KESKENERÄINEN ELÄMÄ

Kirjoittanut Kemila Zsange (www.crimsoncircle.com)
Helmikuun 2023 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Oli perjantai-iltapäivä. Adamus oli juuri sanonut viime kommenttinsa: "Oli uskomaton – vihaan käyttää liikaa tätä sanaa – shaumbra-kokoontuminen" nelipäiväisessä työpajassamme Masters in Communication (= mestarit kommunikoimassa). Olimme juuri kokoontuneet pienelle, vihreälle kukkulalle Villa Ahmyossa ryhmäkuvia varten. Jätin halaukset ja hyvästit väliin ja lähdin portaita alas, kun kumppanini Tim oli tullut hakemaan minua.

Isäntämme Scott oli armollisesti tarjoutunut viemään meidät Mauna Kean huipulle mahtavalla Jeep Wranglerillaan myöhemmin samana iltapäivänä. Mikä unelman täyttyminen! Mauna Kea on korkein tulivuori Havaijin saarilla, pyhä alkuperäisille havaijilaisille. Sitä voitaisiin pitää myös korkeimpana vuorena maan päällä, jos lasketaan sen juuresta saakka, yli 5.000 metriä merenpinnan alapuolella.

Pakkasin huolellisesti kaikki vaatekerrokseni, kesästä syksyyn ja talveen, ja lähdimme klo 15.30. Sää oli kirkkaampi, kuin voisimme pyytää. Kahden ja puolen tunnin ajomatka oli ällistyttävä, vaikuttavine maisemamuutoksineen matkan varrella. Scott oli uskomaton opas meille. Kun pääsimme vierailijakeskukseen, odottamattoman tungos parkkipaikalla muistutti meille, että amerikkalaisilla oli pitkä kiitospäivän viikonloppu.

Kaikkia kannustetaan viettämään ainakin puoli tuntia vierailijakeskuksessa totutellen korkeuteen. Vaeltelimme keskuksessa ja sen lähistöllä 20 minuuttia, ennen kuin liityimme jeeppijonoon, joka odotti ajoa huipulle. Kun matka huipulle ja observatorioihin starttasi, todellinen innostus alkoi – tunne olemisesta maailman huipulla, maan, veden, pilvien ja taivaan päällä. Mutta hyvin hidas liikenne alkoi stressata Scottia, kun aurinko laski jatkuvasti alemmas horisonttiin, ja aloimme ajatella, että meiltä saattaa mennä auringonlasku sivu suun. "No, on värejä", Scott yritti lohduttaa meitä tai kenties itseään. Taivas muuttui jatkuvasti. Pilvet vyöryivät alapuolellamme aaltoina. Ajomatka itsessään oli niin uskomaton – vihaan käyttää liikaa tuota sanaa – että auringonlasku tai ei, niin olin jo seitsemännessä taivaassa.

Juuri silloin ilmestyi merkitsemätön risteys vasemmalle, ja Scott kääntyi siitä epäröimättä. Päädyimme kukkulalle, jonka ympärillä oli observatorioita, muttei muita ihmisiä – juuri sopivasti nähdäksemme punaisen auringon laskevan horisonttiin.

Tähtitieteellisten observatorioiden valkoiset kupolit jotka koristivat vuorenhuippua, alkoivat maagisesti avautua. Niin avautuivat myös käsivarteni syleilemään taivasta, kun sydämeni kohosi korkeuksiin. Sitten ajoimme lyhyen matkan huipulle ja jäimme sinne, kunnes metsänvartijat tulivat "ajamaan" turistit pois, jotta observatoriot voivat tehdä työtään ilman, että jokin satunnainen taskulampun tai ajovalon harhautunut valokeila häiritsee.

Ollessamme taas vierailijakeskuksessa kasasimme tuolit ja otimme esiin voileivät piknikalueella. Scott yllätti meidät vetämällä esiin tähystyskiikarit, joiden läpi uudesta kuunsirpistä paljastui epätodellinen harmaa pintarakenne varjoina.

Valitsimme katsottavaksi toisen kirkkaan tähden, planeetan jolla näytti olevan kolme kuuta jonossa vasemmalla puolellaan. Se oli Jupiter, päätimme yhdessä. Sitten tuli aika, jota todella halusin – istahtaa alas ja antaa itselleni hetki aikaa imeä, ihailla ja palvoa TÄHTIÄ!

