SIITÄ ON VUOSI

Kirjoittanut Jerry Sweeten (www.crimsoncircle.com)
Kesäkuun 2024 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Taivaan rististä on kulunut vuosi. Ja millainen vuosi se onkaan ollut. Transformoiva. Tämä artikkeli on niistä syvistä ja syvällisistä muutoksista, joita olen kokenut viime vuoden maaliskuusta lähtien.

Kirjoitan tätä pienessä kaupungissa Oregonissa, USA:ssa, jonka löysin hiljattain matkailuautovaelluksillani. Lähdin Virginiasta melkein puolitoista vuotta sitten. Kirjoitan paikassa, joka tuntu kodilta, koska olen kotona itsessäni. Se on yksi muutoksista, joita olen kokenut kuluneena vuotena.

Tuollaisten muutosten vauhti ja syvyys ovat kiihtyneet Taivaan rististä lähtien. Niitä on tullut sarjana epätavallisia (ainakin ihmisosalleni) kokemuksia, joiden jakamiseen tässä tunnen kehotuksen.

Kirjoitan tässä myös suhteista. Muutoksilla joita olen nähnyt suhteessa itseeni ja muihin, on ollut syvällinen ja merkittävä vaikutus ihmisen ja jumalan jatkuvaan integroitumiseen. Tämä artikkeli on tuosta kehittymisestä. Sen näkemisetä, mikä oli piilossa. Tulemisesta tietoiseksi tavoilla, joita en odottanut. Sen muistamisesta, kuka olen ytimessäni. Apokalyptisistä muutoksista.

Yksi ensimmäisistä oivalluksista on ollut, miten valtava rasite ulottuvuustyöntekijänä oleminen oli ihmisvoimavaroille. Olen enemmän täällä/tässä, koska tuo tehtävä on suoritettu. Tehtävä joka oli kaikkien 1231 elämän huipentuma. Voin tuntea tyydytyksen siitä luissani ja ytimissäni. Eläköityminen tuosta intensiivisestä työstä on sallinut minun olla enemmän ”tavoitettavissa” ja läsnä fyysisessä maailmassa.

Esimerkiksi, en ole ollut koskaan yhtään hyvä sana- tai palapeleissä. Mutta yhtäkkiä minulla on uusi kyky, joka on tullut tyhjästä. Tunnen, että minulla on uusia resursseja sisälläni. Olen tietoisempi kehostani. Olen enemmän kehossani. Olen tietoinen siitä passiivisesta laiminlyönnistä, jota tapahtui noina hyvin intensiivisinä kuukausina ennen Taivaan ristiä. Panostan myös fyysiseen itseeni enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. Laihdutan liikapainoa. Kuvani peilissä on muuttunut. Kävelen suoremmassa, ja kävelystä on tullut rennompaa ja itsevarmempaa.

Olen myös oivaltanut, että luovat tönäisty joita tulee sielultani, ilmentyvät tunteina kehossani. Kun virityn noihin hienovaraisiin, kuitenkin voimakkaisiin säikeisiin, minusta on tullut parempi aistimaan ja sallimaan, mitä näen kehossani. Lasken nämä muutokset niiden syvien muutosten ansioksi, joita tapahtuu luonnostaan jokapäiväisessä elämässäni.

Toinen merkittävä muutos on ollut enkeliaistieni käytön lisääntyminen. Tämä tiedostamismuutos on sallinut minun käsitellä ne ihmistunteet, jotka liittyvät aspekteihini. Olen päätellyt, että niin kauan kun olen fyysisessä muodossa, on käsiteltäviä ihmistunteita ja aspekteja. Näen nyt, että voimakkaita ihmistunteita herää edelleen. Väsyneiden ja nuhjuisten esiintyjien tunnesirkus. Mutta silloin kun tuo sirkus tulee kaupunkiin, nämä tunteet eivät ole enää elämäni sirkustirehtööri.

