LIIKKUVA HORISONTTI
Kirjoittanut Catherine Viel (goldenageofgaia.com)
29.4.2023
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
On outoa olla ostamatta sokeria. Älä ymmärrä väärin – syön sitä edelleen. Mutta se alkoi menettää hohtonsa, himottavan imunsa, pari vuotta sitten, ja sellaisia herkkuja ei näinä päivinä näy juurikaan horisontissani.
Vaikuttaa siltä, että olen aina ollut riippuvainen makeasta. Kasvaessani keskiluokkaisessa amerikkalaisperheessä, söin tylsiä vihreitä herneitä, perunamuusia ja lihamureketta, mutta silmäni harhautuivat aina alumiiniseen kakkukupuun, jonka alla vastaleivottu suklaakakku vaani.
Ja miksi ei? Tuo kakku oli uskomattoman maukasta. Äitini oli erinomainen leipoja, opittuaan sen lapsena maatilalla Nebraskassa, jossa tehtiin kakkuja ja pikkuleipiä perheelle ja maatyöläisten päiväaterialle.
Elämä on lyhyt. Syö jälkiruoka ensin. Tuo aforismi on ollut mottoni, koko reilut 60 vuottani. Mutta ikään kuin taikurin hidastettuna silmänkääntötemppuna, pakollisuus muuttui helläksi välinpitämättömyydeksi sellaista hemmottelua kohtaan.
En tunne olevani riippuvainen mistään. Siinä on Linnunradan kokoinen tyhjä tila, missä olemuksessani asui ennen sokerintarve. Mitä minun pitäisi tehdä nyt?
*****
Kiehtovinta tässä muutoksessa on, että se tuli kuin hidas aalto, joka hiipi sisään ja nakersi rantaa sokeritalon edestä. Ennen kuin tiesinkään, laaja luopuminen supermakeista ruuista muiden makujen hyväksi, oli syönyt sokeriotteen perustaa, ohentanut sitä ja huuhtonut sen pois puhdistavassa laskuvedessä.
Tulin ensimmäisen kerran tietoiseksi, mitä tapahtui, kun Tri Peebles huomautti tulkinnassa viime syksynä: "Olemme hyvin ylpeitä työstäsi sokerin kanssa." Hämmentyneenä vastasin: "Mistä työstä?" Henki huomaa joka muutoksen ja ilahtuneena onnittelee meitä sillionkin, kun olemme sokea omille kehitysaskelillemme.
*****
Viimeisen puoli vuotta olen ollut tietoinen tästä, hämmästellen, että muutos jonka olen toivonut tekeväni siitä lähtien, kun luin William Duftyn Sugar Bluesin (= sokeriblues/alakulo) 1970-luvulla, tapahtuu lopultakin. En pahoitellen kiellä itseltäni palaa suklaata tai kahvilan leivonnaista, jos todella haluan sitä, vaan pointti on, että haluan sellaisia asioita paljon harvemmin kuin ennen. Tämä valtava lahja annettiin niin salavihkaa, etten melkein nähnyt sitä.
Mietin, johtuiko tämä lähes automaattinen prosessi planeetan nousevista värähtelyistä tai siirtymisestä kristallirakennetta kohti omassa itsessäni? Mietin, kurkkiiko muita yllätyslahjoja verhon reunasta ja odottaa pääsyään näyttämölle oikeaan aikaan?
Kenties hivuttaudun näyttämön reunalle, nykäisen verhon sivuun ja tähyilen, mitä odottaa kulisseissa. Onko se täysin kivuton ja erinomaisen hyvä terveys? Huomattava tunnetasapaino, hyväksyen ylä- ja alamäet, pitämättä kiinni kummastakaan ja sallien kummankin?
Taidan jättää verhon paikoilleen tällä erää ja sallin odottavien muutosten tapahtua omana aikanaan, omalla tavallaan. Voin hämmästellä niitä jälkeenpäin, tai kenties huomata sen jo muutosten tapahtuessa, tuntien sitä varmuutta ja "oikeutta", kun Henki on ohjaksissa.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.