Inkeri torkkui riippumatolla. Hän katseli kaunista unta vihreästä ruohosta, värikkäistä kukista, havisevista puista, soljuvasta joesta ja valkoisista pilvistä, jotka lilluivat taivaalla kuin pumpulipallot. Hän näki unessa itsensä keräämässä kukkakimppua kedon kauneimmista vaaleansinisistä ja vaaleanpunaisista kukista.

Unessa hänellä oli samat vaatteet kuin hereilläkin, vaaleanpunainen kesäpaita ja keltaiset polvipituiset housut, joissa oli vaaleansinisiä kukkia. Hereillä Inkerillä oli jalassaan ruskeat sandaalit, mutta unessa hän oli ottanut ne pois ja kulki kukkakedolla paljain jaloin.

Inkerin pitkät vaaleat hiukset liehuivat tuulenvireessä ja siniset silmät loistivat kilpaa taivaankannen sinen kanssa.

Yhtäkkiä unitaivaan pilvet kerääntyivät yhteen ja muuttuivat yhdeksi pitkulaiseksi pilveksi, jolla oli suuri pampulapää. Ihan kuin jättimäinen paksu pumpulipuikko! Inkeri alkoi herätä.

Jokin pumpulinen, hattarannäköinen pilvi leijui hänen yläpuolellaan. Inkeri tarkensi katsettaan. Hattara alkoi saada hahmoa. Sillä oli kiltinnäköiset, hymyilevät kasvot, ruskea tukka, vihreät silmät, siniset vaatteet ja kullankeltaiset SIIVET! Ja sen pään päällä oli kultainen ympyrä, aivan kuin rinkeli, joka ei ollut ihan vielä paistunut valmiiksi!

- Kuka sinä olet?, kysyi hämmästynyt Inkeri.

- Minä olen sinun suojelusenkelisi, vastasi lentävä poika.

- Ei minun suojelusenkelini voi olla poika!, huudahti Inkeri äimistyneenä, unen rippeiden karistessa silmistä nopeasti.

- Nytpä on!, vahvisti lentävä poika ja lensi kahdeksikkoja ilmassa.

Inkeri mietti hiljaa vähän aikaa ja katsahti silloin tällöin kahdeksikkoja lentävään poikaan. Siivet sillä oli, ei mitkään sulkaiset linnunsiivet vaan kuin perhosen siivet kudottuna himmeästi hohtavasta kultaisesta silkistä, ja siinä se vaan lenteli ilmassa. Mutta eihän poika voi olla tytön Suojelusenkeli! Koko ajatus oli ihan höperö!

Inkeri ei tiennyt paljoakaan Enkeleistä. Hänen huoneensa seinällä oli taulu, jossa Enkeli valvoo, että pieni tyttö ja poika pääsevät ränsistynyttä siltaa pitkin turvallisesti puron yli. Inkeri oli joskus ihmetellyt, mitä Enkelit ovat, mutta ei hän ollut koskaan ajatellut itse näkevänsä sellaisen.

Inkeriä ei pelottanut vähääkään, koska äiti oli sanonut, että Enkelit auttavat ihmisiä, mutta pysyvät piilossa katseilta.

- Mikä sinun nimesi on?, kysyi Inkeri.

- Ei minulla ole sellaista nimeä, jonka sinä osaisit sanoa, mutta se kirjoitetaan näin.

Lentävä poika piirsi sormellaan ilmaan kimaltavia kaaria, jotka jäivät vähäksi aikaa näkyviin.

- Tämä on minun nimeni Enkelikielellä, sanoi lentävä poika.

Inkeri osasi jo lukea pölkkykirjaimia, mutta nuo eivät näyttäneet sellaisilta. Inkeri pyöritteli kieltä suussaan ja etsi oikeita huulten asentoja, mutta kimaltavat kaaret eivät tuntuneet asettuvan mihinkään kielen ja huulten yhteisasentoon. Hetken päästä Inkeri luovutti.

- En minä osaa sanoa tuota. Minun pitää antaa sinulle sellainen nimi, jonka osaan sanoa.

Inkeri mietti hetken.

- Minä kutsun sinua Rinkelienkeliksi!

- Mikä se rinkeli on?, kysyi lentävä poika.

- Se on niin kuin pulla mutta aivan erilainen.

- Mutta eihän nimi voi olla mitään syötävää! Muutenhan joku nälissään oleva voisi syödä sen, nauroi lentävä poika ja kääntyi ilmassa ylösalaisin.

- Mutta jos kukaan ei osaa sanoa sinun oikeaa nimeäsi, eihän sinun uutta nimeäsi kannattaisi syödä vaikka se olisikin mahdollista. Muuten olisit taas nimetön ja sinulle pitäisi keksiä uusi nimi. Nimien keksiminen on hankalaa!

Molemmat miettivät hiljaa vähän aikaa. Lentävän pojan mielestä Inkerin ajattelussa oli jotain hassua. Mutta ”Rinkelienkeli” kuulosti kuitenkin paremmalta kuin ”Kahdeksikkoja Lentävä Poika” tai ”Sinivaatteinen Suojelusenkeli”, joita lentävä poika oli nähnyt Inkerin ensin ajattelevan. Lopulta lentävä poika kääntyi ilmassa oikein päin ja rikkoi hiljaisuuden.

- Hyvä on! Voit kutsua minua Rinkelienkeliksi!

- Voi kun mukavaa! Tätä pitää juhlia!, iloitsi Inkeri ja hypähti alas riippumatolta.

- Mennään syömään mehua ja rinkeleitä!