Kyky tuntea häiriintyneet tunteet voimakkaasti, kun niitä nousee, on kriittinen askel niiden vapauttamisessa. Olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa aspektien aiheuttamien tunteiden tukahduttamiseen. Mutta noiden tunteiden poistyöntämisen sijasta, olen alkanut sukeltaa syvälle niihin. Vaarana tässä on, että ihmisitseni on käyttänyt paljon aikaa ja energiaa myös näiden häiriintyneiden tunteiden ruokkimiseen. Karistamalla sen uskomuksen, että kärsimys on arvokasta ja tarpeellista ihmiselämässäni, olen alkanut luottaa itseeni tuntiessani näitä tunteita. Luotan kykyyni tuntea syyllisyyttä tai häpeää tietäen, että nämä tunteet ovat pois tasapainosta ja pyrkivät vapautukseen/ratkaisuun. Niinpä sen sijaan, että antaudun jonkinlaiseen harhaanjohdettuun uhriuteen, annan noille tunteille pääosan. Luotan erottavani, mikä on niiden tuntemista tai ruokkimista.

Ovatko nämä tunteet epämukavia? Kyllä, ne ovat. Ne ovat tuttuja, kuitenkaan ne eivät ole hauskoja. Olen luonut tiedostamatta 3D-identiteettejä, jotka perustuvat noihin tunteisiin. Ne ovat olleet tähän saakka tapani määritellä itseni tässä elämässä. Kun lakkaa uskomasta niiden todellisuuteen, karistaa myös niihin liittyneen ihmisidentiteetin. Ja niinpä tunnen ne voimakkaasti, kun niitä nousee, sillä ne ovat kokemusportaali, jonka läpi minun on mentävä, vapautuakseni niihin liittyvästä energiatukoksesta.

Tunnen ja pidän niitä sen erityistiedon kera, joka on minulle tullut Taivaan ristin myötä. Tuo erityistieto tai tiedostaminen on kaunis lahja, jonka olen antanut itselleni. Tietäen, että jos voin omistaa/olla nämä vanhat aspektit ruokkimatta niitä, voin sallia sielun astua itseeni, jotta tasapaino voi tulla. Koen tämän vapautumisen helpotuksena kehoni kireyteen. Yhtenä hetkenä kannan tunnekivisäkkiä olkapäälläni, kuormittuneena ja vavahdellen kyynelistä. Ja seuraavana hetkenä sielu livahtaa sisään takaani ja viiltää säkin pohjan terävällä veitsellä. Yhtäkkiä taakkani häviää, pidän tyhjää säkkiä ja tunnen voimakasta helpotusta. Olemuksen keveyttä. Lempeää lämpöä, joka ympäröi minut ja opastaa minua. Seurauksena on tietoisuus rakkaudesta, jota tunnen itseäni kohtaan.

Se helppous jolla ihmisminä voi sallia sielun tulla päivittäiseen elämääni, on ollut yksi suurimmista Taivaan ristin aarteista. Kun kohtaan sen, mitä ikinä tulee esiin, kykyni luottaa vapautumiseen, integrointiin, uudelleentasapainottumiseen ja parantumiseen lisääntyy jatkuvasti. Minulle tämä on se mittari, jota voin tarkkailla, kun ihminen ja jumala sulautuvat yhteen.

Kuluneen vuoden aikana olen tutkinut intiimiä suhdetta toisen shaumbran kanssa. Vaikka jotkut arvostetut, kanavoidut opettajat eivät suosittele sellaista, en ole koskaan ollut kovin hyvä noudattamaan tuollaisia ohjenuoria. Ystävyyden vahvuus teki meille mahdolliseksi olla läsnä toisillemme, kun löysimme oman tiemme henkilökohtaisilla matkoillamme.

Toisen lähellä oleminen laukaisi paljon vanhoja suhdeongelmiani. Huomasin, että käytin aikaa tunnetaakkojen purkamiseen, joilla ei ollut mitään tekemistä tuon toisen ihmisen kanssa. Kun sallin sielun tulla elämääni ja annoin näiden taakkojen olla, se mahdollisti minulle vanhojen juttujen karistamisen, luomatta draamaa vuorovaikutuksessa toisen kanssa.

Jääpeite

Noin kaksi kuukautta sitten vapauduin valtavasta taakasta poikkeukselliselta tuntuvalla tavalla. Tiedän, että tässä transformaatiokokemuksessa käytettiin enkeliaisteja, viiden ihmisaistin ulkopuolella.