Tuota aikaa ei koskaan tullut.

Ollakseni mukavasti valmis, päätin käydä ensin naistenhuoneessa. Astuessani takaisin ulos, häikäisevä yötaivas ja Linnunrata saivat minut välittömästi tolaltani. Pyörin niiden katseen alla, samalla kun jalkani veivät minua parkkipaikalle. Kävellessäni autojen välistä piknikalueelle, jalkani osuivat hieman kohonneeseen reunakiveen. Astuin tuon esteen yli, ja tukevan maan löytämisen sijasta jalkani meni vain alaspäin, syvemmälle ja syvemmälle tyhjyyteen.

Kaaduin vasemmalle lonkalle, kämmenelle ja kyynärpäälle, ja sitten kierähdin selälleni. Voi, nuo tähdet! Noustaan ylös, mieli sanoi, mutta keho tunsi kipua ja shokin. Makaisin siinä vain hetken, tasatakseni hengityksen.

Pieni ryhmä tuli paikalle. "Onko kaikki ok?" nainen kysyi.

Aina. Mutta nyt kuin kysyt, haluan sanoa ei. Miten hän ylipäätään tiesi, että joku kaatui? Oli melkein pilkkopimeää.

"Voi, kuulin sen. Kovan äänen!" nainen sanoi. Hän kumartui ja nosti lempeästi jalkaani käsillään. "Sulje silmäsi ja vedä muutaman kerran syvään henkeä", hän komensi.

Ei. Haluan vain nähdä nuo tähdet. Mutta seurasin hänen ohjeitaan. Hän voisi olla hyvä hypnotisoija, ajattelin. Lisää ihmisiä kerääntyi paikalle, osoittaen puhelimiensa valoilla kiusallisesti puettua kehoani kohti (kahdet housut pitkän takin alla, kirkas keltainen sadetakki sen päällä; en ollut suunnitellut olla huomion keskipisteenä vuorelle tullessani).

Onneksi kaikki kerrokset kerääntyivät lonkan alle, mikä muodosti tyynyn reilun metrin pudotukselle. Vaikka koko huomioni kiinnittyi kehon vasemmalle puolelle, joka osui maahan, seuraavana päivänä huomasin, että oikea polveni oli venähtänyt.

Varmistettuaan, ettei ollut murtuneita luita, Konan yhteisösairaala antoi minulle pitkän polvituen. Kaikki tulevat laakso- ja rantapatikoinnit täytyi surullisesti peruuttaa – ei tiedä, mitä itsellä on, ennen kuin menettää sen.

Enemmän kuin kaikki uudet matkamuutokset, minua harmitti menetetty mahdollisuus istua tuijottamassa tähtiä. Löydettyään minut Scott ja Tim olivat päättäneet, että oli aika suunnata kotiin. Joka hetki Mauna Kealla oli kaunis, mutta matka tuntui silti hyvin keskeneräiseltä.

Kun ei voinut patikoida, vaihdoimme fokuksen rantoihin. Kaikista rannoista jotka oli lueteltu oppaassa Complete Guide to Big Island Beaches (= täydellinen opas ison saaren rannoista), valitsin Anaeho'omalu Bayn rannan. Kaunis hiekkaranta on meren ja kahden muinaishavaijilaisen kalalammikon välissä. Kahdenlaista vettä, ja palmuja siellä täällä valkoisella hiekalla. Mikä voisi mennä pieleen?

Otin mukaan suojaavat vesikengät, mutta "unohdin" ne autoon. Tim vaati, että lähtisin lainelaudalla, etten rasittaisi liikaa oikeaa polvea. Pian ajauduin korallialueelle, joka oli liian matalaa vettä meloa laudalla ja liian rosoinen seisoa ja kävellä. Nojasin lautaan ja kävelin vedessä.

Sietämätön kipu pisti vasemmassa jalkapohjassani, kuin satoja neuloja lävistäisi sen samanaikaisesti. Auts! Yrittikö jokin purra minua? Nostin jalkani, mutta terävä kipu jatkui.

