RAUHASSA AJELEHTIMINEN

Kirjoittanut Catherine Viel (goldenageofgaia.com)
22.4.2022
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Mietin joskus, käsittääkö eliitti, että heillä on liikaa tavaraa.

Kenties he eivät ole sen tietoisempia ylenmääräisistä jahdeistaan ja palatsimaisista kiinteistöistään, kuin minä olen tuplatyökaluista autotallissani tai kourallisesta neulapakkauksia ompelukorissani. Pystyn käyttämään vain yhtä neulaa kerrallaan, eivätkä ne yleensä mene rikki. Miksi tarvitsen niitä 50?

Haluaisin ajatella, että kasvettuaan ylellisessä ympäristössä, sikarikkaat eivät voi mitään tietämättömyydelleen. Se on tietenkin ystävällisempi tapa katsoa heitä, kuin se raivostunut epäusko, jota tunnen, jos pohdin heidän todella liiallista omistusosuuttaan maailman resursseista.

*****

Kaikkialla ympärilläni on liiallisuutta, eikä se liity yltäkylläisyyteen. Asun liioittelun mailla – Montecito ja sen kartanot (ja Oprah ja kaltaisensa) ovat muutaman mailin päässä moottoritietä 101, ja Hollywood ja Beverly Hills ja Rodeo Drive 90-jotain muutama maili siitä etelään.

Ajattelen tätä, koska huomaan kaksoiskappaleita ja liiallisuutta oman, paljon vaatimattomamman asumukseni kätketyissä nurkissa. Erityisesti autotallissa – tuo esikaupunkien mörkö jossa autot asuvat harvoin ja jossa unohdetut lelut ja projektit viipyilevät, kunnes ne alkavat homehtua kosteudesta ja laiminlyönnistä.

Katson harvoin, mitä siellä on. Kunnes en kestä enää näkyvää epäjärjestystä ja etsin tapoja siistiä sitä. Siitä syystä mieleni tutkaan on juuri rekisteröitynyt, että minulla on viisi käsisahaa.

En ole varma, olenko käyttänyt koskaan käsisahaa. Nyt minulla ei ole käsivoimaa, eikä minulla ole koskaan ollut taitoa käyttää tuollaista työkalua turvallisesti ja onnistuneesti.

Siis näitä sahoja roikkuu nauloista pimeässä nurkassa höyläpenkin yläpuolella – miksi? Odottaa, että joku haamuyleismies tulee käyttämään niitä? En ole ostanut niitä. Ne tulivat alun perin isäni työpajasta ja ajasta 1960-luvulla.

Vaikka olen hankkiutunut eroon melkein kaikesta, mitä en oikeasti tarvitse tai halua, jotkut tavarat ovat täynnä taianomaista nostalgiaa, ja inhoan vapauttaa niitä maailmaan.

Kenties eliitti ei ole kovin erilaista. Pystyn kuvittelemaan jalokivat ja hopeat ja vintage-autot, josta palvelusväki on pitänyt tunnollisesti huolta vuosikymmeniä. Vaikea päästää irti sellaisista merkityksellisistä suvun perintökalleuksista, vaikkei niitä koskaan käytetä.

*****

Liioittelussa on monta muotoa. Luulen, että ne kumpuavat jonkinlaisesta pelosta – puutteen pelosta, loppumisen pelosta. Tai ne ovat pelkästään kilpi suojaamaan meitä tuntemattomilta tai huonosti ymmärretyltä vaaroilta, joita vaikuttaa olevan ympärillämme. Mitä enemmän minulla on, sitä paremmin olen turvassa.

Eilen minulle muistutettiin, miten pelko voi työntää äärimmäiseen absurdiuteen, kun huomasin naisen käyttävän maskia ruokakaupassa. Ei mitään epätavallista. Mutta sitten huomasin, että hänellä oli myös terveydenhoitohenkilöstön täysi kasvosuojus. Sitten huomasin hänellä vielä kertakäyttöhansikkaat.

Hän myös pakkasi valtavat ruokaostoksensa itse, mahdollisesti koska hän ei halunnut kaupan työntekijöiden käsittelevän niitä yhtään enempää, kuin oli välttämätöntä. Kuvittelin hänen purkavan ne järjestelmällisesti keittiössään, pyyhkien tavarat desinfiointiaineella, ennen niiden jemmaamista ääriään myöten täynnä oleviin kaappeihin.

Vilkaisin häntä aina välillä tehdessäni ostoksia. Hän ei näyttänyt hullulta. Huomasin myös muiden ihmisten katsovan häntä syrjäsilmällä.

Hän ikään kuin näytteli vanhan käsikirjoituksen mukaan, kun taas me, muut näyttelijät, olemme siirtyneet eteenpäin uusien repliikkien kera, esittäen tulevaisuuden draamaa.

*****

Ja mitä minuun tulee … mitä teen noilla viidellä vintage-sahalla?

Ne eivät ole arvokkaita, erityisesti minulle, kun en osaa käyttää niitä. Yhdessä on lämpimän keltainen tammikahva, ja se on luultavasti vanhin ja arvokkain, mitä tulee muistoihin – todellisiin tai kuviteltuihin – isästäni veturinkuljettajatyyppisissä haalareissaan, kaljun pään kiiltäessä loisteputkivalossa, mustasankaiset silmälasit aristokraattisella kyömynenällään, pitkien taitelijan sormien laittaessa mäntylaudan prikulleen raskaan höyläpenkin kiristimeen.  

En osaa silti käyttää noita sahoja. Miksi pitäisin yhtään niistä?

Luulen, että tämä kysymys – kuten hyvin moni asia joka tuntuu epämääräiseltä ja epävarmalta – siirtyy toisen päivään. TUT-viestini tälle päivälle oli:

Hämmennys, päättämättömyys ja epävarmuus merkitsevät usein, Catherine, että jos odotat vähän pidempään ennen päätöstä, jokin vielä parempi vaihtoehto tulee esiin sellaisella selkeydellä, että se saattaa puraista sinua nenään ja viedä jalat altasi.

Sellainen kiva puraisu.

Sanoisin, että odota vielä vähän. Universumi. 1)

Okei, Universumi, minä kuuntelen. Minulle ei tuota tuskaa odottaa tässä ja useimmissa muissa asioissa, joilla ei ole mitään todellista kiirettä.

Saatan ajelehtia, mutta ajelehdin rauhassa. Ja valitsisin sen koska tahansa jonkin ahdistuneen päätöksen sijasta, joka voisi osoittautua huonoimmaksi valinnaksi, joka tein tuona päivänä. Kiitos, Universumi!

______________

1) The Universe Talks, www.tut.com

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.