Törmäsin tunteeseen, että vanha sisäinen puolustusrakennelma rajoittaa minua. Jollain tasolla olin tietoinen siitä, mutta enimmäkseen tämä selviytymismekanismi oli ollut piilossa minulta. Olin ikään kuin veden alla lammessa, jota peitti paksu jää. Se oli hyvin vanhaa. Tunsin, että minun täytyi suojella itseäni – suojata haavoittuvuuttani väärinkäytöltä monissa muodoissa.

Puhuin ystäväni kanssa, kun kuva tuosta lammesta tuli mieleeni. Yhtenä hetkenä istuin sohvalla, ja seuraavana hetkenä olin tässä lammessa, jalat mudassa. Tämä luomus tuntui erittäin tutulta, mutta myös erittäin rajoittavalta. Jollain oudolla tavalla saatoin muistaa sen luomisen. Tämä jään peittämä lampi oli tuolla hetkellä yhtä totta, kuin sormeni tällä näppäimistöllä.

Siis löysin itseni veden alta, katsomassa ylöspäin tuota jäätä. Sisäiseltä mestarilta tuli tunne, tönäisy. Ja yhtäkkiä olin tietoinen, ettei tätä hyvin ihmismäistä luomusta tarvittu enää. Ja nousin ylös lammessa. (Ei fyysinen itseni, vaan tuo itse sieluni silmissä.) Kun nousin ylös, jää kohosi kanssani. Minusta tuli jättiläinen, jolla oli tämä jääpeite pään päällä ja oikealla olkapäällä. Ja sitten jää liukui pois päältäni ja hävisi. Yhtäkkiä minusta tuntui vapaalta. Tunsin, että olin ollut pakotettuna kyyristymään suojakerroksen alle, jota ei enää tarvittu.

Kun seisoin siinä, mieleeni juolahti useita asioita: Läsnäoloni maailmassa muuttuu. Kasvoin tämän vanhan rajoituksen yli, ja siitä päästettiin irti. Olin ennen samassa suhteessa tähän lampeen. Kun nousin ylös, vesi joka oli ennen ollut syvä, ulottui enää pohkeisiini. Yhtäkkiä tiedostin, että läsnäoloni/olemukseni maailmassa on suurempi. Mutta oivalsin myös, että lammessa jaloissani oli ollut kituliaita kasveja, jotka olivat etsineet valoa ja vapautta ilmaista itseään. Huomasin, että ne olivat tumman liejun peitossa, oltuaan piilossa pimeässä ja kylmässä. Kutsuisin tuo tummaa liejua aspekteiksi, mutta näiden kasvien ytimessä oli energisiä osiani, jotka etsivät ravintoa ja ratkaisua.

Kuvat jääpeitteestä ja kasveista olivat hyvin samanlaisia kuin unikuvat, joita tapahtuu valvetilassani. Niissä on energeettinen pohja, jonka voin tuntea – hyvin samanlainen kuin ”bassoriffi”, joka värähtelee kehossani. En kuule tuota musiikkia korvillani, vaan se tuntuu tunnevärähtelynä, joka on sieluni kommunikointia. Tämä sieluvalo jota tulee sisään, on kuin öljytippa ruostuneisiin haittalevyihin ikivanhassa lukossa, joka on nyt vapaa avautumaan ja vapautumaan.

Suhteet

Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut useita merkittäviä suhdemuutoksia. Kumpikin yli 100-vuotias vanhempani kuoli. Aloitin intiimin suhteen, joka loppui lyhyt aika sitten. Nämä kokemukset muuttivat minua merkittävällä tavalla.

Suhde vanhempiini oli väkinäinen, ja olematon lopussa. Olin lakannut olemasta tekemisissä heidän kanssaan ennen Taivaan ristiä. En tiennyt tuolloin, että olin ulottuvuustyöntekijä. En tiennyt, että sellainen asia oli olemassa. Tiesin vain, etten voinut enää käsitellä heidän tai sisarusteni esi-isiltä perittyä energiasyöntitapaa. Vaistomaisesti lähdin Virginiasta moottorikodissani ja eristäydyin. Tiesin, että minun täytyi fokusoitua tehtäviin, joista tiesin – tietämättä, mitä tiesin. Kävi ilmi, että nuo tehtävät olivat minulla paljon laajempia, kuin vain tässä elämässä. Pelasin korkeiden panosten tapahtumassa, eikä minulla ollut varaa häiriötekijöihin.