Lopulta päästyäni takaisin rannalle, väkijoukko kerääntyi taas ympärilleni. Nainen Virginiasta kertoi minulle, että olen varmaan astunut merisiilin päälle. "Jalkapohjassasi on 18 piikkiä!" Laskiko joku oikeasti? Minusta tuntui täysin avuttomalta. Mies Ottawasta kaivoi hiekkaa jalkani alta, jotta merivesi voisi liottaa sitä. Nuori tyttö tuli ja sanoi kuulleensa, että virtsaaminen jalan päälle auttaisi. Mahtava idea, jonka nopeasti koottu hoitotiimini sivuutti. "Pinsetit, kenellä on pinsetit?" virginialaisnainen kysyi. Tim lähti sanomatta mitään ja kyseli rannalla kaikilta pinsettejä. Pitäisikö minulla olla toivoa? Pitäisikö minun kirota? Pitäisikö minun panikoida? Pitäisikö minun olla optimistinen? Kenties se tarkoitti, että minun piti hidastaa. Kenties siinä on jokin siunaus ... En voinut vain istua rannalla.

Tim palasi tyhjin käsin. Käy ilmi, ettei kukaan lähde trooppiselle rannalle pinsetit laukussaan. Virginialaisnainen yritti puristaa jalkapohjani ihoa. "Ei, en halua pahentaa tilannetta." Pian hän antoi periksi. Kipu väheni, vai olinko vain poissaoleva? Hän ehdotti, että kävisin lähimmällä päivystysklinikalla, joka menisi pian kiinni. Ottawalaiskaveri ja viriginialaisnaisen veli tekivät käsillään "tuolin" ja kantoivat minut Timin autoon – koska muista, minulla oli oikea polvi tuettu enkä voinut hyppiä. Google kertoi meille, ettei mikään päivystysklinikka ollut auki – oli edelleen pitkä kiitospäivän viikonloppu. Sanoin Timille, että voisimme palata Konan yhteisösairaalaan. Olinhan juuri pari päivää sitten luonut potilasprofiilin sinne.

Huomatessani suun olevan kuiva ja päässä kihelmöivän, muistin jonkun sanoneen, että siellä saattaisi olla myrkkyä. Kenties reagoin siihen? Oliko se tappavaa? Kestäisikö kehoni 52 minuutin ajomatkan? Tiesin, että minun täytyisi käyttää mielen voimaa varmistamaan, että infektio pysyisi jalassa. Mutta mitä jos jalkani pitäisi amputoida? Jään planeetalle ruumiillistuneena mestarina, JA haluan jäädä jalkani kanssa!

"Ehkä sinun täytyy juoda vain vettä?" Tim ehdotti, kun hän hurjasteli liikenteen joukossa. Miten taianomainen ratkaisu vakavaan ongelmaan!

Sairaalan ensiavun vartija toi minulle pyörätuolin ja sanoi: "Saanko kysyä mitä varten?" Kerroin hänelle tarinan. "Olen melko varma, että hoitaja kertoo sinulle saman asian. Mene vain kotiin ja liota jalkaasi etikassa."

Katson häntä. Aivan, tämä on Havaiji. En voinut olla ensimmäinen tapaus, kun joku astui merisiilin päälle. Kenties siinä oli itua. Lääkärit ja hoitajat ensiavussa olivat mukavia, mutta jos pärjäisin ilman heitä, se olisi parempi.

Olin Havaijilla vielä viisi päivää A-Bayn jälkeen. Kun oikea polvi oli edelleen tuettuna ja vasempaan jalkapohjaan sattui, ei ollut enää mitään tekemistä. Eniten harmitti, ettei minulla ollut mahdollisuutta todella nauttia A-Baystä.

Äkillinen keskeytys, keskeneräinen loma.

"Antakaa koskettaa itseänne", Adamus oli kehottanut työpajamme viime sessiossa. Mutta merisiilin?! Millainen kommunikoinnin mestari se on? Terävä pisto on liian suuri muistutus siitä, että olen olemassa.

"Hyvin monia asioita tapahtuu, kun lopulta lähdette täältä", hänen merabh-äänensä kaikui rauhoittavasti mielessäni. "Palaatte takaisin kovaa todellisuuteen ..." Jep, paljon asioita tapahtui, jolloin elämä oli keskeneräinen, loppuaikana jonka vietin Havaijilla. Snorkkelimatkat peruutettiin – viisi uimapukuani jäivät matkalaukkuun.

