Shaumbra-syke
ANKKURIT TAIVAASSA

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Joulukuun 2024 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Oletko koskaan miettinyt, miten yhdistytään sieluitseesi, kommunikoidaan sen kanssa ja nautitaan sen läsnäolosta? Luulen, että yksi yleisimmistä kysymyksistä shaumbrojen keskuudessa on jotain tällaista: ”Miten voin tuntea sieluni? Miten tiedän, että se edes on täällä?” Kai siinä on järkeä, koska mitä itua on muistaa, kuka oikeasti olemme, jos meistä tuntuu ihmisinä edelleen eksyneeltä ja yksinäiseltä? On yksi asia, että ymmärtää mentaalisesti nämä ylevämieliset käsitteet, mutta kun niistä ei tule välittömästi elettyjä kokemuksia, voi olla turhautumista ja surua.

Tuon etsinnän jossain kohdassa oma sieluni kuiskasi idean, että asian lähestyminen täysin eri suunnasta voisi tuoda hyvin erilaisen kokemuksen. Hän huomautti, että etsin häntä ulkopuolelta, sen sijaan että olisin tunnistanut hänen olevan jo sisällä. Olen todellakin kuulut kaiken sen aiemmin, mutta lopultakin se rekisteröityi, että silloin kun samaistun rajoittuneeseen ihmisitseeni, nuo rajoitukset tekevät vaikeaksi kokea jumaluuteni! Mutta tämä uusi tapa havaita Itsensä on osoittautunut niin tehokkaaksi, että haluaisin jakaa sen kanssasi.

Perspektiivimuutos

Tärkeintä on muistaa, että se KAIKKI on sinä. Jos havaintosi tuntuvat rajoittuneilta, se johtuu siitä, että määrittelet itsesi noiden rajojen mukaan. Se on, kuin kätesi, nenäsi ja silmäsi määrittelisivät ainutlaatuisen havaintonsa omenasta ainoaksi todellisuudeksi. Mutta ne kaikki ovat osia sinusta, ja ”osittaisuutensa” myöntäminen sallii niiden tuntea yhteyden sinuun, ja siksi ne pystyvät nauttimaan koko omenatodellisuudestasi. Samalla tavalla oman ”osittaisuutesi” myöntäminen ihmisenä – ja siksi yhteyden kokonaisuuteesi – on yksi nopeimmista tavoista tuntea suuremman Itsen todellisuus. Sen sijaan, että kaipaat sieluasi unohdettuna ja yksinäisenä ihmisenä, voit lähestyä ihmistäsi rakastavana ja myötätuntoisena sieluolemuksena – ja saada täysin eri kokemuksen.

Kyse on siitä, miten määrittelet itsesi, joten kokeile tätä kanssani:

Vedä syvään, lempeästi henkeä ja tunne kehosi. Huomaa, onko se rentoutunut vai kireä, tuntuuko siitä yksinäiseltä, vai onko se rauhassa. Huomaa, miten se täyttää tilan, ja tarvitseeko tai haluaako se jotain. Vain hengitä ja tunne.

Anna nyt kehon olla sellainen, kuin on, ja kuvittele itsesi isoksi, kuohkeaksi pilveksi. Kenties se on ihanan pastellinvärinen, kenties kultainen tai valkoinen, mutta se leijuu lempeästi, kun hengität. Kuvittele tämän Sinä-pilven tulevan nyt lähelle ihmistäsi, kietoen kehon täydelliseen hyväksyntään. Huomaa, miltä tuntuu halata urheaa, rättiväsynyttä persoonaasi.

Vedä taas lempeästi henkeä, ja huomaa nyt se rakastava olemus, joka kietoo sinut – ihmisen – sisäänsä. Miltä se tuntuu? Hengitä sitä sisään. Vastaanota se. Tunne, että lopultakin sinut nähdään oikeasti ja sinua ymmärretään syvästi.

Jatka hengittämistä, ja mene nyt edestakaisin näiden havaintojen välillä – ihmisesi kietominen rakkauspilveen ja sitten oleminen kiedottuna. Kenties toisella teistä on viesti toiselle – voitte vuorotellen kuunnella. Suomalla tämän kokemuksen itsellesi usein, alat nähdä, miten helppoa on yhdistyä Sinuun.