Taivaan ristin jälkeen tämä tarve ei ollut yhtä pakollinen. Yritykseni olla taas yhteydessä torjuttiin. Ilmeisesti tuhlaajapoika on vain tarina sunnuntain jumalanpalvelusta varten. Ainakin luulin, että ne torjuttiin.

Olin patikoimassa Redwood Forestissa, kun tulin tietoiseksi, että jokin oli läsnä lähelläni. Pysähdyin, pitäen toista kättä suuren puun rungolla, ja kuuntelin. Tuo läsnäolo tuntui äidiltäni. Kysymys pujahti tajuntaani.

”Rakastatko minua?” ääni kysyi.

”Kyllä”, vastasin.

”Miten tiedän sen?” hän tuntui kysyvän.

Vastasin sulkemalla silmäni ja fokusoitumalla sydämeeni. Kuvittelin sen rakkauden, jota tunsin tuolla hetkellä, kasvavan ja laajenevan. ”Voitko tuntea sen?” kysyin.

”Kyllä”, hän tuntui sanovan ja jätti minut seisomaan käsi jättimäisen punapuun rungolla.

Muutamana seuraavana päivänä tämä kohtaus toistui neljä tai viisi kertaa. Hän kysyi, ja minä vastasin vilpittömästi vakuuttaen.

Sitten löysin itseni istumasta upealla leiritulella, kesyttömän Smith Riverin pauhatessa alapuolella. Oli hämärää, ja olin juuri syönyt päivälliseni ja rentouduin nuotion äärellä, siemaillen skottilaista mallasviskipaukkua.

Yhtäkkiä eri näkymä tuli näkökenttääni. Saatoin nähdä vain vihreää. Sieluni silmillä löysin itseni seisomassa tuijottamassa tätä vihreää väriä, kunnes se alkoi muuttua näkymäksi niitystä. Näin tuo sumeuden muuttuvan luonnonkukiksi, joita perhoset palvelivat. Etäällä oli kutsuva, syvä metsä. Tunsin käden vasemmalla käsivarrellani. Katsoin, ja siinä oli joku. Hän oli hyvin nuori lapsi ja hyvin vanha nainen. Kumpikin samanaikaisesti. Nainen joka oli kasvattanut minut, ja lapsi joka hän kerran oli. Hän katsoi kaukaisuuteen ja sitten minua. Nyökkäsin kerran, ja hän oli poissa.

Nuotion poksahdus toi minut takaisin. Se oli sammunut ja täysin musta. Olin surullinen, tietysti, mutta enimmäkseen tunsin helpotusta. Olin helpottunut, että hän oli löytänyt oman tiensä. Helpottunut, että hyväksikäyttäjäni oli poistunut tältä planeetalta. (Olin myös helpottunut, etten ollut läikyttänyt viskiäni.)

Kahden päivän päästä sain puhelun veljeltäni, joka kertoi äidin kuolleen. En mennyt hautajaisiin, sillä tiesin hänen löytäneen tiensä. Melko pian isä liittyi hänen seuraansa. Kirjoitin kirjeen veljelleni, jakaen kokemukseni, mutta hän ei vastannut. Hän antoi ymmärtää puhelussa, ettei hän nähnyt meidän olevan yhteydessä ihan lähiaikoina.

Kun nyt pohdin näitä esi-isäkokemuksia, tunnen laajoja tunnekaaria. Päätunne on helpotus. Syyllisyyttä, häpeää ja surua myös. Mutta tunnen voimakkaasti, että jos minun pitäisi olla näiden ihmisten kanssa tänä päivänä, on hyvin todennäköistä, että minulla olisi erilaista vuorovaikutusta heidän kanssaan. Päätän kuitenkin olla arvuuttelematta itseäni.

Muistan Ram Dassin sanoneen, että jos tunnet edistyneesi henkisellä matkallasi, mene viettämään viikko perheesi kanssa. Vaikka lause onkin huvittava, perhe voi laukaista aspekteja. Uskon, että olen viettänyt monta elämää tämän ydinperheen kanssa. Valitsin uskoa, että luon jatkossa muita peilejä ja kokemuksia tajutakseni selvittämättömiä aspekteja.