Ensimmäisenä yönä kotona nukuin 14 tuntia putkeen. Varhain seuravana aamuna nautin hyvin hurmaavasta ja merkityksellisestä unesta. Hypnoterapiamentorini Candice johti teiniryhmää. He tulivat rakennuksen luo, jossa Obama asui, ja Candice osoitti ryhmälle, miten he voisivat saada, mitä halusivat, kun ilmaisisivat itseään selvästi ja itsevarmasti. Hän kutsui Obaman ikkunaan ja näytti, että tämän pitäisi tavata hänen ryhmänsä. Obama tuli alas. Tiesin, että tämän nuoren naisen oli aika opettaa minulle jotain.

Kävelin ryhmää kohti, ja kaunis musiikki alkoi soida. Mutta tuo ääni oli toistuva. "Se on varmaan Timin herätyskello. Miten ärsyttävää! Mutta ei, en aio herätä vielä. Voin joko jatkaa unta teeskennellen, että se on elokuvamusiikkia minulle, tai voin lykätä unta, kunnes soittoääni uuvuttaa itsensä." Odotin ja odotin. Lopulta ääni lakkasi, mutta unohdin, missä kohtaa olin unessa. Sitten oma herätyskelloni alkoi soida. Oli aika nousta töihin loman jälkeen.

Keskeneräinen uni.

Miten voin koskaan aloittaa uuden luvun, kun vanhat luvut eivät ole valmiita?

Tämä kysymys tuntuu oksymoronilta. Minun ei tarvitse aloittaa uutta lukua – uusi luku alkaa puolestani. Minun ei tarvitse siirtyä eteenpäin elämässä – elämä liikuttaa minua eteenpäin, ilmeisesti. Hemmetti. Eräs muisto tuli mieleen.

Kun olin lapsi, näin elämän kokemuksena. Kerroin ystävilleni, ettei elämä ollut mitään varten, eikä ollut muuta merkitystä kuin kokemus. "Siksi kaikki on sitä, koska kaikki on kokemus."

"Mitä jos asiat eivät mene haluamallani tavalla? Se on huono asia", he sanoivat.

"Sitten saat kokea jotain muuta. Et koskaan lakkaa kokemasta jotain. Vaikka tapahtuisi mitä, on mahdotonta olla kokematta jotain. Ja se on elämän ydin – kokea se, mitä tulee."

"Mitä jos teen rikoksen ja joudun vankilaan?"

"Sitten koet vankilassa olemisen. Saatat jopa pitää siitä! Sen ei tarvitse olla huono asia. Se on elämän kokemusta. Kaiken on tarkoitus olla kokemus. Mikään kokemus ei ole parempi kuin toinen, silloin kun käyt sitä läpi. Vain ihmisstandardisi saavat sinut kärsimään tai ei."

Sanoin sen niin vakaasti, että yllätin itseni. Ja kuitenkin oli erittäin lohduttavaa lapsi-itselleni tuolloin oivaltaa, etten voisi koskaan epäonnistua, koska mikään kokemus ei ole ylempänä tai alempana toista. Ja mitä tahansa tuli tielleni, voin valita, miten koen sen.

Kokemus, jatkui.

Elämä, kesken.

***

Kemalia Zsange löysi Crimson Circlen juuri silloin, kun Adamus tuli 2009. Oltuaan vuosia polvillaan, siinä kaikessa alkoi olla tolkkua. Hän syntyi ja kasvoi Kiinassa ja asuu nyt Vancouverissa, Kanadassa ja tekee hypnoterapiaa taistelulajien harrastajan tavalla. Hän rakastaa herättää ihmisiä käyttämällä transsia, joten hänen todellinen työnsä on poistaa hypnoosi asiakkaidensa kanssa. Matkustettuaan koko ikänsä, hänestä koti on "muualla". Hän rakastaa lapsia, mutta hänellä ei ole omia. Hän rakastaa eläimiä, muttei hänellä ole koskaan ollut lemmikkiä. Nyt viisissäkymmenissä hän on lopultakin kömpelösti oppimassa, miten pidetään huolta itsestään. Ota yhteyttä Kemaliaan hänen nettisivujensa kautta: kemaliahypnosis.com.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.