Koska elämme niin tiukasti Fokusoituneena, vain pienellä säätämisellä – hienovaraisella perspektiivimuutoksella, eri näkökulmalla – on vaikutusta, koska SINÄ olet kokonaan aivan tässä. Se mitä koet, perustuu siihen, mistä katsot – ei siihen, mitä etsit.

–––––

Gravitaationeutraali

Muutama viikko sitten minulla oli merkittävä kokemus meriuinnista rauskujen kanssa. (Ne ovat massiivisia, kuin siivellisiä kaloja, jotka syöksyvät muutaman tuuman päähän naamastasi!) Samalla kun snorklaajat pysyivät pinnalla, retkellä oli myös sukeltajia, jotka katselivat rauskuja eri näkökulmasta. Kun he valmistautuivat, kuulin oppaan kysyvän ihmisiltä, miten paljon lisäpainoa he tarvitsivat, ilmeisesti auttamaan heitä laskeutumaan merenpohjaan, joka oli noin 10 metriä alapuolellamme. Voitaisiin sanoa, että he pakkasivat lisägravitaatiota auttamaan heitä pysymään tuossa epäluonnollisessa ympäristössä.

En tiedä paljon syvämerensukelluksesta, mutta kuvittelen, että se muistuttaa paljon enkeli-itsemme upottamista fyysiseen todellisuuteen. Meidän täytyi rakentaa gravitaatioankkurit pitämään itsemme ruumiillistuneena, sekä erityisvarusteet, kuten keho ja aivot, auttamaan navigoinnissa. Syvämerensukelluksen tapaan, se on selvästi vaarallista ja vähän vaikeaa taktikoida. Kaikki on pimeää ja sameaa, on vaikea hengittää, ja paine on melkein sietämätöntä. Puhumattakaan kaikenlaisista pelottavista asioista, joita voisi ilmestyä tyhjästä! Siis miksi hemmetissä edes olemme täällä? No, miksi sukeltajat sukeltavat? Tuon kokemuksen vuoksi tietysti!

Itse asiassa, tuo kokemus on ollut niin kiehtova, että tulimme jatkuvasti takaisin, kunnes se oli helppoa, ja kunnes olimme perillä asioista ja aloimme jopa nauttia tästä tiheästä ympäristöstä. Kuin olisimme rakentaneet linnoja merenpinnan alle – teimme kotimme, muutimme siihen ja aloimme tutkia joka nurkkaa. Mutta se ei ole OIKEA kotimme, ja oltuamme täällä hyvin pitkään, jotkut meistä syvämerensukeltajista tuntevat itsensä vähän vettyneeksi, suolatuksi ja valmiiksi suuntaamaan takaisin luonnolliseen ympäristöömme. On ollut suurta seikkailua, mutta kaipaan tuota kevyttä tunnetta, että liikkuu ja hengittää helposti, vapaasti ja on täynnä valoa.

Siis lähdetäänpä kotiin, vai mitä? Ongelmana on, miten ihmeessä voin päästä takaisin pintaan, kaiken tämän gravitaation kera joka pitää minut alhaalla? Opiskelu, potkiminen ja uiminen mahdollisimman kovasti vain uuvuttavat minut. Opin juttuja, mutta koko asia on liian vaikea – painoa on liian paljon, gravitaatio on liian voimakasta – ja tunnen olevani jumissa tässä tiheydessä, jossa kaikki on pimeää, terävää, raskasta ja vakavaa. Ihmisenä/sukeltajana tässä tilanteessa, olen huutanut apua lukemattomia kertoja. Mutta on tullut niin vähän vastauksia, että oletan, ettei sieluni kuule minua. Hän on varmaan luksushotellissa, loikoilee Mai Tain kanssa, kunnes seikkailuni on tehty ja retkivene tuo minut kotiin. Mutta todellisuudessa olen ollut niin kiireinen ja fokusoitunut veden alla, että minä en kuule häntä, tämän laivan kapteenia! Viestintälinjamme on aina auki, ja hän on todellisuudessa paljon lähempänä, kuin luulen.