Kokemuksia, kuten intiimissä suhteessa oleminen.

Horjumaton omistautuminen -aspekti

Aiemmin intiimin suhteen loppuminen olisi järkyttänyt minua. Kaavani on ollut identifioida itseni toisen ihmisen kautta. Osa sitä on ollut laittaa kunnioitukseni ja omanarvontuntoni jonkun muun käsiin. Jos rakastat minua, voin rakastaa itseäni. Ihmisiä miellyttävää käyttäytymistä.

Mutta tämä kerta on erilainen. Olenko tuntenut surua? Kyllä, tietysti. Onko sillä ollut niitä järkyttäviä vaikutuksia, niin kuin aiemmilla eroilla? Ei. Nyt rakastan itseäni liikaa siihen. Vietin viikon luonnossa kauniin joen rannalla. Minulla oli paljon hetkiä, jolloin hengitin vain itseni takaisin läsnäolevaan hetkeen antamaan tilaa tuolle surulle. Vaikka minulla oli epämiellyttäviä hetkiä, yleisesti ottaen olen yllättynyt miellyttävästi siitä mentaalisesta, tunnepuolen ja henkisestä kypsyydestä, jota olen nähnyt itsessäni.

Toisaalta, haluan jakaa erään kokemuksen vuorovaikutuksestani. Ystäväni avulla pystyin tunnistamaan aspektin, jota en ollut nähnyt aiemmin. Se tapa miten se ilmentyi ja sitten ratkesi, on minusta hyvin kiehtovaa.

Ihmisten miellyttämisen lisäksi minulla oli ”horjumaton omistautumisaspekti”. Näin tämän elämässäni sitoutumisena toiseen ihmiseen. Olin halukas kestämään kaikenlaista häiriintynyttä käyttäytymistä suhteessa, koska olin omistautunut sille. Vankkumatta. Turvaten aina kumppanini selustan. Olin valmis kokemaan sellaisen epämukavuutta, mikä ei toimisi kaikesta huolimatta. Uskoin, että tämä toiminta oli avu. Uskoin, että tämä oli uskollisuutta ja kiitelty osa luonnettani.

Tässä viimeisimmässä kokemuksessa ystäväni haastoi tämän persoonallisuuteni aspektin. Alkuun kieltäydyin kuuntelemasta häntä, ja osaan olla vankkumattoman jääräpäinen toisinaan. Mutta kun tunsin syvemmin sitä, minun oli oltava samaa mieltä hänen kanssaan. Minussa oli sisälläni riitasointu, joka sai huomioni. Tunsin epämukavuutta voimakkaammin tuona iltana. Ennen nukahtamista pidin tilaa tuolle epäharmonialle ja tunsin vielä syvemmin tätä heräävää tunnetta. Se tuntui yhdistelmältä häpeää, syyllisyyttä, pettämistä ja pelkoa. Nukahdin tämä tulva tajunnassani.

Pikkutunneilla tiedän, että näen unta. Olen leikkaussalissa. Seison useiden muiden olentojen vieressä, jotka tunnistan kirurgeiksi. Roolini on olla kuin leikkaussalihoitaja. Kun katson pöydälle, oivallan, että olen myös potilas. Tämä ei vaivaa minua, se tuntuu luonnolliselta.

Kirurgit operoivat vatsani alueella, navan alapuolella. Leikkausalueelta työntyy esiin useita mustia rihmoja, joka ovat peukaloni paksuisia. Nämä lonkerot ovat noin metrin pituisia ja sisältävät aaltoilevia silmukoita. Nämä rihmat ovat juurtuneet syvälle kehooni. Ilmiselvän taitavasti leikkaustiimi poistaa juurineen nämä rumat ulkonemat. Niiden tyvi näyttää kasvin juurilta. Tiimi irrottaa ne terveestä kudoksesta. Vaikka he edistyvät vakaasti, leikkaussalihoitajaitsestäni se tuntuu pitkältä ajalta. Lopulta viimeistekin juuret on poistettu, ja he sulkevat aukon vatsassani, ja käyttävät tuhtia voidetta.

