllättävän helppoa, kun olin tehnyt tuon valinnan ja sallinut tiettyjen asioiden sisällä loksahtaa lopultakin paikoilleen.

Minulla on nyt liian kiire todella nauttia elämästä ja kaikista sen maagisista hetkistä istuakseni kotona pitkästyneenä, säälien itseäni, vatvoen vanhoja juttuja vuosien takaa ja pitäen itseni jumissa jossain toistuvassa paskakehässä, joka ryöstää minulta sen elämän, jota voisin elää.

Ei. Ei enää.

1) Kesäkuu 2006

Artikkeliin liittyviä kuvia voi katsoa täältä.

***

Nina JF Gauss, shaumbra Itävallasta, on monipuolinen taiteilija, kirjoittaja, neuvonantaja, internationalisti ja ”monidimensionalisti”, joka ei koskaan kyllästy tutkimaan ja oppimaan uusia asioita. Hänen tekoälykuvansa ovat visuaalisia tulkintoja näyistä, kokemuksista, käsitteistä ja oivalluksista, ja niitä voi katsoa Instagramissa, jossa häneen voi ottaa myös yhteyttä DM:n kautta ja saada lisäinformaatiota.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.