Nyt kun kiinnitän enemmän huomiota, sielu muistuttaa minulle, että gravitaatio on vain työkalu. Mutta käytettyäni sitä vetämään minut alas ja pitämään tässä hullussa maailmassa hyvin pitkään, tuntuu siltä, että nuo painot ovat juurtuneet minuun, eivät ole vain osa asuani. Ja se saa ihmiseni ajattelemaan, että minun täytyy kuolla voidakseni vapautua niistä.

”Mitä jos”, sielu kuiskaa, ”on myös ankkureita, jotka vetävät sinut ylös?”

Lopetan ponnistelun hetkeksi pohtiakseni tätä uutta ideaa. Voisiko olla niin, että nouseminen ja leijuminen ovat yhtä luonnollisia, kuin vajoaminen ja alhaalla pysyminen? On mielikuvitustutkimuksen aika.

Muistatko tuo rakastavan pilvihalauksen, jonka mainitsin aiemmin? Kuvittelen nyt tuon syleilyn nostavan minua lempeästi, koskaan pakottamatta, mutta antaen aina nosteentunnun sillä hetkellä, kun virityn siihen. Nyt ihmisenä tuntuu siltä, että olen kiinni jossain ”tuolla ylhäällä”, mikä nostaa minua ylös yhtä helposti, kuin gravitaatio on ”nostanut” minut alas.

Mieleni on ollut vaikea ymmärtää ”käänteisgravitaatiota” tai ”aerotheonia”, kuten Adamus sitä kutsuu, mutta minun on helppoa kuvitella oman suloisen Itseni nostavan lempeästi. Samaan aikaan kun olen ollut vajonneena tänne syvyyksiin, hän on ollut ankkuroituneena loputtomaan taivaaseen, antaen minulle kaiken maailman ajan tutkia, mutta päästämättä koskaan irti.

Se on nyt hyvin helppo tuntea. Hengitän … suljen silmäni … kuvittelen .. ja päästän irti.

Sisäänhengityksellä tunnen nousevan mainingin, kuin ilmapallon joka vetää taivasta kohti

Uloshengityksellä vajoan lempeästi takaisin Maahan, ollen jälleen raskas.

Se ei ole millään tavalla taistelua – se on löytö: ”Ai niin, muistan tämän!”

Tunnen tiheyskramppien laukeavan, kamppailusolmujen purkautuvan, hämmennyksen häipyvän. Yritys paeta kaksinaisuuden, valtapelien, kärsimyksen ja kaikkien muiden ihmiskoettelemuksien gravitaatiota on ollut melkoista kamppailua.

Mutta minun ei tarvitse taistella tietäni ulos. Voin vain hyväksyä keveyden kutsun – ja valon.

Liitytkö seuraani?

Hengitä sisään … tunne itsesi hyvin kevyenä ja kelluvana.

Hengitä ulos … olemme edelleen tässä seikkailussa, mutta vähän vähemmän jumissa.

Hengitä sisään … rentoudu, käpertyneenä omaan jumalaiseen syleilyysi.

Hengitä ulos … täällä alhaalla on hyvin kaunis maailma.

Hengitä sisään … keveys on nyt helppoa, kun on nämä ankkurit taivaassa.

Hengitä ulos … kaikki on hyvin uskomattomassa luomakunnassasi.

Hengitä sisään … Itsesi leijuu aivan tässä.

Hengitä ulos … riippumatta siitä, missä olet, se kaikki on Sinä.

Ottaako kukaan Mai Tain?

***

Crimson Circlen sisältöpäällikkönä Jean toteuttaa elinikäistä unelmaansa säteillä valoaan maailmassa. Oltuaan henkisellä matkalla lapsesta saakka, hän löysi Crimson Circlen 2002, tuli mukaan henkilökuntaan 2008 eikä ole katsonut koskaan taakseen. Hänen ensimmäinen kirjansa on nimeltään "Stories from My Last Lifetime".

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.