Näkymä muuttuu. Näen niiden kasvot, jotka ovat olleet suhteessa kanssani. Näen kohtauksia, joissa käytin noita lonkerosilmukoita saadakseni ansaan nuo toiset yksilöt, jotta voisin pitää heidät lähellä. Kasvojen virtaaminen jatkuu, ja näkymä muuttuu taas. Alan nähdä kohtauksia, joissa pukeutuminen ja kalustus ovat vieraita. Kuolinvuoteita, joissa puoliso pitää kädestäni. Taistelunäkymiä. Näkymiä yksinäistä kuolemasta sellissä. Katsellessani tiedän, että nämä ovat entisen elämän näkymiä, jotka ovat tulleet ratkaistavaksi ja parannettavaksi.

Sillä kun nämä näkymät etenevät, oivallan tuntevani hyvin vanhan ja muinaisen tunteen vapautuvan. Tunnen saaneeni anteeksi ja sovituksen sisälläni. Tässä tuntuu rauhaa ja hiljaista iloa.

Herään ja näen uuden päivän ensisarastuksen. Tunnen kehoani ja oivallan, että vatsani tuntuu fyysisesti kipeältä. Se ei vastaa mitään, mitä olen ennen kokenut. Se on kipeä ja ei-kipeä.

Kun makaan sängyssä, alan pohtia tuota kokemusta. Selvästikin se, mitä olin pitänyt avuna jossain kohtaa, oli itse asiassa hienovarainen manipulointi- ja kontrollointimekanismi. Olin suhteessa sekä hyväksikäyttäjä että hyväksikäytetty. Klassista energian syömistä. Hyvä hyssykät, luulin olleeni valmis jo kaiken sen osalta.

Mutta se mitä tapahtui seuraavaksi, oli yllättävää ja helpottavaa samanaikaisesti. Sovitus, anteeksianto oli täydellistä. Ei ollut protestointia tai vastasyytöksiä. En tuominnut itseäni tästä käyttäytymisestä. Ensin luulin, että minun täytyy pitää tämä salaisuutena, koska muut voisivat nähdä minut huonossa valossa. Mutta tuo eheyden tunne, kokonaisuuden tunne, kuin olisin tullut kotiin itseeni merkittävällä tavalla, oli enemmänkin juhlimisen aihe.

Kuljeskelin pökerryksissä koko tuon päivän, tuntien huimausta, ja otin torkkuja. Torkut eivät tuntuneet vaikuttavan nukkumiseeni päivän päätyttyä.

Olen taas tuolla pöydällä, ja tiimi tarkisti edellisyön työtä. Tämä rupeama oli huomattavasti lyhyempi, ja taas vatsaani laitettiin parantavaa voidetta.

Minusta tuntui rentoutuneelta herätessäni. Kipeyden sijasta koko vatsani tuntui hyvin elinvoimaiselta, hienoisen energiakihinän kera. Minulla oli paljon energiaa, ja lähdin pitkälle patikoinnille. Olen huomannut, etten halua kovasti uutta suhdetta tässä risteyksessä. Tämä on uutta minulle.

Tunnen tämän todellakin juhlittavana asiana. Kun ajattelen entisiä suhteitani, tunnen vain hiljaista helpotuksen tunnetta. Näiden osieni sovittaminen tapahtuu, kun olen valmis, ja olen hyvin iloinen siitä.

Tunnen myös, että voin luottaa tähän evoluutioon, joka tapahtuu. Tunnen enemmän tuota joskus vaikeasti tavoitettavaa itserakkautta. Apokalyptisiä muutoksia toisiaan. Tällaiset muutokset ovat olleet sydämeni toive niin kauan, kuin voin muistaa, ja ne ovat toteutumassa. Minulle nämä muutokset tuntuvat helpommilta, ja niitä on tullut nopeammin Taivaan rististä saakka. Mitä tahansa uhrauksia teinkin ennen Taivaan ristiä, tunnen ne nyt sen arvioisiksi näinä kehittyvinä aikoina.

***

Jerry Sweetenillä on ollut monia identiteettejä tässä elämässä. Hän on ollut opettaja, vanhempi, yritysomistaja, shamaani, pappi ja monia muita. Tuntematon ulottuvuustyöntekijän identiteetti on lähinnä hänen sydäntään. Hänet voi löytää seikkailemasta matkailuautollaan tai sähköpostilla.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.